maanantai 23. huhtikuuta 2012

Virheet on tehtävä itse

Sille nyt ei voi mitään, että aika usein olen puhumassa asiakkaille siitä että syömisessä kannattaisi ottaa vähän rennommin, syödä voisi vapautuneemmin, laihduttaa kannattaisi vähän hitaammin ja lukemattomilla muillakin tavoin syömistä voisi vähän löysätä. Useimmiten asiakas saakin tästä kiinni, koska hänen kokemushistoriastaan löytyy merkkejä

- joko siitä, että se löystäminen on itse asiassa joskus toiminut
- tai siitä, että se tiukka syömisote ei ole vuosikausiin toiminut ja on vain pakko kokeilla jotain muuta

Kun kokemus puuttuu
Ongelma on jos kumpaakaan noista ei löydy, mutta tiukasta syömisotteesta on jo saatu ne ensimmäiset hyvät alkukokemukset - jotka siis melkein aina alussa tulevatkin hiipuakseen hiljalleen tasolle, jossa tiukka ote ei toimi enää lainkaan eikä koskaan. Tyyppiesimerkkinä tästä toimimisen hiipumisesta se Painonvartijoissa 7 kertaa laihduttanut tai kuudetta karkkilakkoaan vetävä, joka muistelee haikaillen ensimmäisten onnistumisten perään ja ihmettelee, että kyllä tämä laihduttaminen nyt vanhempana vaan on vaikeampaa.

Mutta kun asiakkaana on vaikkapa 17 v nainen, joka aloitti laihduttamisen 4 kk sitten karkkilakolla ja syömällä 1100 kcal ja on laihtunutkin - joka uskoo painonsa nousseen nimenomaan rennosti ottamalla ja kokemushistoriaa toimivuuden hiipumisesta ei ole. Tosiasia on, että asiakastyössäkään en aina pysty vakuuttamaan asiakasta kokeilemaan järkevämpää muutosta vaan hänen on ihan itse todettava tulevien vuosien aikana, ettei painonhallinta tiukalla syömisotteella oikein kannata. Ja jos tullaan asiakastyöstä yleisemmän viestinnän tasolle, niin parilla one-linerilla ei käännetä kenenkään päätä.Tuntuu siltä, että jotkut virheet on aina tehtävä itse.

Tottakai minä yritän. Voin vyöryttää aiempia vertaisesimerkkejä, tyypillisiä asiakasjatkumoita, latoa tutkimustietoa, vedota auktoriteettiin, vedota esikuviin, kaivella nykyisen oleminen ongelmakohtia jne... Mutta jos asiakkaan oma kokemus on, että rennosti syömällä tässä on lihottu ja nyt tiukka ote toimii niin kaikki puheeni on todennäköisesti sanahelinää. Oma kokemus ratkaisee.

Mitä tehdä jos suunta ei vain käänny parempaan?
Mitä sitten tehdä tässä tilanteessa? Oma taktiikkani on yleensä koettaa vakuuttaa nykyisen toimintavan heikkouksista, mutta samalla olen realisti että tietyillä lähtökohdilla asiakas ei ehkä innostu teemoistani. Siksi kakkosstrategiani on hyväksyä se, että asiakas jatkaa valitsemallaan tiellä mutta luoda hänelle varoitusmerkkejä jatkoon, jotta hän tilanteen muuttuessa mahdollisimman aikaisin tunnistaisi olevansa väärällä tiellä. Esimerkin 17 v naiselle ne ovat esimerkiksi:

- "okei, mutta jos sulla alkaa se karkkilakko yhtäkkiä rakoilemaan tai sulle alkaa tulemaan ahmimiskohtauksia niin ne ei ole sitte mitään huonoa säkää tai itsekurin puutetta. Se on vain selvä signaali, että tämä sun kuvio on menossa oletettuun suuntaan eteenpäin ja pitää herätä siihen.
- "se on hyvä jos sulla ei vielä ole sellaista kokemusta, että mikä sosiaalinen puoli olis kärsinyt mutta siinä vaiheessa kun sä huomaat että alat laistaa menoja ja tapahtumia kaverien kanssa kun ne liittyy syömiseen niin tiedät olevasi jo pahasti hakoteillä"
- ".. hyvä ettet sellaista vielä tunnista mutta jos nyt alkaa käymään niin, että huomaat reknaavasi syömistä siten että liikkumattomina päivinä et oikein uskalla syödä samalla lailla kuin liikuntapäivinä niin tiedät että nyt syömisajatus alkaa jumittamaan pahanlaisesti"
- "..mutta jos sitä palelua, "kevytpäisyyttä" tai huimauksia alkaa tulemaan niin kyllä sä sitten meet pahasti alikierroksilla vaikket jaksamisessa mitään huomaiskaan."
- "siinä vaiheessa kun kuukautiset ei enää pyörikään, niin voihan sitä ajatella että se on vaan treenistä johtuvaa, stressiä tai muuta mutta tällä näkymällä se todennäköisin syy kuitenkin on että kroppas ei oikein tykkää siitä mitä teet ja olisi aika vaihtaa taktiikkaa"


