tiistai 27. syyskuuta 2011

Kuinka terveellisesti haluat syödä?

Eräs henkilö tuli luennon jälkeen kyselemään minulta, miksen suosittele paleotyyppistä ruokavaliota kun kerran sivulauseessa mainitsin, että se on mainio ruokavalio. Miksi tyydyn "sallimaan" syömisessä myös ruokia, joiden terveysvaikutukset ovat välillä niin ja näin? Tärkeä aihe, jota toki olen pohtinut ja nyt teen sen kanssanne. Ja unohdan nyt sen, että ilman paleotakin voi syödä ihan yhtä terveellisesti ja käytin sitä vain esimerkkinä, että syömisen ohjeistus voisi aina olla terveellisempää, vielä terveellisempää, yhä terveellisempää ja.... Mutta ei aina kannata.

Tietysti omasta mielestäni en suosittele yhtään mitään yksittäistä asiaa, joka olisi erityisen epäterveellistä ja kokonaisuudessaan olen varma, että suositukseni jäävät reippaasti plussalle. Mutta miksi en siis optimoi, suosittele tavoittelemaan terveellisintä mahdollista syömistä. Lyhyesti tulee monesti todettua, että ajan takaa hyvinvointia, jossa terveys on vain yksi palikka. Ja terveydestä kannattaa välillä tinkiä, jos se auttaa muiden hyvinvointitekijöiden - maku, joustavuus, stressittömyys jne.. - esiinnousua. Ja tämä todellakin on yksi keskeinen peruste ja varmaan useimpien mielestä ymmärrettävä.

Mikä on riittävän terveellistä?

Mutta on toinenkin ja pohdituttavampi asia? Jos nyt pysytään ihan vain terveydessä, niin mihin vedetään raja, kuinka terveellistä ruokavaliota suositellaan. Sillä on utopistista ajatella suositeltavaksi "optimaalista" ruokavaliota edes teoriassa - käytännössähän sellaista ei tietysti edes tiedetä. Miten niin utopistista? Esimerkiksi keskustelussani, kun paleolainen totesi omansa optimaaliseksi ruokavalioksi niin oli aika helppo todeta, että onhan se ehkä terveellisempi kuin ehdottamani joviaalimpi syöminen, mutta tuskin se hänelläkään mitään optimaalista ole. Söikö hän esimerkiksi hyönteisiä tai kalusiko luita, koska niinhän paleoaikoinakin tehtiin ja saatiin mm. glukosamiinia ja monenlaisia ainesosia, joilla tänä päivänä nähdään hyötyjä ravintolisinä mutta ruuasta niitä ei enää paljoa saada. Tai paleoajattelun ulkopuolella söikö hän useimmat ruuat raakana ja jos kypsensi niin hyvin miedosti vain. Eihän hän syö mitään missä on lisättyä suolaa? Tai... optimointia voisi harrastaa loputtomiin. Eikä kysyjälläkään tietysti ollut lopulta mikään optimaalinen ruokavalio, hän oli vain vetänyt rajan terveyden tavoittelun suhteen hiukka eri paikkaan kuin minä. Ja hänelle voisi joku raakaruokailija tulla kertomaan, että miksi sä tuota paleota syöt kun ei tuo ole terveydelle optimaalinen. Ja raakaruokailijalle joku muu.... Tätä optimaalisen terveyden tavoittelua ja rajan siirtämistä voisi koettaa jatkaa ihan loputtomiin - aina siihen pisteeseen, että se saletisti on jo ongelma hyvinvoinnille.

