Onko painonhallinnan ja syömishaasteiden elintapahoito unohtumassa?

Olen viimeiset 20 vuotta tehnyt työtä painonhallinnan ja syömisen "vaikeampien" ilmentymien kanssa ja tarkoitan termejä kuten ahmimiskäyttäytyminen ja bulimia tai vahva ruoka-addiktion kokemus ja vaikeiksi en edes luettele makeanhimoa, tunnesyömistä tai monenlaisia muita hallitsemattoman syömisen kokemuksia. Laitoin alussa sanan "vaikea" sulkeisiin, koska eivät vaikeammatkaan tilanteet sinällään niin vaikeita ole vaan niistä tekee vaikeita pääasiassa vain yksi asia: kiire. On nimittäin erittäin vaikeaa, jos on olemassa 1-2 vuoden prosessi jolla asian saisi kuntoon, mutta koska asiakas tai ohjaaja tavoittelee laihtumista ja ratkaisua heti niin sitten se on vaikeaa. Mutta jos hyväksytään että opeteltavana on paljon asioita (allaoleva kuva) ja muutosprosessit ovat aina polveilevia ja pitempään kestäviä niin sitten syömisongelmien hoitaminen ei olekaan niin vaikeaa. Ja näin niitä on ratkaistu jo pitkän aikaa.

Kuva. Keskeisimmät syömisen hallintaa normalisoivat elintatapatekijät

Tervetuloa tehokkaat ja turvalliset lääkkeet

Mutta nyt on maailma selvästi muuttunut johtuen uusista lihavuuslääkkeistä, joista kaikkien vaikutus kohdistuu tavalla tai toisella ruuan palkintoarvoon (=houkuttelevuuteen) ja kylläisyyteen. Useimmilla ylipainoa omaavilla on ihan realistista, että jos lääke vain sopii niin se poistaa tai merkittävästi rauhoittaa makeanhimon, ahmimistaipumuksen ja muunlaisen hallitsemattoman syömisen kokemuksia. Ja hyvä niin. Sanoisin olevani oikein lääkemyönteinen eli on hienoa, että uusia työkaluja lihavuuden hoitoon on tullut. Ja ajan myötä opimme yhä enemmän, kuinka lääkehoito ja elintapahoito integroidaan yhä paremmin toisiinsa - ja olen itsekin osa tätä prosessia kun olen eniten keskittynyt siihen kuinka lääkkeen lopettamisen jälkeen painonhallinta onnistuu tai painonlasku jatkuu elintapakeinoilla. Joten lääkkeet eivät ole ongelma tai jos jokin ongelma on niin se liittyy lähinnä siihen ettei niiden pysyvä käyttö ole vielä tällä hetkellä monelle realismia - jos olisi niin ne voisivat pysyvämmin ratkaistakin ongelmia. Mutta nyt monelle lääke on väliaikainen tuki ja siitä voi olla hyötyä, mutta heikosti organisoituna siitä voi olla lähinnä haittaa.

Kolme ongelmaa

Minä tätä kirjoitan mutta aihetta tuntevien kanssa asiasta on juteltu ja ongelmiakin nähtävissä. Ongelmia on kolme:

1) Yhä enemmän kuulen sitä, että ongelma joka hoituisi helposti lääkkettömällä hoidolla hoidetaankin lihavuuslääkkeellä - koska ei osata lääkkeetöntä hoitoa. Joku makeanhimon ja tunnesyömisen kokemus tyyppiesimerkkeinä, sillä nämähän ei pääsääntöisesti ole vaikeita asioita ratkoa elintapahoidolla. Eli muistetaanpas nyt, että näitä ongelmia on kyllä osattu ratkoa aikaisemminkin ja osataan yhä ihan elintapahoidon keinoin. Esimerkiksi verkkokursseillani se tapahtuu rutiinisti ja vastaanotoilla ravitsemusasiantuntijat tai tunnesyömisen osalta monet psykologit osaavat kyllä tilannetta hoitaa. 

2) Yhä enemmän kuulen kuinka lääkehoidon rinnalle ei anneta asiakkaille elintapahoitoa eli lääkkeetöntä hoitoa. Seurauksena on käytännössä varma painon takaisinnousu jos/kun lääkehoito joskus loppuu. Eli jos nyt lihavuuslääkkeellä lähdettiinkin hoitamaan ahmimistaipumuksen omaavaa niin otetaan nyt se elintapahoito rinnalle, ettei palata lähtöpisteeseen jos lääke joudutaankin lopettamaan.

3) Yhä enemmän kuulen ettei painon tai syömisen tilanteita muka edes pystyisi hoitamaan elintapahoidolla vaan lääkehoito (tai leikkaus) ovat ainoita vaihtoehtoja - osa tätä uskomusta ovat tarinat kuinka jotain peruuttamatonta olisi tapahtunut nälänsäätelyssä ja sitä perustellaan milloin aivokuvantamisen tuloksilla ja milloin muunlaisilla mittareilla. Mutta ottaen huomioon että vaikeitakin tilanteita on saatu normalisoitua elintapahoidolla niin väitänpä (koska ei ole tutkittu), että aivot ovat tässäkin suhteessa plastisia ja monenlaiset muutkin asiat ovat palautuvia kun tehdään niitä asioita, jotka syömistä normalisoivat (julkaisen piakkoin toisen blogautuksen suolistohormoneiden elintapavaikutuksiin liittyen joka sivuaa tätä).