Ja sitten toisenlaiselle asiakkaalle toisenlaisia varoitusmerkkejä. Kuitenkin ajatuksena on, että jos asiakas uskoo valitsemaansa taktiikkaan niin lähdetään siihen mukaan. Kaikkeahan voi kokeilla ja onnistujia löytyy monilla tavoilla - mutta pidetään vaan selkeät signaalit siitä milloin saletisti homma ei toimi eikä sitä kannata enää yrittää saada toimimaan. Kun tämä käy, pitää tehdä jotain muuta.

Virheistä pitäisi oppia
Vaikka kovasti monenlaiset terveystoimijat yrittävät -ja pitääkin yrittää - etukäteen suojella vaikeuksilta niin kai se lopulta on luontevaa ajatella, että aika monen pitää tehdä omat virheet joista oppia. Hieman edelliseenkin blogautukseen viitaten syömisen ylilyönnit yksilötasollakin taitaa olla osa asia, josta ei ikinä päästä eroon. Joten yhtä tärkeää kuin ehkäistä ylilyöntejä syömisessä on minusta luoda selvät merkit milloin se ylilyönti on tapahtunut niin sieltä pääsee takaisinkin ennenkuin isompaa ongelmaa pääsee muodostumaan.

Niin ja tämänkin blogautuksen tarkoitus oli tietysti ehkäistä niitä virheitä :)


Syömisessä virheet ja ylilyönnit on keskeinen osa oppimista

19 kommenttia:

  1. Hyvä ja osuva kirjoitus, kuten aina. Onhan se tavallaan välillä hieman sääli seurata sivusta, että ihmisten pitää käydä ensin tuo kuluttava prosessi läpi, vaikka helpompi ja toimivampi ratkaisukin olisi tarjolla.

    VastaaPoista
  2. Luulen että ihmiset eivät usein edes tajua, milloin heidän ajattelunsa on vinksahtanutta ja milloin ei. Siksi tykkään kovasti noista listaamistasi esimerkeistä.

    Esim. esimerkki #2 on aika tyypillinen kuvio perinteisellä laihdutuskuurilla.

    Itselläni on mennyt pieni ikuisuus sen oppimisessa, miten suhtautua normaalisti herkkujen syömiseen. Oppimisprosessi on itse asiassa vieläkin käynnissä.

    VastaaPoista
  3. Kiitos jälleen, Patrik! Kirjoitat täyttä asiaa sujuvalla patriktyylillä. :)

    VastaaPoista
  4. Kirjoittelin tammikuussa ylös omia haaveitani tulevalle vuodelle. Juttu loppui jotensakin niin, että "minulla on kyllä paljon tietoa ja tiedän miten tämä pitäisi tehdä, MUTTA...". Onneksi Patrikin nettisivulta löytyi varsin pysäyttävä kappale:

    "Tiedän kyllä miten laihduttaa, mutta..." - tässä on lause jonka kuultuasi voit olla aika varma ettei henkilöllä ole tietoa mikä oikeasti olisi tärkeää painonhallinnassa. Laihtua voi syömällä sen verran kuin haluaa, nauttimalla ruuasta ja stressaamatta. Itse asiassa se pitää tehdä niin.