Kysymykset optimaalisen syömisen järkevyyden tavoittelusta jatkuvat. Jos edes teoriassa suositeltaisiin optimaalista ruokavaliota, niin samalla olisi oikeastaan järjen nimissä pakko suositella myös optimaalisia elintapoja muilla terveyden osa-alueilla. Tutummista teemoista voisi nostaa esiin esimerkiksi liikunnan, jossa "optimaalisen" (juu.. ei tätäkään toki tiedetä) liikunnan suosittelu tarkoittaisi ihan määrällisesti nyt ainakin sellaista keskimäärin puoltatoista tuntia päivittäistä kuntoliikuntaa kaloreina hahmotettuna. Muistan hyvin millaisia epäuskoisia reaktioita tuli kymmenisen vuotta sitten, kun ihan aiheellisestikin liikuntasuosituksiin tehtiin minimitason (30 min/vrk) lisäksi tavoitetaso (lähemmäs tunti liikkumista päivässä). Kun 2/3 kansasta ei pääse puoleenkaan tuntiin, niin ilmassa oli sellaista "liikuntatutkijat on ihan pihalla" ajattelua kun vaadittiin niin kohtuuttomia kiireisiltä ihmisiltä. No voi vaan kuvitella, jos alettaisiin suosittelemaan reipasta liikuntaa 1,5 h päivässä määrällisesti (vastaten vaikkapa päivittäistä 10+ km lenkkiä) ja siihen vielä päälle tarkemmin se kaikki rytmitys ja monipuolisuus mikä optimaalisessa liikunnassa pitäisi jaksamisen, vammojen ehkäisyn ja terveysvaikutusten kannalta olla. No eihän nykyisissä liikuntasuosituksissakin toki näin suositella mutta eivät ne olekaan optimaaliset ja hyvä niin. Jos optimaalisuutta haettaisiin niin aika hankalaksi menisi ja pelottaa ajatellakin minkälaisia suosituksia saisimme monella muulla terveyden ja hyvinvoinnin osa-alueella: unessa, stressinhallinnassa, hampaiden hoidossa, syömisessä, työergonomiassa ja -turvallisuudessa... Sovittele näitä sitten yhteen. Eli rajat vedetään johonkin ja ne edustavat jossain määrin tutkimuksissa nähtyjä havaintoja, mutta pohjimmiltaan se rajanveto suosituksissa on oikeasti fiilistelyä ja edustaa suosittelijoiden näkemystä kohtuuden rajoista terveyden tavoittelussa.

Niin se menee syömisessäkin että sitä hankalammaksi syöminen menee mitä pidemmälle terveellisyys viedään ja johonkin on vaan vedettävä raja ja annettava ohjeita, jotka on taatusti terveellinen mutta silti jotenkin realistisia useimmille. Otetaan nyt yksinkertaisena esimerkkinä nykyinen virallinen kasvisten saantisuositus yli 400 g päivässä. Se on tietysti tuossa realistisesti saavutettavan tavoitteen vuoksi - suomalaisten keskisaanti pyörii jossain 300+ grammassa nykyisellään - eikä siksi, että vähintään 400 grammassa menisi joku ihme terveysvaikutusraja. Kun suomalaiset jonain päivänä syövät 400 g niin suositus nostettaneen taas ylemmäs.

Raja on vedettävä vaikka ei sellaista oikeasti ole

Idea lienee selvä. Terveyssuosituksissa ja syömisen suosittelussa on aina kyse siitä, mihin vedetään raja mitä kannattaa terveyden nimissä tehdä ja mitä ei, mikä on kohtuullinen vaatimus ja mikä ei. Ja tämä raja on tietysti yksilön itse valittavissa, suosittelevissa rooleissa olevat joutumaan tekemään sen päätöksen muiden puolesta. Ja aina kannattaa hiukka erilaisia suosituksia saadessaan pohtia onkohan nämä ohjeiden tavoitteet nyt varmasti mitoitettu omaan arvomaailmaan sopivaksi vai onko ohjeen antajalla ehkä ihan eri arvomaailma. Jos olet suurpiirteinen terveyden suhteen niin suosittelija saattaa sinun kannaltasi tehdä kärpäsestä härkäsen ja jos olet valmis isoihinkin ratkaisuihin terveyden nimissä, niin suositukset voivat olla vasta minimilähtökohta eikä tavoite.

Ja kyse ei ole pelkästään terveyden arvostuksesta vaan myös miten suhtaudutaan potentiaalisiin vaikuttajiin ravitsemuksessa - kun joku ravintotekijä VOI vaikuttaa jollain lailla mutta sitä ei kuitenkaan tiedetä. Otetaanko se huomioon vai pidetäänkö piilossa kunnes asia varmistuu?  Luulisin, että suurin osa haluaa päästä aika vähällä ja keskittäisin kaiken tarmon vain varmasti vaikuttaviin suuren kokoluokan asioihin - jos joku asia on epäselvä, saattaa olla riski tai siitä voi olla haittaa, niin jättäisin nämä kyllä sitten niiden harvojen innokkaampien  harrasteeksi jolla ei koko kansaa vaivata. Näitä jossitteluita voi tehdä maailman tappiin ja niistä vain pieni osa osoittautuu ongelmalliseksi, joten miksi turhaan kiusata niillä ihmisiä. Ja asiantuntijoiden tehtävä olisi olla kärryillä pienistäkin asioista ja pohtia milloin ne ylittävät kynnyksen, jossa varmuus ja merkitys jossakin asiassa alkaa olemaan sillä tasolla että sillä alkaa olemaan merkitystä. Mutta joku muu taas ajattelee, että on valmis tekemään epävarmojakin asioita jos niistä edes EHKÄ on hyötyä.