Pidetään yllä koko lihavuuden hoidon työkalupakkia

Nämä kolme asiaa ovat mielestäni ongelmia lihavuuden ja syömisen haasteiden kanssa kamppaileville, lihavuuden hoidon mielikuvalle ja varmaan lääkeyhtiöillekin.

Asiakkaissa törmään kiihtyvällä vauhdilla niihin, joilla lääke auttoi ja toi aluksi toivoa mutta lääkkeen luopumisen jälkeen kaikki ongelmat palasivat, kaikki positiivinen alkufiilis mureni ja palattiin alkupisteeseen, koska elintapahoitoa ei ollut mukana riittävissä määrin. Monille tämä on jälleen uusi pettymys pyrkimyksessään kohti painonhallintaa. Olen kuullut jo monta kertaa asiakkailta, ettei olisi koskaan pitänyt aloittaa lääkehoitoa - mutta enemmän kyse on siitä, ettei pitäisi aloittaa VAIN lääkettä. 

Lihavuuden hoidon mielikuvalle olen ihan tosissani huolissaan, että elintapahoidon osaaminen kärsii jos ei edes uskota siihen ja ei osata vaikeitakin tilanteita ratkoa ilman lääkettä. Ja toistan nyt, etten ole lihavuuden lääkehoitoa vastaan vaan olen myönteinen sen suhteen yleisesti ottaen ja on ihan selvää, että on monenlaisia hankalia elämäntapatilanteita tai resistentimmän hoitovasteen asiakkaita, joille lääkehoito ei ole pelkästään hyvä lisä vaan ratkaisevan tärkeää koska elintapahoidon vaikuttavuus tai elintapamuutosten realismi voi olla heikko erilaisista syistä johtuen. Mutta...parhaassakin tilanteessa on kuitenkin selvää, että meillä on vaihtelevista syistä ihmisiä, joille lääkehoito (tai leikkaus) ei tule olemaan osa hoitoa. Heitäkin kuitenkin pitäisi pystyä auttamaan. Ja heitä ei auta jos luomme perusteetonta kokemusta elintapahoidon huonosta vaikuttavuudesta mutta sellainen puhe on mielestäni lisääntynyt. Sen yksi tunnusmerkki oli muutama vuosi sitten HS:n artikkelissa (anteeksi maksumuuri) jopa johtotähtenä pidetyn lihavuustutkija Arya Sharman haastattelu, joka tiivistetysti kertoi ettei lihavuuden hoidossa elintapahoito toimi ja vain kaksi hoitomuotoa toimii: leikkaus ja lääkkeet. Ajattelin ensin, että tämän on oltava väärinymmärrys mutta olen sittemmin päätynyt uskomaan ettei ollut - ja vastaava ajattelu tuntuu lisääntyneen. Tutkimusnäyttöä tunteva voi toki todeta, että elintapahoidon tutkimuksellinen näyttö vaikuttavuudesta puuttuu. Se on totta, mutta niin on sekin ettei sellaista elintapahoitoa millä syömisen vaikeita tilanteita normalisoidaan ole tutkittu lainkaan. Sekin on osa elintapahoidon unohtumisen tarinaa, että se elintapahoidon yksilöllisyys ja monialaisuus, jolla moni tekee työtään ei mahdu mihinkään tutkimukseen ja sitten voidaan todeta ettei tehosta ole näyttöä.

En myöskään usko asian olevan hyväksi lääkehoidon mielikuvalle. Jo nyt törmään siihen, kuinka lääkehoitoa pidetään vain uutena jojolaihduttajana tai muunlaista negatiivisuutta on asian tiimoilta. Haluaisin välttyä näiltä lieveilmiöiltä ja mieluummin pitää lääkehoidon yhtenä hyvänä työkaluna laaja-alaisessa painonhallinnan työkalupakissa.

Lihavuuden lääkehoidosta on ollut paljon juttuja. Mutta aika vähän on juteltu monista näkökannoista, joihin jokainen asian parissa toimiva törmää ja joista asiantuntijoiden kanssa keskustellaan. Julkiseen keskusteluun soisi nousevan enemmänkin se, että elintapahoidon kytkeminen lihavuuden lääkehoidon rinnalle on ihan kriittinen osa hoidon vaikuttavuutta ja etenkin painonhallintatulosten pysyvyyttä. Ja pysyvyydestä puhuttaessa muistutan, että tutkimuksista nähdään hyvin kuinka painonhallinnan tulosten pysyvyyttä voidaan arvioida vasta jossain 3+ vuoden kuluttua aloituksesta, joten aivan samalla tavalla kuin pikadieeteissä niin lääkehoidossakaan ei pitäisi liikaa miettiä paljonko joku laihtui 3-6 kk:ssa - kyllä ne kilot sieltä äkkiä takaisin tulevat jos lääkehoito ei ole pysyvää ja elintapahoitoa ei ollut rinnalla ja jatkumassa lääkehoidon jälkeenkin.