Plasebo syömisessä

Näin jälkikäteen luulen, että olen kokenut plaseboa syömisessä

Opiskeluajoista lähtien kaverini ovat aika ajoin kyselleet tai kertoneet ravinnosta jotain ja aika stereotyyppisen mieskeskustelun tavoin en tietenkään yleensä ole halunnut antaa mitään asiallista tai hyödyllistä vastausta. Ja kaikkein yleisin vastaukseni on tainnut olla "toimiihan se jos sä uskot sen toimivan" koska olen saanut sitä jo takaisinkin useamman kerran muissa aiheissa. Vaikka tuo vastaus on ollut lähinnä keino välttää asiallinen vastaus niin tottahan siinä on aina toinen puoli.

Nykyään mielen voimaa pidetään melko itsestäänselvyytenä monessa asiassa ja termi plasebo on tuttua kauraa kaikenlaisessa hoito- ja lääkekeskustelussa. Mutta syömiseen sitä ei juurikaan ole liitetty - mikä on hiukka outoa, sillä ihan samalla lailla plasebo toimii syömisessäkin. Ja toimii muuten treenissäkin, mutta pysytellään nyt syömisessä. Plasebovaikutuksen perusajatushan on, että kun ihminen odottaa saavansa jonkin vaikutuksen niin hänen odotusarvonsa johtaa psykofyysisiin muutoksiin, jotka myös johtavat odotetun vaikutuksen toteutumiseen. Ja kyseessä ovat todellakin myös fysiologiset eli kehon vaikutukset, plasebo ei missään nimessä ole vain mielentila tyyliin "sä vain luulet asioiden olevan paremmin mutta ei ne oikeasti ole".

Plasebo syömistutkimuksissa
Plasebon vaikutusta syömisessä on tutkittu melko vähän, mutta riittävästi jotta voimme sanoa sen olevan keskeinen vaikuttaja aina kun ihmisten syömiseen vaikutetaan tai ihminen vaikuttuu jostakin alkaessaan muuttaa syömistä. Esimerkiksi tutkimuksissa se näkyy näin:

- kun ihmisille tehdään sama pirtelö, mutta toiselle ryhmälle näytetään enemmän ja toiselle vähemmän aineksia mistä se olisi tehty niin pirtelö tuottaa paremman kylläisyyden niillä, jotka luulivat sen sisältävän enemmän tavaraa (viite)
- ja taas kun annetaan kaikille sama 380 kcal pirtelö, mutta kerrotaan niiden sisältävän joko 140 kcal tai 620 kcal niin nälkähormoni greliini laskee enemmän niillä jotka luulivat syöneensä tukevamman pirtelön. Hyvä esimerkki juurikin plasebon fysiologisista vaikutuksista (viite)
- tiedetään noin yleisestikin, että se miten kylläisyyttä tuovaksi jokin ruoka luullaan vaikuttaa myös siihen miten hyvin se kylläisyyden tuottaa (viite). Tätä mielikuvaa pystytään ainakin aluksi myös juksaamaan monin tavoin mm. painavammat ruokapakkaukset koetaan paremmin kylläisyyttä tuoviksi (viite). Kylläisyys on siis lyhyellä aikavälillä aika hyvin huijattavissa.
- ahmimishäiriön oireilu vähenee samalla tavoin plasebolla kuin lääkkeellä, jonka ominaisuuksiin kuuluu parempi kylläisyyden kokemus ja oletusarvo ahmimisen vähenemisestä (viite)
 - suorituskykyyn liittyvissä ravintolisätutkimuksissa pelkät plasebovalmisteetkin ovat parantaneet suorituskykyä (viite)
- pitkäkestoisessa rasituksessa hiilihydraattien riittävyys tulee keskeiseksi tekijäksi. Tutkimuksessa, jossa keho oli kovilla hiilihydraattia saaneet jaksoivat selvästi parhaiten - mutta ne jotka luulivat saaneensa hiilihydraattia jaksoivat kuitenkin hieman paremmin kuin ne jotka tiesivät etteivät sitä saaneet (viite)
- pienellä varovaisuudella (en löydä alkuperäistutkimusta) voi myös esitellä kokeen, jossa ihmisille annettiin plaseboa ja sanottiin sen sieppaavan rasvaa. Lisäksi kehotettiin syömään hyvin ja liikkumaan. Tämä postimyynnistä tuttu resepti laihdutti ihmisiä ja he olivat äimistyneitä kuulleessaan etteivät pillerit itse asiassa tehneetkään mitään.
- jne.. nuo äskeiset nyt tulivat ensin vastaan mutta on niitä lisääkin

Pointti on, että plasebo on syömisessä mukana. Mitä enemmän uskot jonkun syömisen johtavan johonkin lopputulokseen, sitä todennäköisemmin niin myös käy. Ilmiö ei tietysti ole kaikenkattava ja kaikkia sairauksia parantava, mutta monella tasolla vaikutuksia kuitenkin nähdään. Plasebon merkitys on tietysti tutkimuksissa tiedostettu jo tutkimuksia suunniteltaessa - siitä huolimatta tulee aika ajoin vastaan tutkimuksia joita lukiessa tulee mieleen, että tässä voi olla plasebokin selittämässä tuloksia eli jotakin keskeistä plasebotekijää ei ole kontrolloitu. Mutta eihän tutkimusmaailma koskaan täydellinen ole.

Miten suhtautua plaseboon?
Eli syömisen plasebo on joka puolella ihmisten syömiskäyttäytymisessä. Ongelma on tietysti se, että käytännössä on mahdotonta tietää mikä osa ihmisten kokemuksesta on plaseboa ja mikä "aitoa" hyötyä. Yksi julistaa voivansa loistavasti juuri tällä ruokavaliolla, joku toinen sai avun juuri tästä ravintolisästä, kolmas toteaa juuri tämän ruuan aiheuttavan oireita ja neljäs luki jostakin superyksinkertaistetun mallin miten elimistö toimii ja miten pitäisi syödä ja siitä saadulla luottamuksella menee eteenpäin. Kokemukset voivat olla "todellisia" tai plaseboa. Hankala asia, jos haluaa heti tietää kumpaa siinä on enemmän.

Itse suhtaudun asiaan aika pitkälle niin, että lyhyellä aikavälillä eli muutamien kuukausien syömiskokemuksissa asiat voivat selittyä sekä aidosti tai plasebolla. Tietysti jos kokemukset ovat olleet hyvät niin siten kannattaa jatkaa mutta tulevaisuudensuunnitelmia ei sillä hetkellä kannata vielä kirjoittaa kiveen. Ajan kanssa plasebo haihtuu - elimistö kalibroinee ja realisoi hiljalleen vaikutuksia - ja todellisuus alkaa paljastumaan pinnan alta. Asiat voivat jatkua yhtä ruusuisesti kuin ennenkin mutta yhtä hyvin ongelmat alkavatkin nostamaan päätään ja asioita kannattaa muuttaa.