Eli aste-eroja piisaa... Mutta jos nyt ei kuitenkaan pyrittäisi syömään mahdollisimman terveellisesti kun se on täysin saavuttamaton haavekuva, jossa tekemiselle saatu vaste heikkenee mitä enemmän tehdään. Kun asiat on pahasti pielessä niin pienilläkin asioilla voidaan saada isoja hyötyjä - ja kun asiat ovat jo varsin hyvin, niin on aika kyseenalaista mitä iloa pikkuasioista on.

-----------------------------------------------------------------------------------------------


Haluan syömisen parantavan terveyttäni..




perjantai 23. syyskuuta 2011

Kannattaako laihtumisesta kehua?

Minua on mietityttänyt useinkin otsikon kysymys. Kannattaako laihtumisesta kehua? Kun tuttu/asiakas tulee ylpeänä sanomaan laihtuneensa 15 kg, niin mitä vastaat? "Upeeta!","aijaa..","jatka samaan malliin!" vai "miltäs se on tuntunut?" - tämä viimeinen on muuten ylivoimaisesti yleisin oma reaktioni ja sen neutraalius on osin tietoista ja toisaalta minua kyllä kaikkein eniten kiinnostaakin se vastaus. Tietysti tämäkin on tilanne- ja yksilökohtainen asia, mutta noin yleisluonteisena reaktiona onko laihtumista hyvä kehua vai ei?

Olisi helppo sanoa, että laihtumisen huomioiminen ja kehuminen kannustaa jatkossakin painonhallinnan toimenpiteitä ja piristää kuulijan mieltä. Ilman muuta näin onkin ja tämä on se plussapuoli asiassa. Ja jos joku tyytyy näkemään asian näin, niin se voi olla ihan oikea tapa. Mutta on kehumisessa ehkä varjopuoliakin.

Mitä ongelmia kehuissa voi olla?

Päällimmäisin syy miksi itse kohtuuharvoin - joskus toki - reagoin jonkin henkilön painonlaskuun onnitteluin tai kehuin on, etten halua antaa mielikuvaa että nyt hoikempana hänen asiansa olisivat jotenkin paremmin tai hän olisi parempi ihminen. En halua vahvistaa mielikuvaa, että paino tai laihtuminen ovat asioita, joilla olemista määritellään. Tietysti voisi sanoa, etten minä hänen ihmisyyttä kehukaan vaan ainoastaan kannustan uusista elintavoista - mutta luulen sen olevan vähän sanahelinää kun kokonaisvaikutelma helposti kuitenkin on "olet nyt parempi". Kyllä minä kehun asiakasta monestakin asiasta, jolla uskon hänen parantaneen hyvinvointiaan mutta paino nyt vain ei pääsääntöisesti ole yksi niistä.

Tietysti asiaan vaikuttaa myös se miten asiakas on laihduttanut eli onko oletettavaa, että laihtuminen jää pysyvänlaiseksi. On helppo onnitella henkilöä, joka on laihtunut itselleen sopivalla ja luontevalla tavalla ja mahdotonta onnitella sellaista, jonka laihdutus perustuu tiukisteluun, kiristelyyn ja itsensä kurissa pitämiseen. Minun on esimerkiksi hyvin vaikea käsittää onnitteluja 25 kg:n laihtumisesta, jos asiakas itse kamppailee mielitekojen kanssa, on väsynyt, palelee, ja/tai hirveästi voimavaroja kuluu painon kurissa pitämiseen - koska ei se tule pysymään ja lopputulos on todennäköisesti jojo, joka heikentää terveyttä ja hyvinvointia.

Mutta tässäkin on sivujuonne - arvioni heidän jatkostaan ei ole sataprosenttinen vaikka kokemuksen myötä se tarkentuukin. Minä koen hiukan niin, että jos olen kehunut jotain henkilöä mielestäni hyvästä painonlaskusta ja homma kuitenkin levähtää - elämä kun on arvaamatonta-, niin minun kehuni olisivat vain lisäämässä hänen pettymystään. Toki pääasiallisesti pettymyksen kokemus tulee henkilöltä itsestään, mutta ei sitä mitenkään auta jos "asiantuntijakin" on kehunut ja sitten painon takaisin nousun hetkellä yksilö kokee että nekin kehut tuli petettyä. Tietysti tämä vaikuttaa ohjaajan merkityksen ylikorostukselta, kun henkilön lähipiireistä tulee samaa viestiä joka tapauksessa - tottakai tulee, mutta en minä ainakaan osaltani haluaisi olla tuota pettymyksen tunnetta lisäämässä. Mieluummin pitäisin painon sellaisena "se nyt on mitä on" tyyppisenä asiana, jonka muuttumisen ei itsessään pitäisi mahdottomasti mielialoja heilautella.