    Laihdutushistoriaa ainakin 14v. ja silti toistin samoja virheitä koko ajan. Kumman sitkeästi sitä vaan puski eteenpäin samoilla (pika)metodeilla, vaikka pysyvää tulosta ei syntynytkään. Nyt ruoka maistuu rennosti :)

    VastaaPoista
  5. Olen elämäni aikana laihduttanut noin yhden keskikokoisen naisen verran (60 kg) - ja kilot ovat joka kerta tulleet korkojen kera takaisin. Jotain olen joka kierroksella oppinut, ja nyt Patrikin oppeihin tutustuttuani olen jopa niin viisas, etten ole muutamaan vuoteen edes yrittänyt laihtua. Paino on pysynyt melko vakaana - tavasta punnita itseni kerran viikossa en ole luopunut, vaikken laihdutakaan.

    En tiedä, olisinko välttynyt virheiltä, jos olisin ottanut yhteyttä asiantuntijaan. Tuskin, koska 70-, 80- ja pitkälti vielä 90-luvullakin laihdutusohjeet olivat tiukkoja ja niukkoja myös terveydenhoidon ammattilaisten antamina. Ravitsemustiede on itsenäisenä tieteenalana nuori, eikä ravitsemusterapeutteja edes ollut, kun aloitin "urani" laihduttajana 1972.

    Sen kuitenkin tiedän, että jokainen (hullukin) laihdutus on jättänyt jälkeensä jonkin hyvän tavan ja fiksun opin (jos ei muuta niin sen, että "tuolla tavalla ei ainakaan kannata laihduttaa"). Uskon eläväni nyt paljon terveellisemmin kuin 40 vuotta sitten, vaikka painan lähes 30 kiloa enemmän. Olen muun muassa oppinut nauttimaan liikunnasta, enkä enää stressaa painosta niin paljon kuin ennen (vaikka kaiken maailman paino"valistuksen" keskellä on kyllä vaikeaa olla syyllistymättä ylipainosta).

    VastaaPoista
  6. Kiitos voimaannuttavasta ;) kirjoituksesta! Kaverillani on blogi, jonka lopuksi saa äänestää oliko teksi ihana, inspiroiva vai tunnistan - tähän sopii hyvin tuo viimeisin: tunnistan! Tätä "voit oikeasti elää normaalia elämää, vaikka pudotat painoa" - mantraa hieman kyllä häiritsee se, että esimerkisi lehdissä on edelleen niitä "kesäksi kuntoon" - juttuja (sooooo last season, lehdet, hei) ja lääkäri/työterveyshoitaja/naapurin setä on tokaissut, että nyt kyllä pudotat painoa (päivittäin tunti liikuntaa, rasvat pois ja ei syömistä kuuden jälkeen illalla). OIkeesti, painonahallintaa voisi pitää tieteen alana ja kuten tiede, sekin kehittyy. Että voitaisko oikeesti unohtaa tiukat dieetit ja hampaiden kiristys?

    VastaaPoista
  7. minulla oma laihdutukseni sujui melko helposti 28 kg puoleentoista vuoteen, bmi 20.8-21. Sen oikeamman syöntitavan opettelu kesti varsin pitkään. Tosin rento painonhallinta sallii kyllä pizzan ja reilujen ravintola-annosten syönnin, kuten blogini kertoo kauniiden kuvien kera :)

    VastaaPoista
  8. On ihan hyvä, että ihmisen annetaan tehdä syömisessä virheitä, kunhan ne eivät mene liiallisuuksiin.
    Jos ajatellaan toisinpäin, että osattaisiin kerralla syödä oikein, niin miten voi etukäteen tietää, mikä on kullekin ihmiselle sopiva syömistapa ja ravintoaineiden suhteet.

    Tuleeko "ravintoneuvojan" työssä vastaan tilanteita, jossa ajattelee, että nyt asiakkaan ruokavalio on kyllä lähtenyt aivan lapasesta ja metsäään mennään, mutta sitten tapahtuukin jotain yllättävää...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys tuo vika ja piti oikein muistella..

      Mutta ei. Jos aivan metsään on menty niin ei sieltä kyllä ainakaan omalle kohdalle ole ihmeonnistumisia käynyt. Aivan metsään meneminen tarkoittaa tässä jotain sellaista missä en ole nähnyt mitään saumaa onnistua - ja silloin ei kyllä olla onnistuttukaan.