Ehkä tästä voi myös ottaa sellaisen näkökulman, että jos muutatte jotain syömisessänne ja saatte upeita kokemuksia, niin ei heti ensikuukausina kuitenkaan kannata hirveästi julistaa lähipiirille miten asiat pitää hoitaa - voipi olla, että vuoden päästä olisitte taas aika eri mieltä. Tosin vaikka se toimisi pidemmälläkin aikavälillä niin ei sitä silloinkaan kannata tehdä, kun ei kukaan jaksa sellaista kuunnella :)

Plasebo syömisohjauksessa
Lääkärit ovat plasebon konkareita. Tutkimuksessa noin puolet lääkäreistä on kertonut määränneensä asiakkaalle plaseboa ja tämän ymmärtää hyvin vaikka asiaa voisi tietysti myös kritisoidakin. Mutta kun voi kuvitella, että vastaanotolla istuu maksava asiakas jonka olemus vaatii jotain konkreettista "lääkettä" ja samalla joskus lääkäri ei voi tietää mitä pitäisi tehdä, mitään ei kannata tehdä tai se mitä pitää tehdä on elintapamuutos niin voi kuvitella että on aika helppo heittää joku resepti asiakkaan mieliksi ja samalla tiedostaen että siitä voi olla iloakin.

Mutta ihan samalla plasebo liittyy ravitsemusasiantuntijan työhön. Plasebovaikutus on joka tapauksessa läsnä ohjauksessa - kyse on lähinnä siitä käyttääkö sitä vai ei ja miten käyttää. Ravintolisien ohjeistaminen olisi todennäköisesti helppo tapa tuoda plasebovaikutusta, mutta yhtälailla vaikutusta voi todennäköisesti saada olemalla asiakkaalle vakuuttava. Itse en ohjeista ravintolisiä plaseboksi - tai ehkä joskus huippu-urheilijoilla on tullut joitakin kiikun-kaakun hyödyllisiä ravintolisiä tullut "hyväksyttyä" osin plaseboperusteella mutta silloinkin kyse on ollut enemmän siitä että se on jo ollut käytössä tai urheilija on sitä jo itse pohtinut. Mutta tutkimuspohjalta on aika varmaa, että napeista saisi plasebohyötyjä. Tutkimuksissa on usein havaittu myös, että erilaisilla laitteilla saadaan pillereitäkin suurempi plasebohyöty - vaikea arvioida onko tässä syömiselle sovellusta, ehkä jokin mittari tai laskuri voisi olla? Myös asiakaskontaktin määrä on suhteessa placebovaikutukseen - mitä enemmän sen isompi vaikutus. Jos itselläni olisi niin runsaasti vastaanottopäiviä että olisi mahdollista ottaa monia usein vastaan, niin aivan varmasti tätä joillakin asiakkailla hyödyntäisin enemmän esimerkiksi sellaisilla, joilla uskonpuute voisi olla muuten lähellä tätä käyttäisin. Mm. rennomman painonhallinnan kohdalla se uskonpuute monilla on alussa ennenkuin se alkaa toimimaan, siitä muuten lisää joskus.

Mutta jokaisella ravitsemusohjaajalla on ohjauksen plasebovaikutus otettavissa. Luomalla asiakkaalle mielikuva, jolla hän lähtee vastaanotolta toiveikkaana ja luottavaisena on varmasti huima vaikutus jatkoon - sitä voi kutsua motivoinniksi tai muuksi mutta juuri se on ohjauksen plaseboa. Tapoja on varmasti monta: joku vähän hehkuttaa, joku tsemppaa, joku huokuu uskottavaa habitusta, joku tietoa ja kokemusta - itse yritän luoda mahdollisimman realistisen tilannekatsauksen ja realistisen tien ulos ilman mitään hypeä ja tuottaa luottamusta ja uskoa parempaan sitä kautta, että reitti eteenpäin on selvä. Ei aina helppo, mutta selvä. Pointti on kuitenkin, että jos asiakas lähtee vastaanotolta epäilevänä ja epätietoisena niin iso hyöty on jätetty ottamatta. Jokainen toimija varmaan opettelee tätä viimeiseen työpäiväänsä asti, mutta tärkeintä on ehkä tiedostaa asia ja kehittyä.

PS. Hyvä juttu placebosta ylipäätään on minusta tässä.
PSS. Niin ja plasebohan tuntuu toimivan vaikka se tiedostetaankin, joten tämän kirjoituksen ei pitäisi olla mistään pois.

Laihdutus TV:ssä - vuosi ja kilot ei kerro mitään

Olin puhumassa tilaisuudessa, jossa toimittaja kyseli HYKSin Lihavuustutkimusyksikön johtajalta Aila Rissaselta mitä mieltä asiantuntijat ovat median "menestystarinoista" eli jutuista, joissa kerrotaan kuinka joku on laihtunut xx kiloa ja sitten hehkutellaan sen ympärillä jotakin. En muista tarkasti mitä Aila vastasi, mutta sen muistan että se oli minusta hyvä vastaus ja sisälsi myös sen keskeisen ajatuksen, ettei haittaisi jos näitä samoja henkilöitä seurattaisiin parin vuoden päästä uudella tarinalla - koska Ailan kokemus oli, että ne jatkotarinat eivät ole aina kovinkaan ruusuisia. Samanlaiset ovat minun kokemukseni.

Itse olisin vastannut, että tehkää vain jatkossakin painonhallinnan menestystarinoita - kyllä motivoiville tarinoille ja esikuville löytyy aina käyttöä. Mutta tehkää ne jatkossa henkilöiltä, jotka ovat laihtuneet 3-5 vuotta sitten ja ovat yhä suurinpiirtein samassa painossa ja nauttivat syömisestään sekä elämästään. Koska silloin puhutaan henkilöistä, jotka ovat tehneet jotain oikein ja heiltä on jotain opittavaa. Ei sillä niin väliä, jos he ovat laihtuneet pussikeitolla, fitness-dieetillä, kalorilaskennalla tai rennolla painonhallinnalla - jos he ovat lopulta löytäneet tasapainon niin heidän näkemyksensä ja kokemuksensa ovat antoisia ja aivan eri tasolla kuin sellaisella joka yrittää jotain ja puolen vuoden kohdalla ei voi kuin arvailla miten jatkossa käy.

Tietysti näin ei tulla TV:ssä tekemään, koska draaman kaaren ja tarinan luominen ei jälkijättöisesti oikein onnistu - mutta näin siinä olisi eniten järkeä.

