Kehopositiivisuus ja mielipositiivisuus tuntuvat etenevän eri tahtia

Kun aloittelin työuraani 1990-luvun lopulla niin kaksi paljon puheissa olevaa terveysriskiä olivat lihavuus ja mielialahaasteet - ja muistan luennot siitä ettei ole sattumaa että ne yleistyvät samaa tahtia koska niillä on myös taustalla paljon samaa. Ja kuinka tutkimuksessa yritettiin selvitellä kumpi on muna ja kumpi kana - masennus vai ylipaino. 

Molemmilla ilmiöillä oli vahva stigma: oli ”laiskaa” olla lihava ja ”mielen heikkoutta” kärsiä mielialahaasteista – pitäisi ”ottaa itseä niskasta kiinni”. Ilmiöitä tuntemattomat toki yhä saattavat olla tätä mieltä, mutta parinkymmenen vuoden aikana stigmat ovat minusta muuttuneet parempaan päin. Mutta tuntuu että eri lailla ja mietin miksi.

Mielialahaasteissa enemmän positiivisuutta ja ymmärrystä

Minusta mielialahaasteiden ympärille on kasvanut ymmärryksen ja hyväksynnän kulttuuria. Ihmisten kesken, somessa ja mediassa on enemmän ymmärtäviä tarinoita mielialahaasteista ja ulostuloja mielialahaasteiden suhteen, tilanteisiin suhtaudutaan ymmärryksellä osana elämää ja niihin saa asianmukaista kannustusta: "lepää nyt kunnolla", "voimia","onko sinulla joku tukemassa ettei tarvi yksin..?" jne.  Minä kutsuisin tätä ”mielipositiivisuudeksi”. Hyväksytään ja ymmärretään että kaikenlaisia mielentiloja on, kenelle vain voi tulla vaikeuksia ja me autamme tilannetta parhaiten ymmärtävällä ja taustalla olevien ratkaisulla. Mielialaongelman kanssa painivalle tällainen hyväksyntä on voimauttavaa ja mahdollistaa ongelman paremman kohtaamisen ja käsittelyn – ja siten auttaa itse mielialaongelman hoitoa.

Todetaan kuitenkin ettei minulla ole illuusioita siitä, ettei mielialahaasteissakin olisi yhä stigmaa jäljellä - ja joissakin ilmentymissä enemmän kuin toisissa. Eikä mielenterveyden stigmastakaan ole silmään osunut todella hyvää aikasarjadataa joten vähän mutulla tässä mennään. Mutta jos katsoo vaikka Mielenterveysbarometrin muutoksia NIMBY -tuloksissa (kuva alla) niin sitä voi lukea positiivisemmin eli selvänä laskutrendinä tai negatiivisemmin katsomalla tuoreinta tulosta mutta lukee sitä miten päin vain niin suunta on... no, positiiviseen päin.

Kuva 1. Mielenterveysbarometrin ns. NIMBY mittarin muutos 2005-2025.

Kehopositiivisuus on joillekin negatiivista

Ja sitten on ”kehopositiivisuus”. Joka on ollut näkyvillä vahvemmin kohta 10 vuotta Vaakakapinasta (jota olin mukana tekemässä) lähtien - mutta muhi pinnan alla sitä ennenkin eri nimillä (mistä ammoin blogautin). Kehopositiivisuus tai lihavuuden stigman pienentäminen ovat sitten nousseet mainstreamiksi ja on jo juurtunut terveyden edistämiseen hitaan heräämisen jälkeen. Nämä ovat mainioita kehityskulkuja. Mutta siinä missä mielipositiivisuus tuntuu leviävän ilman muita ilmeisiä vastavoimia kuin oma historiansa niin kehopositiivisuudella tuntuu olevan joka käänteessä aktiiviset epäilijänsä ja vastavoimansa. Ei paljoa kuule "kerää rauhassa ensin voimia", "ei ole mitään hätää" tai "onko joku tukemassa?". Ei, yksin pitäisi pärjätä ja simppeliähän se on kun vaan syö vähemmän - jotenkin yhä kovin ymmärtämätöntä se miksi monella on painonhallinnan haasteita. Ja päivittelyä mitä siitäkin tulee jos ylipainoisia ei vaadita laihduttamaan tai hyväksytään että joku on ylipainoinen ja saa olla jos ei sen ratkaisu just nyt hänen elämänsä prioriteetti ole. Toista se on mielipositiivisuudessa - en muista ainakaan hirveästi nähneeni juttuja miten perikatoon mennään jos mielialahaasteet aletaan hyväksymään tai kuinka mielialahaasteisten pitäisi vain rohkaistua, ottaa itseään niskasta kiinni tai piristyä. Tai pelättäisiin että mielialahaasteiden hyväksyminen johtaa koko kansan lisääntyviin mielialahaasteisiin. En muista keskusteluista lukeneeni "nyt te vain kannustatte jengiä pysymään uupuneina” tai ”paljonko tämäkin nyt maksaa yhteiskunnalle kun hyväksytään että ihmiset ovat ahdistuu”. 