      Eri asia on sitten, että asiakas on halunnut tehdä jotain jossa onnistumisen todennäköisyydet ovat olleet minusta aika pienet ja olen yrittänyt kääntää pois siltä tieltä - mutta lopulta se onkin toiminut. Mutta silloin se onnistuminen on ollut mahdollisuuksien rajoissa eikä sinällään yllätys vaikken siihen uskonutkaan. Tästä syystä ajattelenkin että kaikenlaista voi kokeilla, pitää vaan olla tuntosarvet höröllä siitä miten se toimii.

      Poista
    2. Hyvä juttu, jos nuo tuntosarvet löytyvät. Syömisen kanssa taistelevat ja taiteilevat kun ovat usein hukanneet tuntosarvensa, kun kuuntelevat toisten neuvoja - vaikka pitäisi löytää joku keino kuunnella oman kehon viestejä.

      Poista
  9. Itse olen käynyt tuon äärimmäisen kuluttavan ja epäpalkitsevan painonvartijat-karppauskierteen läpi ja vasta nyt kun olen hellittänyt laihdutusajattelusta ja saanut muuta ajateltavaa sekä onnistumisen tunteita muilla elämänalueilla ( yrittäjyys ja aito ruoka ), laihduttaminen on vain jäänyt ja oman itsensä rakastaminen ( ilman itserakkautta ) lisääntynyt. Ehkä se on sitä oman itsensä hyväksymistä semmoisena kuin on.

    Kun energiaa on vapautunut laihdutusajattelusta, tuntuu että päivään on melkein tullut sitä myötä lisää tunteja! Ihan käsittämätöntä miten kuluttavaa jojoilu on ollut ja yli 20 vuotta sen mukana on menty! Painotat aina eniten kasvisten lisäämistä ruokavalioon. Itse syön reippaasti kilon kasviksia, marjoja ja hedelmiä päivässä. Se määrä on nykyään piece of cake kun on rakastunut "möyhennöksiin" eli smootheihin. Tosin kasvisten syönnillä en ole laihtunut, mutta niiden tuoma lisäenergia ja terveyshyödyt ovat valtavat. Iho kirkastuu, hiukset kasvaa ja tietää tekevänsä keholleen ja suolistolle ison palveluksen. Ehkäpä lisäävänsä jopa elinvuosia. Painottaisin myös positiivisen ajattelun valtavaa merkitystä, jota ei ikinä voi ohittaa puhuttaessa hyvinvoinnista ja laihduttamisesta :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo laihdutusajattelusta luopumisen vapauttama energia muuhun toimintaan on tosi tärkeä muistutus. Se energia on melkein käsin kosketeltavissa joskus ja on aina yhtä palkitsevaa nähdä se uusi vire.

      Poista
  10. Itse olen ollut nuorena ns. "läpipaska". Vaikka söin "mitä tahansa" en lihonnut. Aikuisiällä n 25 vuoden jälkeen tämä ei enää "toiminut", mutta asiat sai korjattua helposti "muutaman viikon tipattomuudella/herkottomuudella ja muutamalla lenkillä...." ...mutta iän karttuessa tämäkään resepti ei enää toiminut vaan pientä ylimääräistä vaan alkoi kertymään eikä sitä saanutkaan pois niin helposti...

    Oli siis pakko siirtyä järeisiin keinoihin. Puoli kiloa kasviksia päivässä menetelmä vei viisi kiloa ja jos vielä saisi sen ruokailurytkimin kuntoon, niin lähtisi loputkin viisi kiloa :)

    Tämäkin prosessi on noudatellellut omalla kohdallani perinteisen opinnäytetyön kaavaa. Ensin olen tutustunut erilaisiin teorioihin. Testannut niitä käytönnössä ja tehnyt siitä sitten omat johtopäätökset. Joillakin sen "gradun tekeminen" vaan kestää vähän pidempään. Onneksi omani on pian valmis :)

    VastaaPoista
  11. "Oli siis pakko siirtyä järeisiin keinoihin. Puoli kiloa kasviksia päivässä menetelmä vei viisi kiloa ja jos vielä saisi sen ruokailurytkimin kuntoon, niin lähtisi loputkin viisi kiloa :)"