Lyhyet seuranta-ajat ja kilot tuloksen mittarina - ei näin
Mutta nämä, että tehdään jotain ja joitakin kuukausia niin se vaan ei kerro mitään. Itse asiassa on vähän niin, että monet asiat, jotka auttavat painoa laskemaan paremmin lyhyellä aikavälillä ovat nimenomaan haitallisia sille pysyvälle onnistumiselle ja tämä nähdään tutkimuksissakin - tyyppiesimerkkinä, että lyhyellä aikavälillä vähän syöminen tuottaa paremman laihdutuksen mutta pitkällä aikavälillä ruokamäärien tiukka kontrollointi nimenomaan ennustaa painonnousua. Jos mietin omia julkisia asiakashankkeita, niin nekin usein ovat loppuneet noin vuoden jälkeen ja siinä vaiheessa olen yleensä saanut olla huolissani ("voi olla vaikeuksia edessä jatkossa") niistä, joiden paino on laskenut eniten - ja niistä joiden painonlasku on ollut maltillisempaa on usein voinut sanoa "ei hätää, tämä menee jatkossa hyvin". Ja näin on mennyt.

Eli toivoisin huomiota pois kiloista ja kohti oppimista ja tekemisen laatua. Aivan yksi lysti onko joku henkilö laihtunut puolessa vuodessa -30 kg jos käsissä ei ole pysyvän painonhallinnan monipuolista opettelua - äkkiä se sieltä takaisin tulee. Ja jos joku on laihtunut samassa ajassa -3 kg, mutta on saanut selvästi kiinni uudenlaisesta paremmasta mutta positiivisesta ajatusmallista niin hän on paljon pidemmällä painonhallinnassa - ja jatkossa painonlasku todennäköisesti vain ottaa lisävauhtia.

Tämä kaikki liittyy tietysti yleiseen ilmapiiriin, jossa 20 kg:n laihtuminen nähdään automaattisesti hyvänä asiana. Eihän se niin ole, kyse on aina siitä mitä se pitää sisällään. Jos joku tulee minulle sanomaan, että laihduin 20 kg kiloa niin se on umpineutraali asia: se voi olla hyvä, se voi olla huono juttu - vasta kun tietää mitä on tehty voi arvioida kumpaa se on. Mutta niin kauan kun elämme maailmassa, jossa laihtuminen automaattisesti nähdään hyvänä asiana on huonoille TV-formaateillekin tilausta. Tietyssä ajassa laihdutetut kilot eivät itsessään merkitse mitään, tekemisen ajatus ja laatu sekä siinä eteneminen ratkaisee kaiken. En ole edes nopeita painonlaskuja vastaan jos ajatus saadaan siihen mukaan - se on vaikeampaa kuin hitaassa painonlaskussa mutta mahdollista.

Eli jos laihdutuksessa on sinnitelty, tsempattu ja tehty asioita enemmän ja vaikeammin kun pidemmän päälle pää ja kroppa kestää niin ei se painonlasku vaan pysy. Ja niistä on turha kaivaa jotain positiivista "no ainakin yritti, eikös se ole hyvä" kokemuksia, sillä jos se tekeminen on ollut lähtökohtaisesti vääränlaista niin ei sellaista kannata edes yrittää - koska tuloksena on vaan jojoilun fyysiset ja psyykkiset ongelmat. Mutta TV-ohjelmista ihmisten mieliin näistä tarinoista jää se tsemppaus ja median luoma "onnistujan" kokemus 5 kk:n kohdalla.

Toki ymmärrän ohjelmien motivoivan vaikutuksen. Ja me tarvitsemme tällaisia motivoivia esimerkkejä, jotka kannustavat ja luovat uskoa omaankin onnistumiseen. Mutta nyt se motivaatio vaan kanavoituu liian usein TV-ohjelmien luomaan ylilyötyyn ja liian tiukkaotteiseen tekemiseen, jossa omaa kehoa, mieltymyksiä tai hyvinvointia ei kuunnella ja liian usein saadaan ihminen joka toteaa: "Kyllä se toimii, mäkin aluksi laihduin mutta ei mulla vaan riitä motivaatio ja itsekuri". Ja sitten on taas vähän surkeampi olla...

TV-formaatit - oma kokemus
Periaatteessa lyhyilläkin seuranta-ajoilla voidaan tehdä hyödyttävää ohjelmaa. Painonhallinnassa on kyse monipuolisesta elämänhallinnan opettelusta ja jos ohjelma keskittyy tämän prosessin etenemiseen kilojen sijasta niin se siinä on itua. Itseäni on pyydetty vuosien aikana neljään viiteen eri TV-ohjelmaan mukaan ja vain yhteen olen mennyt ja se oli Elämä Pelissä -ohjelmasarja. Vain siinä oli mielestäni kyse tarpeeksi pitkästä seurannasta, jossa painonhallinta yhdistettiin laajempaan elämänhallintaan ja etukäteen oli ilmassa henkeä, että tässä ei kuvata kiloja vaan ihmisten opetteluprosesseja. Ei myöskään ollut vähäistä merkitystä sillä, että taustajoukoissa oli kansanterveysjärjestöjä joka teoriassa toimi selkänojana sille, ettei hyvästä tekemisestä leikkauksen loppumetreillä väännetä liian selkeää viihdeohjelmaa. Ja minusta Elämä Pelissä -formaatti kokonaiskuvallisesti vain parantui kun se ensimmäisen - varsin terveyshenkisen - kauden jälkeen lähestyi hyvinvointifokusta. Se jätti samalla painon niin pienelle fokukselle, että vinkkejä sieltä ei varmaan katsojille enää löytynyt mutta samalla se näytti paremmin miten painonhallinta ei ole oma pikku lokeronsa, joka ratkeaa vaan syömällä ja liikkumalla - useimmille se on osa laajempaa vyyhteä.

Ne muut TV-formaatit mihin en mennyt..? Liian lyhyttä seurantaa, ilmassa oli sankarilaihduttajien luomisen henkeä "ihailtavine" tuloksineen, painonhallinta oli vain ravintoa ja liikuntaa tai näimme painonhallinnan vain niin eri tavoin, minusta yritettiin luoda tsemppaajaa (ja ripaus piiskuria) samalla tasolla olevan ohjaajan sijaan, vaikutti siltä että ollaan luomassa viihdeohjelmaa eikä ohjelmaa joka auttaa, ohjelmaformaatti rajoitti tekemistä jne..

En ole TV:n laihdutusohjelmien seuraaja. Enää. Ei vaan pysty. Yritin ennen katsoa kaikkia sarjoja yhden jakson jotta saan kuvan sen ideasta - ja yleensä se yksikin jakso tuottaa niin pahan mielen ettei enempää tee mieli katsoa. Mutta valtaosa ohjelmaformaateista antaa aivan väärän kuvan painonhallinnasta - Suurin Pudottaja on tietty hullu ääriesimerkki, josta voi sanoa ettei kannata tehdä mitään juuri kuten he tekevät.

