Syyllistäminen vai syyllistyminen

Matkalla töihin tänä aamuna kuuntelin YLEn Radio Puhetta ja sieltä tuli haastattelua Maarit Tastulan ohjelmasta, joka pyöri terveyden ja sairauden ympärillä. Siinä sivussa ohjelman vieras loihti kommentin jossa hän totesi "ennaltaehkäisevän terveydenhuollon olevan niin syyllistävää". Reaktioni tähän oli vanhastaan tuttu, mutta tällä kertaapa minulla on jopa piskuinen blogini jossa voin avata tuntemuksiani. Ja näin ennaltaehkäisevän terveydenhuollon toimijana minä koen tässä varsin yleisessä reaktiossa hieman vääryyttä.

Hieman, en kokonaan. Onhan se kristallinkirkasta että ravitsemusviestinnässä - ja laajemmin koko terveysviestinnässä - on joskus käsittämättömän syyllistävän kuuloista tekstiä ja tiedän varsin hyvin monen ihmisen kävelleen ravitsemusterapeuttienkin vastaanotolta itku kurkussa. Näinhän sen ei pitäisi olla ja ammattikunnallamme on varmasti sekä pohdittavaa ja kehitettävää siinä miten puhutaan syömisestä syyllistämättä.

Mutta se mikä minua tässä tuppaa välillä kismittämään on sokeus aivan itse tehdylle syyllistämiselle - ja tämäkin heitetään usein ikävämielisten terveysviestijöiden niskoille . Se ei ole ..hmmm.. reilua. Otetaanpa esimerkki vaikkapa kaikkein tulenarimmasta päästä. Minä olen mm. kysyttäessä todennut einesruuista jotain seuraavaa: “No eiväthän ne sellaisenaan hyvälaatuista ateriaa vastaa:. rehuja ei ole usein nimeksikään, proteiinin osuus ateriasta on kustannussyistä usein todella pieni ja ruoka koostuu lähinnä hiilareista”... Toinen esimerkki voisi olla: “On ilman muuta tärkeää lapselle syödä aamiainen ennen kouluun lähtöä”.

Vastaavissa tapauksissa minä ja moni kollegakin saa palautetta kuinka “kiireiset perheenäidit syyllistetään einesruokien käyttämisestä” tai “kun meidän lapsi ei vain suostu syömään aamulla” ja monenlaista muutakin kommenttia jotka kuvastavat ihmisten kokemaa syyllisyyttä heidän kokiessaan etteivät kykene tarjoamaan perheelleen parasta mahdollista.

Se saa minut aina hämilleen. Ei ravitsemusviestinnän tarkoitus pitkään aikaan ole ollut syyllistää tehdyistä valinnoista - työni on kertoa mikä ehkä olisi hyvää syömistä eikä toimia ihmisten ratkaisujen laadunvalvojana. Ja ehkä olen vain kovin sokea mutta minusta noissa lausunnoissa ei ole mitään syyllistävää - ne toteavat asian laidan tavalla josta harva varmaan olisi mieltä. Syyllisyyden kokemus muodostuu siellä vastaanottajapäässä mutta sen ei tarvitsisi. Jos joku käyttää einesruokia niin se on minusta ihan fine, se on hänen asiansa enkä millään tasolla olisi asettamassa häntä siitä tilivelvolliseksi kenellekään. Ja jos lapsi ei syö aamiaista niin sitten ei syö - jokin siinä ei ole mennyt nappiin mutta sellaista se elämä tuppaa olemaan.

Ei meistä kukaan taivu mihinkään täydellisyyteen ja oman elämän eroaminen jostain utopiasta on jokaisella fakta. Ihan turha kenenkään hurskastella muiden painoista, elintavoista tai itsekurista kun olemattomalla kaivamisella jokaiselta löydetään asioita jotka ovat epäterveellisiä, kyseenalaista moraalia edustavia, läheisiä vahingoittavia tai muuten vaan kaukana jostain elämisen ideaalimallista. Kun ei kenenkään muunkaan kotipesä ole puhdas niin turha niistä on myös syyllistyä - motiivin ja mahdollisuuksien puitteissa niille kannattaa toki yrittää tehdä jotain. Mutta se syyllisyys. Se ei auta mitään. Teet jotakin syömisessä tai et tee - kyllä se pitää molemmissa tapauksissa tehdä hyvillä mielin.