    Mikä siinä on, että vaikka ikää ja elämänkokemusta karttuu, sitä aina vaan haikailee (minäkin, kuten arvatenkin ylläolevan kirjoittajakin) ikuista nuoruutta, ja sitä olemusta mikä joskus parikymppisenä oli? Pitääkö lääketieteellisesti edes olla saman kokoinen aina? Edistääkö se jotenkin teveyttä, että pysyy siinä nuoren aikuisuuden kiloissa hamaan loppuun asti, tai tavoittelee sitä? Miksi tämä maailma on mennyt vain ulkoisen muodon tarkasteluksi? Onko 10 - 15 kg ylipaino oikeasti (siis ihan aikuisten oikeasti) niin suuri terveysriski kuin meille kerrotaan? Paljonko itse kuitenkaan loppupeleissa pystyy vaikuttamaan siihen, sairastuuko viiskymppisenä johonkin ns.kansan sairauteen? Jos esim.ei tiedä sukurasitteestaan / geeneistään juurikaan mitään, miten voi ennalta ehkäistä jotain / mitään, mistä ei tiedä, kantaako sisuksissaan mahdollisia taudin geenejä. Harva meistä tekee/ teettää mitään testejä. Ehkäpä pitäisi opetella elämään päivä kerrallaan, eikä ajatella, että elämä alkaa vasta kun on "rantakunnossa".:) Nimimerkillä epätietoinen ihmettelijä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, minkä ikäinen olet, mutta minulla on sellainen kokemus, että ehkä tuonne 40:n korville sitä haikailee niitä nuoruuden mittojaan. Ulkonäkö ei ole minulle ollut koskaan kovin tärkeä, mutta tietysti minäkin nuorena laihdutin ulkonäön vuoksi. Vanhempana (nyt 60) olen tullut sen suhteen välinpitämättömämmäksi, ja ajattelen myös, ettei muutama kilo yli normaalipainon ylärajan yksinään voi olla niin kauhean vaarallista.

      Aivan liikaa minusta korostetaan sitä, kuinka ylipaino lisää sairastumisriskiä. SUURI ylipaino varmasti sen tekeekin, mutta missä se raja kulkee?

      Jostain muistan lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan itse asiassa lievästi ylipainoiset (BMI noin 27) elivät kaikkein pisimpään. Hiukan epäilen, että myös terveydenhoidon ammattilaiset ottavat painon mielellään silmätikuksi, koska heihinkin vaikuttaa se, että kauneusihanne on niin olemattoman laiha.

      Muistanpa vain eräänkin kerran, kun mieheni (jolla silloin oli ehkä muutama kilo ylipainoa) meni lääkärille valittamaan jotain vaivaansa (joka ei mitenkään liittynyt kiloihin), lääkäri totesi, että hänen pitää laihduttaa. Ei se senkertaiseen tautiin mitenkään vaikuttanut, mutta joillakin lääkäreillä on tapana syyttää pientäkin ylipainoa kaikesta, flunssasta allergiaan.

      Muistan myös lukeneeni, kuinka USA:n terveysviranomaiset ja WHO muuttivat normaalipainon ylärajaa yhtäkkiä BMI 27:stä BMI 25:een. Näin saatiin hetkessä miljoonia uusia ylipainoisia, joille voidaan markkinoida laihdutuslääkkeitä.

      Poista
  12. Näinhän tehtiin joku vuosi myös kokonais kolesterolin tavoitearvoille, ennen taisivat olla seiskan pintaan, kun nyt tavoite arvo on 5, eli lääkkeiden käyttäjiä saatiin kätevästi lisää. On kuitenkin tullut viime aikoina uutisia, että varsinkaan keski-ikäisten tai sitä vanhempien naisten on ihan turha syödä statiineja, koska 5 korkeampi kokonaiskolesteroli olisikin vain hyväksi naisille, erityisesti aivojen terveyden kannalta.

    Samaa mieltä olen, että vaikka ylipaino lisää / lisännee sairastumisriskiä, niin kuka oikeasti tietää, missä se raja kulkee, varsinkin kun olemme yksilöitä, voi ollakin niin, että vaikka raja-arvolla x toinen sairastuu, niin sitä ei toisella välttämättä tapahdu.