Yhden TV-formaattiosallistujan kokemus
Vaikka monia ohjelmia kritisoinkin, olen iloinen jokaisen puolesta joka TV-ohjelmassa olleena tai niitä seuranneena on löytänyt oman pysyvän painonhallintansa. Kyseessä ei ole kritiikki "juuri sinulle" jota TV-ohjelma ehkä auttoi. Kyse on todennäköisyydestä - vahvistaako ohjelma tunnettuja pysyvän painonhallinnan tekijöitä ja siten todennäköisesti auttaa monia. Vai luoko se laihdutuskuvaa, jossa vain hyvissä lähtökohdissa oleva vähemmistö - ja heistäkin harvat - voivat onnistua ja muut jäävät tuntemaan itsensä luusereiksi?

Olin kerran puhumassa aiheesta ja minun jälkeeni puhui kotimaisen Olet mitä syöt -ohjelman osallistuja, joka oli laihtunut melko paljon ja koki ohjelman auttaneen häntä - hyvä niin, tosin vuottakaan ei ollut vielä kulunut. Kun aiheesta turistiin ja kritisoin tuon ohjelmaformaatin melko tiukkaa mielikuvamaailmaa, niin sain vastaukseksi että ei se oikeasti niin tiukkaa ollut ja ohjelman taustalla puhuttiin paljosta muustakin ja asioita tehtiin monipuolisemmin. En minä sitä epäile, olihan taustalla ravitsemustoimijoita jotka varmaan yrittivät tehdä tiukemmasta laihdutusotteesta niin järkevää kuin siitä saa. Mutta kritisoin sitä, että ohjelman tavoitteena oli ainakin katsojan näkökulmasta nimenomaan saada aikaan hienoja näkyviä tuloksia dramatisoiduin ottein eikä kuvata  elämäntapamuutoksen prosessia - ja se nyt tekee asian vaan vielä hölmömmäksi jos siellä taustalla kokonaiskuvasta ja joustavammastakin otteesta on puhuttu mutta niitä ei näytetä katsojalle. Anette on omalta osaltaan tätä liipaten myös blogauttanut mainiosti.

Miksi mikään ei todennäköisesti muutu?
Todennäköisesti mikään ei kuitenkaan muutu ja syitä on monia. Jo TV-tuotantojen realiteettien kannalta tuotannon lyhytkestoisuus, viihtellisyys ja elämyksellisyys ovat asioita, jotka ajavat ylilyötyä kuvaa painonhallinnan keinoista. Eikä kyse ole vain tuotantopäästä - myös isot katsojakunnat luulevat laihdutuksen olevan tiukkaa tsemppaamista, joten tavallaan kansalle tarjotaan sitä mitä se haluaa. Mitä se tarvitsee ei ehkä mahdu yhtälöön, sillä kun puhutaan televisio-ohjelman onnistumisesta niin katsojat ovat oikeassa, eivät tutkijat ja besserwisserit.

Laaja-alaisempi syy liittyy painonhallintatutkimuksen realiteetteihin - nykyisellä tutkimusnäytöllä onnistua voi monella tapaa ja sitä tutkimusnäyttöä voi katsoa monella tapaa. Minun näkökantani lienee blogin lukijoille aika tuttu, mutta yhtälailla jos joku haluaa nähdä pussikeitot oivana painonhallintakeinona niin kyllä sillekin saa tutkimusnäyttöä taakse. Ja monenlaista mahtuu siihen väliin. Jos ja kun asiantuntijaohjeistuksissakin suositellaan tiukkaa ja nopeaa laihdutusta, niin miksi ihmeessä sitä ei televisiossa voisi esittää. Ja kyllähän siihen törmää, että moni ohjelmien tuotantotiimeissä ja tekijät itse oikeasti uskovat tekevänsä hyvää kun saavat ihmisen laihtumaan keinolla millä hyvänsä ja kun aiheesta keskustelee nämä kriittiset näkemykset nähdään "rajoittavina, yhden totuuden" kommentteina. Mutta ihan oikeasti, ette te hyvää tee ja tutkimuskin niin toteaa (1,2  jne...

Mitä mielikuvaa ohjelmat luovat?
Paitsi, että ohjelmat eivät ehkä auta ihmisten painonhallintaa, niin ne valitettavasti ja tutkitusti myös vahvistavat ylipainon stigmatisointia luomalla mielikuvaa siitä että painonhallinta on aina yksilön ratkaistavissa ja siten ylipaino on oma moka - aihe josta jo blogautin ja keskustelua aiheesta siellä on runsaasti. Kun painonhallinnan kokonaiskuvan ymmärrys ylipäätään on ongelma, niin sitä vain toivoisi että ylivoimaisesti suurin mielipidevaikuttaja eli televisio ei olisi siinä vastapuolella. Painonhallinta on aina ratkaistavissa, mutta se että yksilö siinä yksin aina onnistuisi edellyttää kyllä aika paljon parempaa maailmaa jatkossa ja - vaikken sitä uskokaan - toivoisin television olevan osa ratkaisua eikä ongelmaa.

PS: Eihän tämä silti vain television ongelma ole. Ihan samaan menee nämä lehtien laihdutusjutut useimmiten. Viihdettä, viihdettä, viihdettä..

Verensokerisaaga - miksi kovaa nälkää kannattaa välttää

Minulla oli vuosia sitten mysteeri - selkeä syömisen ilmiö, jolle en löytänyt mitään selitystä. Ilmiö oli nälän kokemuksen muuttuminen monenlaisissa eri tilanteissa, joista esimerkkeinä tämänkaltaisia:
- aamiainen ei ole aiemmin maistunut, mutta kun sitä hetki syödään vähän väkisin niin nälkä alkaa aamulla heräilemään ja ruoka maistuukin. Tai lounaalla sama kokemus.
- kun parannetaan syömistä alkupäivästä, niin yhtäkkiä nälän kokemus saattaa muuttua kovemmaksi joskus iltapäivästä ja henkilö, joka ei aiemmin tarvinnut iltapäivän välipalaa yhtäkkiä alkaa tarvita sitä
- anoreksiasta toipuessa on vaihe kun syömistä parannetaan niin nälkä alkaa kasvaa (rauhoittuakseen myöhemmin).
- miksi syömishäiriöiden monissa eri muodoissa nälän ja kylläisyyden kokemukset muuttavat muotooan, tulevat yhä myöhemmin ja saattavat jopa kadota siten, ettei  ahmimistaipuvaiselle ole lainkaan harvinaista todeta ettei koskaan koe nälkää ja kylläisyyden kokemustakaan ei ole - on vain ähky kun ei enää mahdu ruokaa.

Toki olisi helppo todeta - ja asiakkaille näin totesinkin - että keho ja nälkä se siellä alkaa vain tottuu ja alkaa toimimaan paremmin ja siksi näin käy. Ja se on hyvä juttu. Mutta kun se ei oikeasti kerro mikä tarkempi mekanismi siellä takana on ja ei ilmiötä voi oikeasti ymmärtää ennen kuin sen tietää. Ja se kismitti.