Mutta lihavuudessa nuo ovat yhä arkea.  Aika useinkin näkyy kuinka pelätään, että jos vähänkään hyväksytään että ihmiset saavat valita haluavatko painolleen jotain tehdä niin kannustetaan olemaan ylipainoinen ja olemaan kiinnittämättä huomiota elintapoihin ja kauhistellaan kansanterveyden kustannuksia. Ihan kuin ylipainon ehkäisyssä ja hoidossa olennaisen tärkeää olisi muistuttaa jatkuvasti ylipainosta ja ylipainon hyväksyminen olisi tie ongelmiin. Mutta kehopositiivisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa etteikö elintapoja voisi parantaa ja laihtumista tavoitella. Siitä olen kirjoittanut aikaisemmin tässä kirjoituksessa ja ylipäätään ihmisten painonhallinnan ja laihtumisen auttaminen ovat työni arkea. Kehopositiivisuudessa ja lihavuuden stigman vähentämisessä on kyse siitä, että ymmärretään miten kenelle vain voi tulla haasteita, ymmärretään että jokaisella on historiansa joka vaikuttaa eri tavoin, ollaan hyväksyviä ja ymmärtäviä koosta riippumatta ja annetaan ihmisten tehdä omat valintansa kehonsa kuten muunkin elämänsä suhteen - se on monin tavoin voimauttavaa ja mielialassa se usein nähdään, painonhallinnassa usein ei.

Olisi hienoa tähän perään heittää vahvaa tutkimusdataa lihavuuden stigman muutoksista vuosikymmeninä mutta kun sitä ei ole. Toki tiedämme nyt, että lihavuuden stigma on yleistä mutta ei meillä ole oikein hyvää vertailukelpoista dataa mistä näkisi miten tilanne on muuttunut viimeisen 20-25 v aikana. Ja kun ei ole niin sanon mutuna, että lihavuuden stigmaan on tullut enemmän ymmärrystä, kehopositiivisuus on saanut enemmän ääntä, lihavuuden taustatekijöitä ymmärretään yhä paremmin, ja kun muistelen stigman esiinnostamista terveydenhuollon luentokiertueilla 15-20 v sitten niin on selvää että etenkin terveydenhuollossa muutos parempaan on ollut valtava. Mutta väestötasolla ja ns. populaarikeskustelussa en näe lihavuuden stigman menneen samalla lailla eteenpäin kuin esimerkiksi mielialahaasteiden stigman. Jos nyt ehkä takapakkiakaan ei ole tullut.

Teoriani - "liialla" tekemisellä tuotettuja ongelmia hyväksytään paremmin

Ja jos/kun on totta että mieli- ja kehopositiivisuudessa on erilaiset kehityskäyrät niin mietin MIKSI?. Toki eroissa voi olla monenlaisia syitä ja hypoteeseja lähtien ilmeisimmästä eli siitä että ylipaino näkyy, mielialahaasteet eivät. Mutta paljon muitakin syitä voi olla ja en edes yritä tyhjentää pajatsoa tältä osin koska kuulisin mielelläni ajatuksia siitä onko mielipositiivisuuden ja kehopositiivisuuden välillä eroja – ja jos on niin miksi.

Itse kannan korteni kekoon kahdella ajatuksella selittämään eroa:

1) mielialahaasteiden taustatekijät ymmärretään ja hyväksytään paremmin, painonhallinnassa niiden suoraa roolia ei nähdä. Jos jotakin lapsena kiusataan niin ymmärretään miten se voi kääntyä mielialahaasteiksi - mutta ei ymmärretä miten kääntyy painonhallinnan haasteeksi. Esimerkkejä olisi lukuisia muitakin mutta ymmärretään että mielen haasteilla on historia. Mutta paino koetaan ilmiönä joka voidaan ratkaista tässä ja nyt kerralla - syömällä vain paremmin tms. Ja se on ihan sama ajatus kun sanotaan masentuneelle "nyt pitäisi vain ryhdistäytyä".

2) joihinkin mielialahaasteisiin ja etenkin uupumistilanteisiin liittyy usein tilanne, jossa on ”tehty liikaa ja siksi mieli oireilee”, mietin onko se ihmisten mielissä jotenkin parempi kuin ylipaino jossa moni kokee että ”on tehty liian vähän ja siksi keho oireilee”. Ikään kuin liialla tekemisellä tuotettu epätasapaino olisi parempi kuin liian vähällä tekemisellä tehty. Tämähän on monella tapaa vääristynyt ajatuskulku eikä vähiten siksi että monen ihmisen painonhallinnan takana nimenomaan on liika tekeminen eikä liian vähäinen - ei sitä juurikaan näe että jollakin olisi laiskuuttaan painonhallinnan ongelmia mutta se on oma tarinansa toiseen kertaan.

Mutta kerropa näetkö samaa eroa mieli- ja kehopositiivisuuden välillä? Ja jos näet eroa niin mikä sitä voisi selittää? Ja jos löydätte dataa muutoksista vuosikymmenten aikana joka ei ole osunut silmiini niin laita kommenttia.