Urheilijan ravinto - ensin pohja, sitten tuunaus

Urheilijan ravinto. Ah, siinäpä aihe josta myös liikkuu hassuja uskomuksia kuten vaikkapa että urheilijat syö tosi hyvin. Olen osana harrasteitani ja toimeenkuvaani ollut jo opiskeluajoista aktiivinen urheiluravitsemusrintamalla ja katsellut urheilijoiden ruokavalioita - joukossa on ollut huonosti syöviä ja hyvin syöviä, mutta vain yhdellä urheilijalla tilanne on ollut niin hyvä isoja linjauksia, pienempiä tuunauksia ja potentiaalisia kokeiluja myöten, että olen todennut "sinuna en muuttaisi enää mitään". Tietty juuri kyseinen urheilija loihti ennen olympialaisia toteamaan mediassa kisavalmistautumisestaan että "kyllä sitä ravitsemusasiantuntijallakin on käyty mutta siitä ei ollut mitään hyötyä" :)

Eikä siinä mitään, parannustahan tavoitteellinen urheilija tulee hakemaan ja sen ymmärrän mutta koomista oli, että se tuli tasan siltä ainoalta urheilijalta jolla kaikki oli mielestäni kunnossa. Mitali jäi yhden sijan päähän, mutta veikkaan ettei se nyt ainakaan syömisestä ollut kiinni.

Eli urheilijoilla tuppaa olemaan parantamisen varaa syömisessä. Ihmisiä kun ovat. Ja ihan perusasioissa usein. Ne eivät ole blogautuksen aihe, mutta täältä voi katsella tiiviisti perusasioita ja täältä pykälän tarkempana. Se mistä mieleen juolahti jotain sanoa on ajatusmallin eroavaisuus, johon jatkuvasti (ja taas viime viikolla) törmään. Urheilijat ja heidän lähitoimijansa ovat usein kiinnostuneet/huolissaan kilpailupäivien syömisestä, juomisesta treeneissä, syömisestä treenien ympärillä ja ylipäätään urheilun erityiskysmyksistä - minä olen huolissaan heidän perussyömisestään. Huoleni perusasioista voi vaikuttaa perusterveyshöpinältä, mutta juontaa kyllä siitä lähtökohdasta, että jos se perussyöminen on kunnossa niin se suojaa pitkälle niitä urheilun erityistilanteitakin. Ja jos perusasiat on pielessä, niin erityistilanteidenkaan optimointi ei auta.

Esimerkkejä arjen ravinnon voimasta

Ihan kuntoilijatasoa myöten tyypillinen esimerkki on arjen hyvä juominen. Kun juo päivän aikana hyvin niin kova 1-1,5 h treeni ei yleensä aiheuta isompia ongelmia nestetasapainolle - toki hörppiä voi ja kannattaakin mutta mitään isompia vaikeuksia ei tule. Ja sillä parahultaisemmin juovalla jano iskee jo puolen tunnin kohdalla eikä mikään juominen todennäköisesti enää estä nestevajeen painumista ongelmalliselle tasolle. Jälkimmäinen saattaa olla kiinnostunut mitä ja miten paljon kannattaisi juoda treenin aikana, mutta jos nyt vaan ensin joisi riittävästi päivän aikana ja miettisi sitten tarviiko treenin aikaisesta juomisesta tehdä numeroa. Joskus tarvitsee, usein ei.

Tai mietitäänpä turnausviikonloppua. Arjessa hyvin syövä aloittaa turnausviikonlopun täydemmillä energiavarastoilla ja todennäköisesti myös paremmalla verensokerin hallinnalla ja rasvan hyväksikäyttösuhteella (mikä säästää turnausviikonlopun tärkeitä hiilihydraattivarastoja). Arjessa hyvin syövällä turnausviikonloppuna oikein ajoitetut välipalat ja riittävä syöminen eivät ole niin kynnyskysymyksiä kuin arjessa huonommin syövällä, jonka verensokerit helposti keikahtaa väsyn puolelle.

Ja toisinpäin kääntäen jokaisella toimijalla on vino pino esimerkkejä siitä kuinka pikkujuttuja hinkatessa on isommat asiat menneet pieleen. Tämähän on se pahin skenaario ja ehkä lempiesimerkkejäni ovat urheilija joka intoutui pitkäksi aikaa setvimään öisin ravitsemusviilauksia netissä ja uni alkoi kärsiä pahanlaisesti - tai  urheilija, jolle ei aamupala maittanut kun aamun ravintolisäpillereistä jäi niin paha maku suuhun. No joo, ylilyöntejä tulee ja niistä opitaan mutta silti..

Kilpailutilanteetkin ja erityiskysymyksetkin kuntoon

Ja tietenkään en tarkoita, että kilpailutilanteista ja eritysikysymyksistä ei kannata välittää. Tietty pitää, mutta vielä enemmän huomion pitäisi olla perussyömisessä niin kauan kuin siellä isompia ongelmia on. Laitetaan sitä perussyömistä niin hyvään kuntoon kun se realistista on ja siihen päälle ne erityiskysymykset - ja homma on paketissa. Turhan usein se menee kuitenkin niin, että se perussyöminen kaikessa tylsyydessään skipataan ja hypätään suoraan erityiskysymyksiin. Ja silloin niistä erityiskysymyksistäkään ei saada aina sitä hyötyä irti mikä pitäisi - antioksidantteja hamuava urheilija syö C-vitamiinilisää samalla kun kasvisten käyttö on liian vähäistä tai jotain vastaavaa missä metsä katoaa puiden taakse. 

Olen todennut usein että urheilijalla perussyöminen on 90 % ravinnon vaikutuksesta suorituskykyyn ja erityistilanteet 10 %. Tietty ihan hatusta vedetyt luvut, mutta hahmottaa ajatusta. Paljon on vielä kokemista, mutta jo tähän mennessä olen nähnyt ihan tarpeeksi monen olympiamitalistin tai maailmanmestarin syömisen sanoakseni, että ei syömiseltä mitään ihmeitä urheilussa vaadita. Ja siinä vaiheessa kun se 10 % ei pysy osuudessaan niin yleensä se kertoo, että jokin jossain ei ole ihan kohdillaan.

Eli..?

Eli ollaan vain kiinnostuneita urheilun erityiskysymyksistä. Mutta koetetaan silti syödä hyvin.