Malli, jolle hiljalleen löytyi selityksiäkin
Käytännön havainnoista oli aika helppo ja selkeä rakentaa nälän ja kylläisyyden malli, joka kuvaa sitä kuinka huono syöminen ja huono syömisen ajatusmalli (kielteisyys, rajoittuvuus, syyllisyys jne.) sekoittaa nälän ja kylläisyyden kokemuksia tehden syömisen hallinnan ja kohtuuden käytännössä mahdottomaksi. Esimerkiksi kun asiat ovat tarpeeksi huonosti niin ihminen ei tunne pieniä tai edes kovaakaan nälkää vaan nälkä tulee läpi vasta heikotuksena tai mielitekona - ei ole mahdollista syödä oikeaan aikaan kun mitään kehon tuntemuksia siihen ei ole.

Mutta tehdessäni kuvassa olevaa mallin ensiversiota vuonna 2004 en pohjimmiltaan tiennyt mikä ruokavalion ominaisuus (eli sana "käytäntö") saa tämän aikaan. Odottelin, että ilmiöön epäuskoisesti suhtautuneet olisivat kysyneet luennoilla sen perusteluja mutta ei - hyvä etteivät alkuaikoina kysyneet, sillä perustelu "se nyt vaan näyttää menevän näin" ei olisi ollut niitä vahvimpia. En väitä, että kokonaisuudessaan tiedän vastausta vieläkään, mutta aika kovalla todennäköisyydellä yksi keskeinen selittäjä tuli lopulta vastaan lähinnä diabetestutkimuksen parista ja sen nimi on hypoglycemia unawareness - suomenkielistä nimeä en tiedä. Ja ei pelkästään se vaan oikeastaan laajemmin ilmiö, joka toimii seuraavasti:

matalaksi laskenut verensokeri - > elimistö sopeutuu siten, että nälän kokemus tulee jatkossa vasta matalammilla verensokereilla - > yhä epätasaisempi syöminen mahdollistuu/todennäköistyy ja nälkä tulee yhä matalammalla verensokerilla - > verensokeri pääsee yhä matalammaksi - > elimistö sopeutuu jne..
Oravanpyörä pääsee liikkeelle, nälän kokemus muuttaa muotoaan ja syömismäärät ovat kasvussa. Ja vastaavasti tilannetta korjataan ehkäisemällä matalat verensokerit, joka auttaa tunnistamaan paremmin laskevia verensokereita ja nälkätuntemuksia.

Tämä ilmiö ratkaisuineen on diabeetikoille ns. peruskauraa ja tutkimusta aiheesta on runsaasti. Ihan googlauksen ykköshaku sanaparista kertoo juuri ylläolevan ja lukemattomat muut sivustot ja tutkimukset myös. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ilmiö mielletään vain diabeetikoita koskevaksi, sillä enpä ole kuullut koskaan samasta ilmiöstä puhuttavan terveillä ihmisillä. Ja siinäpä on ongelma.

Hypoglycemia unawareness terveillä
Sillä kuitenkin näyttää siltä, että tuo sama ongelmallinen oravanpyörä toimii aivan samalla lailla terveillä - tutkimuksia haluaville 1,2,3. Eli myös terveillä hypoglycemia unawareness toimii. Verensokerin laskeminen haitallisen alas voi johtua monista syistä, mutta käytännössä kaikkein yleisimpiä syitä tuntuvat olevan yksinkertaisesti epätasainen ateriarytmi ja liian vähäinen syöminen (laihdutushakuisuudessa) - näiden lisäksi muita syitä on toki paljon reaktiivisesta hypoglykemiasta luuan laatutekijöihin. Yleensä hommat menee perusterveillä parempaan suuntaan kun syödään riittävästi, tasaisesti ja laadussa on joku tolkku.

Käytännössä homma menee siis niin, että kun on henkilö, jolla näitä perusasioita on pielessä niin nälänsäätely on auttamatta epätarkka ja asiakkaan kokemusmaailmassa mm. makeanhimot ovat yleisiä, nälkä tulee kovaa ja yllättäen, aamulla ei ole nälkä, on helppo olla syömättä pitkiä aikoja, kylläisyys on vatsan täyteyttä ja ähkyä - ja monella tasolla kohtuus on menetetty ja luottamus oman kehon kykyyn hallita syömistä ja kohtuutta on myös aika vähissä.

Jos näitä kokemuksia löytyy, niin asiaa siis korjataan etsimällä syitä, miksi verensokeri pääsee mahdollisesti laskemaan liian alas. Yleensä se tarkoittaa jotain seuraavista: syödään enemmän, aamiaista aletaan syömään vaikkei maistuisikaan, aamiaisen kokoa kasvatetaan, lounas siirretään aiemmaksi vaikkei olisikaan nälkä, iltapäivällä aletaan syömään välipalaa vaikkei tuntuisi tarvitsevankaan. Toki syömisen peruslaatuakin pitää korjata jos vaikkapa proteiinia ei tunnu syömishetkiltä löytyvän tai ruokavalio on liian vähärasvainen.

Näiden tuunauksien seurauksena aika nopeastikin näläntunteet muuttuvat, joissakin kohdissa nälkä kasvaa (usein alkuosa päivää), joissakin kohdissa kohtuullistuu ja joissakin häviää (usein loppupäivä). Kokonaisvaikutus on vähäisempi syöminen ja parempi jaksaminen kun verensokerit eivät laske enää liian alas.

Kova nälkä ruokkii kovaa nälkää
Eli koko homman ydinpointti on, että kovaa nälkää kannattaa välttää koska se näyttää johtavan sopeutumiseen, joka tekee yhä kovemman nälän ja liian syömisen todennäköiseksi. Ja kuten aiemmassa blogautuksessa käsiteltiin niin etenkin naisilla tätä ilmiötä kannattaa varoa sillä heidän verensokerinsa on taipuvainen laskemaan liian alas miehiä herkemmin - vaikkeivat miehet mitenkään immuuneja ole.

Tällä ajatuksella ei ole kuitenkaan mitään tekemistä sen kanssa, etteikö nälkä saa tulla. Päinvastoin. Nälkä on  kehomme merkki hyvälle syömisen ajankohdalle ja nimenomaan tarkoitus on syödä kun on nälkä - aika on silloin oikea ja ruoka maistuu paremmalta. Mutta kova nälkä on eri asia kuin nälkä. Ja jos hommat ovat pielessä, niin alussa pitää opetella syömään tasaisemmin kohdissa joissa ei ole nälkä mutta silloinkin nälän kokemusten normalisoituessa opetellaan syömään silloin kun on nälkä. Se pakkopullamainen väkisin tasaisesti syömisen vaihe on vain lyhyt välivaihe, jolla normalisoidaan tuntemuksia ja josta siirrytään taas nälänmukaiseen syömiseen mutta nyt paremmassa tilanteessa. Eli missään nimessä hyvään syömiseen ei kuulu joku 2-3 tunnin välein syöminen, jossa nälkä ei pääse koskaan tulemaan.