    Ainoa mitä kaikille on varmaa, on että elämä tässä ajassa loppuu joskus, tavalla tai toisella. Onko sitten loppupeleissä sen kummempi, mihin sitä kuolee? Tilastonikkareille ehkä, mutta yksilö ei siitä taida enää siinä vaiheessa välittää:)

    VastaaPoista
  13. Viitaten pariin edellliseen kommenttiin. Ei ihan liikaa kannata lähteä mukaan tähän ajatukseen, että kaikenlaisia viitearvoja ja tavoitearvoja asetellaan vaan lääketeollisuuden intressien mukaan - tällainen ajattelu on viime vuosina yleistynyt ja minun silmääni se on aikamoista populismia jolla yritetään usein vain kohottaa omaa mielipidettä painamalla muita alas. Kyllä niissä suosituksissa joku asiallinen pohja on yleensä olemassa - vaikka ne voisivat joskus olla parempiakin ja niiden takana on aina monimuotoisempi kokonaisuus. Mutta vedetään rajat ihan minne vaan niin aina joltakin näkökantilta se on epäreilu.

    Esimerkiksi ylipainossa on ollut täysin selvää varmaan "aina" että BMI 25-28 ei juuri ole mikään ongelma aikuistyypin diabeteksen riskiä lukuunottamatta. Ja veikkaan että aika vaikea on löytää terveyspuolelta mitään pelottelua siitä, että ylipainon alueella 25-29 olisi jotain isoja riskejä - useinhan se todetaan alueeksi, jossa ei ole mitään isompaa huolta mutta voisi heräillä tekemään asialle jotain ettei se nouse enempää. Koko sen ajan kun olen työtä tehnyt niin koko lihavuustutkimuspuoli on saanut nimenomaan korostaa että isot riskit alkaa vasta kun painoindeksi alkaa kolmosella. No, onneksi ylipainoonkin alkaa hiljalleen yleistymään uusi EOSS luokittelu, joka paremmassa yksilöllistämisessään hälventänee näitä turhia pelkoja entisestään. Ja noin kokonaisuudessaan on olemassa varsin hyvä tutkimustieto missä painoindeksissä riskit alkaa missäkin asiassa eikä siellä mitään isoja ihmetyksiä tai ristiriitoja ole - ristiriitakokemukset kumpuaa enemmän median yksinkertaistamisista.

    Kolesterolissa hiukka sama. Kokonaiskolesterolin tulkintaongelmat on taatusti kaikkien asiantuntijoiden tiedossa ja näkyy se suosituksissakin. Kaikki ajattelu, että heti kun kolesteroli nousee yli 5 niin lääkettä vaan on väärinymmärrystä - mihin kyllä törmää jatkuvasti. Kolesterolisuositusta muuten laskettiin kai joskus 80-luvulla ettei ihan muutama vuosi sitten :)

    Sinällään minusta hyviä kysymyksiä oli mukana, että miten nämä luvut niin hirveän tärkeitä on. Ja vastaus minusta on, ettei ne olekaan. Tottakai jonkinlainen kokonaiselämänlaatu on monin verroin tärkeämpi kuin nämä luvut ja ihmiset voisivat muutenkin suhtautua niihin vähän joviaalimmin. Yksi luku vähän jonkun viitearvon ulkopuolella ei ole näissä aiheissa riski oikein millekään - ja sitten kun monet mittarit alkaa olemaan punaisella ja reilusti niin kannattaisi alkaa tekemään asialle jotain. Vähän tuollaista liukuvampaa otetta viietarvoihin voisi toivoa eikä yhteen lukemaan keskittymistä - ja tämä pätee tietty kaikkiin osapuoliin.

    VastaaPoista
  14. "Läpipaska" anonyymi tässä jatkaa kommentointia:

    Vaikka puhuinkin tuossa kiloista, niin ehkä pointtini oli se, että olen virheiden kautta oppinut, että en enää voi "kohdella kroppaani" ihan miten tahansa. Jos sitä nuorempana ei epäsäännöllien ruokailurytmi ja epäterveellinen ruoka jättänyt jälkiä... Tai ne oli ainakin helposti korjattavissa, niin nyt kilometrejä kun on tullut hieman enemmän kuin 30, mutta ei vielä 40... niin sitä huomasi "virheiden kautta", että se omakaan kroppa ei kestä kaikkea... Tottakai näin "vanhana" maalipinta ei voi olla täysin kiiltävä, mutta jos sitä oppisi pitämään sen korin ja koneen edes jonkimoisessa kunnossa, että sillä ajelisi vielä 40 vuoden päästä... ja tän olen oppinut virheiden kautta...

    Anteeksi kömpelö vertaus.

    VastaaPoista