Yksilöllisyys on tässäkin avainsana, kuten verensokerin hallinnasta onkin jo puhuttu aiemmissa osissa. Toisilla syöminen pysyy hyvin hanskassa vaikka asiat olisivatkin näennäisesti pielessä ja kovakaan nälkä ei suista heidän syömistään kovin kummoisesti. Mutta isommalla osalla näin ei ole vaan nälän pääseminen kovaksi tuottaa isompia tai pienempiä pulmia. Tästä syystä omassa ajatusmaailmassa pidän hyvänä yleislähtökohtana, että nälkää ei ihan hirveästi koetella vaan syödään riittävästi ja tasaisesti. Tai jos sitä koetellaan, mutta enemmänkin uteliaana selvittämään itselle sopivaa syömistyyliä tyyliin "mitenköhän kovaksi voin nälkää päästää ilman että se aiheuttaa ongelmia jatkossa". Sen kokeilun pohjalta joku sitten huomaa, että harvempikin syöminen toimii mutta useammin todennäköisesti toisinpäin. Sama pätee mm. hiilihydraattien ja rasvan määriin - jollakin tasaisempi ote syömiseen tulee hiilareita kohtuullistamalla ja jollain toisella taas nälkä vain yltyy siitä. Pitää etsiä se oma tapa syödä, jolla nälkä ei pääse haitallisen kovalle tasolle.

Eli vastaus on..
että kova nälkä paitsi lisää syömismäärää sillä hetkellä, niin lisää myös todennäköisyyttä että niitä kovia nälkiä ja liikoja syömisiä tulee jatkossakin.

PS. Siinä kuvassa oli, että ajatuskin voi sekoittaa nälkätuntemuksia. Siitä varmaan joku toinen kerta.

Ei alle 1500 kcal

Laihduttaessa ykkösvalintani on

Vähän painonhallintapainotteista ovat nyt olleet blogautukset vaikka nimenomaan ajatukseni oli välttää näitä tammikuussa - mutta tälle nyt vain oli tilausta osana nälkävelkablogautusta ja muutamia lukijakysymyksiä.

Tehdäänpäs ensin pari asiaa selväksi:
1) Laihdutus ja painonhallinta ei tarvitse kalorilaskentaa. 
2) Minusta kaikkein paras tapa on nimenomaan laihtua syömällä sen verran kuin haluaa!! Onhan se hitaampaa mutta niiiin paljon mukavampaa ja järkevämpää.
3) Laihdutus kannattaa tehdä jotenkin näin - se voi kuulostaa epämääräiseltä, mutta oikeastaan sitä kutsutaan yksilöllisyydeksi, kun on isot linjat joiden sisällä voi tehdä asioita itselle sopivaksi.

Mutta blogautuksen teema on silti kalorilaskenta, sillä sitä kuitenkin käytetään paljon ja joillekin se voi olla ihan hyödyllinen syömisen opastaja kunhan sitä käytetään hyvän syömisen opetteluun eikä vain vähäisen syömisen tavoitteluun. Mutta sanoisin silti, että kalorilaskentaa syömisen tukemisessa kannattaa toteuttaa lähinnä niiden, jotka ovat siihen suohon jo eksyneet. Jos kalorilaskenta ei ole tuttua, niin on parempi pitää tilanne sellaisena jatkossakin.

Olen eri yhteyksissä todennut, että laihduttajan ei kannata syödä alle 1500 kcal - ja esimerkiksi Kiloklubissa emme suositelleet alle 1500 kcal syömisestä oli lähtökohta melkein mikä tahansa. Itse asiassa Kiloklubin suunnitteluvaiheessa ehdotin kalorilaskennan jättämistä kokonaan pois ja homman rakentamista kokonaan muiden muuttujien varaan - niin se ei kuitenkaan mennyt ja olin lopulta itsekin sitä mieltä, että se oli hyvä asia koska se olisi liian uutta ja palvelua ei todennäköisesti käytettäisi. Mutta kun siellä kaloreita laskettiin, niin aika kategorisesti totesimme "ei alle 1500 kcal" - poikkeukseksi taisimme todeta lähinnä vaikeasti liikuntarajoitteiset ja hyvin pienikokoiset henkilöt. Mistä tällainen raja oikein tulee? Ja voisi ajatella, että tällainen yksioikoinen raja ei lainkaan huomioi yksilöllisiä lähtökohtia. Raja on tietysti veteen piirretty viiva, mutta se on paljon yksilöllisempi kuin moni ajattelee. Ja tarkoituksena on hieman hahmottaa mistä tällainen raja tulee.

Miksi ei liian vähän ruokaa?
Pelkän lyhytaikaisen painonlaskun matematiikan kannalta on toki niin, että mitä vähemmän syö sitä enemmän laihtuu. Näin hommaa ei kuitenkaan kannata miettiä, sillä tarkoituksenhan pitäisi olla pysyvä laihtuminen ja laadukas laihtuminen. Laadukas laihtuminen tarkoittaa lähinnä terveys- ja toimintakykyvaikutuksia, jotka pitkälti tiivistyvät siihen laihdutaanko lihasta vai rasvaa - ja siinä se menee niin, että mitä vähemmän syödään niin sitä enemmän lihasta laihdutuksessa lähtee. Toki liikunnalla, proteiinilla ja muillakin jutuilla hävikkiä voi hieman estää, mutta jos syödään liian vähän niin ei sitä lihashävikkiä estä lopulta mikään. Siksi ei kannata syödä liian vähän.

Pysyvän laihtumisen kannalta tärkeää on, että nälänhallinta pysyy aisoissa ja jopa kehittyy sekä laihtumisen aikana voidaan jo opetella niitä tulevia pysyviä elintapoja - laihdutuksen aikana ei pitäisi olla juurikaan asioita joita ei tunne jaksavansa toteuttaa vuosikausua. Liian vähäinen syöminen kuitenkin suistaa nälänhallinnan pahasti radaltaan. Fysiologisesti siten, että se virittää syömisen vastaiskuun ja psykologisesti siten, että liian vähäinen syöminen väkisinkin johtaa nälän kanssa taisteluun sen ymmärtämisen sijasta - lopputuloksena huonompi kylläisyys ja lisääntyneet mieliteot. Kuten nälkävelka blogautuksessa todettiin.

Toki liian vähän syömisestä on paljon muitakin haittoja hyvinvoinnille, mutta pysyn näissä kahdessa teemassa koska painonhallinnan kannalta ne ovat ydinongelmat.

1500 kcal raja eri tyypeillä
Miten tuo yksi ja sama raja sitten sopisi muka kaikille? No en yritä siitä mitään lakialoitetta tehdä ja on selvää, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia että juuri 1500 kcal olisi se passeli kaikille. Mutta hahmotellaan eri esimerkeillä miksi se jossain noilla main kuitenkin usein on:

- mies/nainen: periaatteessa raja on naisten näkökannalta hahmotettu. Mutta vaikka miehet ovat isokokoisempia ja raja voisi olla korkeampi niin heidän nälänhallintansa tuntuu myös sietävän naisia enemmän, joten miehet pärjäävät samalla rajalla

- reippaasti ylipainoa omaava henkilö: tällaisella henkilöllä päivän energiankulutukset pyörivät melkein väkisin lähempänä ja yli 2500 kcal päivässä. Jos kokoa on paljon niin on kulutustakin jos edes hiukan liikutaan. Tällainen henkilö saa päivään reippaasti yli 500 kcal laihtumisvajeet eli teoreettisen puolen kilon viikkolaihtumisen vaikka söisi yli 1500 kcal..

- muutaman kilon pudottava normipainoinen: koska painoa on vähemmän niin on kulutustakin. Toisaalta lähellä normipainoa iso laihdutus vie helpommin lihaksia ja siitä syystä kannattaa laihtua hitammin kuin reilumpikokoisten. Siinä missä reippaan kokoinen voi tulla alas suht nopeastikin ilman ongelmia niin hoikempi ei voi. Liikkuvalla kulutus saattaa olla luokkaa vähän yli 2000 kcal ja siitä on vielä hyvin varaa ottaa maltillista kalorivajetta ilman että tarvitsee mennä alle 1500 kcal. Jos taas kulutuslukemat jäävät alle 2000 kcal niin liikkumista on vähän - ja kannattaa ilman muuta ennemmin keksiä keinoja lisätä liikuntaa kuin todeta, ettei vaan liikuta ja siksi syödään alle 1500 kcal. Liikunnan merkitys laihdutuksen laadussa kun korostuu tässä "kiinteytysvaiheessa".


Entä jos kuitenkin menee alle?
Mitä jos kuitenkin syö vähemmän? Jos syö vain vähän vähemmän, niin hyvällä säkällä pärjää hyvin senkin kanssa. Mutta jos nyt otetaan aiemmin rutiininomainen 1200 kcal/vrk niin sen kanssa ei pärjää hyvin enää oikein kukaan. Ihan varmasti sillä laihdutaan nopeammin, mutta vastaavasti myös ongelmat kasvavat.

Lihasmassan suhteettoman suuri laihtuminen on selviö, jolle ei voi paljoakaan. Myös mieliteot ja nälän tunne kasvavat - jollakin ne pysyvät aisoissa tai ovat kokonaan poissa varsinaisen laihdutusprojektin ajan, mutta silloinkin ne palaavat kahta kauheampina kun ns. "laihdutusdraivi" on jossain vaiheessa huvennut ja arki alkaa. Seurauksena painonhallinta jatkossa on hyvin hankalaa ja paino tuppaa nousemaan takaisin. Ja sitten tulee vielä se uusien elintapojen opettelu, joka on laihdutustuloksen pysyvyyden ydinasia - kun uuden paremman mutta silti joustavan syömisen opettelu on tasapainoilua jo vaatimattomillakin energiavajeilla, niin jos joku syö 1200 kcal päivässä niin sen aikana ei ole mitään saumaa opetella uutta, joustavaa ja monipuolista syömistä missä kehoakin hieman kuunnellaan. Tietysti nämä henkilöt ajattelevat opettelevansa sen sitten myöhemmin, mutta silloin se on todella vaikeaa koska elimistön kaikki nälkäviestit ovat täysin sekaisin liian tiukan laihdutuksen jälkeen. Ei mahdotonta, mutta vaikeaa. Summa summarum: vähän syövillä lihasta lähtee väkisinkin enemmän ja on todennäköistä, että laihtumista saa suunnittella uudestaan vuoden päästä vaikka miten yritettäisiin päättää ettei painon anneta nousta takaisin.

Alle 1500 kcal syövissä on yleensä kahta koulukuntaa: niitä jotka haluavat laihtua nopeasti ja niitä, jotka kokevat etteivät laihdu enemmällä. Nopeasti laihtumista haluaville on helppo todeta, että kaikkihan me haluaisimme asiat nopeasti mutta se nyt vaan ei ole tässä tapauksessa järkevää. Niillä jotka kokevat, etteivät laihdu enemmällä syömisellä on useammin kyse maltista myös - usein näiden takaa löytyy ajatus, että painon pitää laskea näkyvästi heti ja jokainen viikko sen jälkeenkin. Ei seurailla vyötäröä tai malteta odottaa joitakin viikkoja, että alkaisi tuloksia näkymään - tai sitten laskentapaketti on muutoin levällään. Niin tai näin, niin asiakastyössä kun pääsee katsomaan että asiat ovat kunnossa niin on vielä näkemättä se henkilö joka ei ala laihtumaan vaikka syö 1500 kcal. En nyt väitä, etteikö sellaisiakin voi olla mutta väitän kyllä että moni joka kokee ettei laihdu jos ei syö alle 1500 kcal ei syö kovin laadukkaasti, ei laske kovin laadukkaasti tai ei ole vahvimmillaan maltissa.

Tarkempaa rajaa haluaville
Jos joku kuitenkin haluaa yksilöllisemmän rajan joka kuitenkin huomioisi edellä olleita lähtökohtia niin sellaiseksi voisi kutsua omaa perusaineenvaihduntaa - eli älä syö vähempää kuin perusaineenvaihduntasi on. Jokainen kuluttaa enemmän kuin oma perusaineenvaihdunta eli se laihduttaa, mutta samalla se on hyvä mittari tasosta, jonka alle meneminen alkaa isolla todennäköisyydellä tuottamaan ongelmia.

Perusaineenvaihduntalukemia antavat suurpiirteisesti erilaiset kehon koostumusmittarit ja vielä suurpiirteisemmin sitä voi arvioida erilaisista yhtälöistä kuten tässä linkissä sen ylimmässä laatikossa.

Epilogi - 1500 kcal raja osana maltillista painonlaskua
Sanomattakin on selvää, että "ei alle 1500 kcal" motto on osa maltillista painonlaskua, jossa viikkolaihtumiset jäävät yleensä alle 0,5 kg viikko. Perinteinen ohje sopivaan painonlaskuun on vuosikausia ollut 0,5-1 kg viikossa, mutta tämä alkaa olemaan hiljalleen mennyttä aikaa. Itseni ja monen muun lisäksi mm. suomalaisista kärkipään lihavuustutkijoista Mikael Fogelholm totesi hiljattain että "korkeintaan puoli kiloa viikossa" ja samaa kuulin Aila Rissaselta muutama kuukausi sitten. Joten kyseessä ei ole vain allekirjoittaneen oma visio. Se nyt vaan on niin, että hidas laihtuminen ja minimaalisen syömisen estäminen on sekä mukavampaa ja parempaa laihtumista.

"Kun herkulle antaa pikkusormen se vie koko käden"

Itselleni herkkujen kohtuudessa tärkeintä on..

Viime päivinä (kun uudenvuoden päättäjiä on paljon liikkeellä) on osunut monessa kohtaa silmään ja korvaan tämä kokemus, jossa ilman herkkuja pystytään olemaan mutta jos vähän ottaa niin määrät lähtevät heti käsistä. Ja sitä ihmetellään - syyllisen löytyessä yleensä "makeanhimoisuudesta", sokeriaddiktiosta tai sen sellaisesta. Ja kyllähän se kokemus juuri tämänkaltaiselta tuntuu, mutta toisin kuin nuo selitykset niin sen takana on asioita joille voi jotain. Eli makeanhimoisesta voidaan kyllä oppia pois ei-makeanhimoiseksi.

Itse asiassa tästä aiheesta on tullut jo kirjoitettuakin, mutta hieman eri sananparsilla ja ajattelin pikaisesti selventää nyt tässäkin kokemuksessa mistä siinä on kysymys ja mitä asialle voisi tehdä.

Miksi syöminen lähtee käsistä?
Tämän kokemuksen takaa voi löytyä monenlaisia asioita (joista myöhemmin lisää). Mutta sieltä käytännössä aina löytyy "kielletyn hedelmän" himo eli herkut on omassa mielessä tehty joksikin mitä pitäisi välttää. Ja niinhän se on ruuassa - kuten monessa muussakin asiassa - että tuo kieltäytyvä ajatus patoaa kiellettyyn ruokaan kohdistuvia mielitekoja. Kun päähän on joskus muodostunut ajatus, että jotakin herkkua ei pitäisi syödä niin seurauksena tutkimustilanteissa on aika säännönmukaisesti noin 2-3 -kertaistunut herkkujen syöminen. Tämä kuvastaa mieliteon kasvua kielteisen ajatuksen seurauksena ja on alku sille ajatukselle "ettei suklaapatukasta tule kuin vihaiseksi, levy sen olla pitää!"

Kun sitten henkilö, joka koettaa olla ilman herkkuja ajattelee kuitenkin joskus "sallivansa" itselleen vaikkapa suklaakonvehdin niin eihän se yksi konvehti mihinkään riitä. Sopiva vertaus olisi padotuille mieliteoille olisi oikea pato. Silloin kun herkkuja ei syödä pato on "ehjä", mutta kun se ensimmäinen konvehti (tai jokin muu) otetaan niin se pato "murtuu" ja kaikki padottu mieliteko (kuten vesikin) tulee läpi. Ja sitten niitä herkkuja meneekin melkein kaikki mitä kotoa löytyy.

Eli ydinongelma on takana oleva kielletty ajatus. Ja se ei karkkilakkoyrityksillä kuin vain voimistu entisestään. Ratkaisu on opetella syömään niitä sallivasti ja kohtuudella. Karkkilakko voi toimia aikansa, mutta useimmilla se repeää ennemmin tai myöhemmin.

Miten kokemus väistyy?
Yleensä kun sitä kohtuutta sitten aletaan opettelemaan, niin syöminen lähtee edelleen käsistä - sitä pelästytään, usko kohtuuden mahdollisuuteen itsellä luhistuu ja toiminta palaa vanhaan välttämiseen. Tässä pitää erotella kaksi ilmiötä

1) Hyvistäkin lähtökohdista kohtuuden opettelun alkuvaiheessa syöminen lähtee alussa käsistä. On utopiaa ajatella, että historian taakka voitaisi karistaa vain yhtäkkiä antamallakin luvan syödä. Kyllä se kieltäymyksen voima siellä takaraivossa luuraa ja ajaa mielitekoja aikansa. Mutta kun sallivuudelle annetaan tilaa niin kyllä se sieltä aika nopeasti kuitenkin löytyy.

2) Paljon yleisempi tilanne on kuitenkin se, että sallivuutta opetellaan silloin kuin moni muu mielitekoja ajava asia on yhä pielessä. Jos ateriarytmit ovat pielessä, yritetään sinnitellä vähäisellä syömisellä, stressitasot on huikeat tai tunteet ohjaavat syömistä, niin ei sallivuus mitään muuta. Se todennäköisesti johtaa vain lisääntyneeseen herkkujen syömiseen. Ja ydinasia onkin hoitaa nämä muut asiat ensin kuntoon ja samanaikaisesti opetella herkkujen sallivuutta. Tai jos oikein pelottaa herkkukohtaukset niin aletaan opettelemaan sallivuutta vasta sitten kun on alkaa olemaan kutina, että nyt muut elintavat ovat kunnossa. Siinä voi vierähtää toki vuosi, mutta minkäs teet kun asiat voivat olla hankalia ja ei näissä mitään suoraviivaisia onnistumistarinoita juurikaan nähdä - kuntoon nuo asiat on hoidettava joka tapauksessa ja silloin se sallivuus alkaa toimimaan. Tosin tässä vaiheessa se karkkilakkokin toimisi jo paljon paremmin kuin ennen, mutta ehdotan silti sallivuuden opettelua.

Yksi lisätekijä on myös kohtuuden käsitys, josta olen kirjoittanut aiemmin. Yleinen ongelma on, että sallivuudeksi ajatellaan parin suklaapalan syömistä kerran viikossa. Mutta eihän se mitään sallivuutta useimmille ole vaan jonkinlainen tyydytyksen kokemus tarvitsee useimmille herkkuja enemmän ja useammin.

Muut tekijät
Eli ei kyse vain herkkuihin suhtautumisesta tietenkään ole. Kyse on myös stressitilasta, tunteista ja muusta syömisestä. Liian vähäinen ja epätasainen syöminen lisää kenen tahansa mielitekoja. Jotkut syövät tunteisiinsa. Ja stressi ohjaa syömistä makeisiin päin. Nämä ovat kaikki tärkeitä asioita hoitaa kuntoon, jos tunnistaa niiden olevan pielessä - ja ne tosi usein ovat pielessä. Eli herkkukokemuksen kohtuullisuuden tavoittelun työjärjestys voisi olla jotain tällaista:

1) Oletko puhki, stressaantunut tai onko mielialaongelmia - paranna tilannetta, hae apua, voimaannu.
2) Ethän syö liian vähän? Syö mielellään sen verran kuin haluat mutta enimmäkseen laadukasta ja monipuolista ruokaa
3) Opettele syömään tasaisesti
4) Anna itsellesi lupa syödä herkkuja. Syöt enimmäkseen kunnon ruokaa, mutta jos herkkuja tekee mieli niin saat syödä niitä hyvällä omallatunnolla. Salliva syöminen ei silti tarkoita, että kaikki nenän alle tuleva on syötävä.

Ei ole suuri yllätys, että marssijärjestys on aika samanlainen kuin painonhallinnassa ylipäätään. Kohtuus noin ylipäätään vaatii tiettyjä asioita.