Painon kokeminen painoa tärkeämpää hyvinvoinnille

Ehkä ajankin tässä koko hommassa takaa sitä, että kehumalla painonmuutoksista teen painon tärkeämmäksi kuin se onkaan. Toki se elämänlaatuun ja terveyteen vaikuttaa, mutta tutkimuksissa aika säännönmukaisesti (1,2)  kuitenkin nähdään, että itse paino vaikuttaa elämänlaatuun paljon vähemmän kuin itse kokemus ylipainosta ja sen mukana tulevat huonot fiilikset. Tämähän on aika pitkälle sen ilmiön (1,2)  takana miksi ylipaino heikentää elämänlaatua enemmän naisilla kuin miehillä (joilla se ei usein liity asiaan lainkaan) - naisilla on aiheesta kovemmat paineet.

Eli jos/kun ei anna painon määritellä itseään, niin ylipainon hyvinvointiheikennykset jäävät aika pieniksi - tutkimustieto, johon ainakin oma työkokemukseni sopii mainiosti. Ja minä en siis halua kehuillani yhtään lisätä tätä painon määrittelevää roolia - sille kannattaa jotain tehdä jos se kiinnostaa, mutta ei se mikään mittari ole millekään muulle asialle kuin paljonko se vaaka näyttää. Ja asiakkaan hyvinvoinnin kannalta kaikkein parasta mitä voin tehdä on SEKÄ auttaa painonhallinnassa ETTÄ luoda fiilistä, jossa paino itsessään merkitsee aika vähän ja mieluummin keskitytään elintapa-asioihin jotka parantavat hyvinvointia ja siinä sivussa se painokin sitten tulee mukana kuin sivutuotteena. Suoraan painon nimissä ja siihen sihdaten ei paljoakaan kannata tehdä.

Vaikea pukea sanoiksi näitä ajatuksia mutta eiköhän se suurinpiirtein selvinnyt. Mielenkiinnolla odottelen kommenttejanne ja saatan jälkiviisaana hieman tuunatakin tätä tarinaa myöhemmin. Kehuako vaiko ei?
-----------------------------------------------------------------------------------------------

Tuttusi kertoo laihtuneensa 15 kg etkä tiedä miten? Mikä on ensireaktiosi? (useampi vastaus käy)

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Ruokaa treenin jälkeen vai palautusvalmiste?

"Mites nää palautusjuomat ja valmisteet, onko tarpeellisia vai ihan soopaa?" (kysytty tähän mennessä 3211 kertaa ja ajattelin blogata, jos jonkun googlaavan silmiin juttu osuisi).

Treenin jälkeinen ravinto on melko tärkeää

Sopiva ravinto raskaan treenin jälkeen on melko tärkeä asia. Ja olisi ennen harjoittelua syötykin ravinto tärkeää ja jopa osa palautumista, mutta selvyyden vuoksi pysyttelen tässä jälkeisessä syömisessä. Treenin jälkeen kannattaa saada ainakin proteiinia ja nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja sopiva määrä ja harjoittelun kannalta sopivassa suhteessa.

Se kannattaako nuo hiilihydraatit ja proteiinit saada palautusvalmisteilla ja kuinka pitkälle ruoka riittää on hiukka epäselvempi asia. Sekä ruuasta ja palautusvalmisteista voi saada nopeasti imeytyvää hiilihydraattia. Mutta vain palautusvalmisteista voi saada nopeammin imeytyvää heraproteiinia, jonka edut tavalliseen ruuan proteiiniin ovat hiuksenhienot, mutta riittävästi kallellaan siihen suuntaan että sitä on kutsuttava hitusen "tehokkaammaksi" proteiiniksi. Palautusvalmisteisiin voidaan myös lisätä aineksia, jotka mahdollisesti parantavat palautusvaikutuksia kuten leusiinia ja glutamiinia (joíta proteiinissa on toki muutenkin mutta rikastettuna vielä enemmän). Eli jos halutaan optimoida ja hakea mahdollisia hyötyjä osin tuntemattomiltakin sektoreilta, niin toki hyvä palautusvalmiste on oikea valinta.

Toisaalta ruaalla pärjää myös ihan mainiosti, kunhan oppii valitsemaan hyvät palauttavat välipalat - pelkällä banaanilla ei tosiaan pitkälle pötkitä. Tähän päiväänkään mennessä ei käsittääkseni ole tehty tutkimusta, jossa katsottaisiin ruuasta ja ravintolisistä saatujen saman ravintoarvon annosten vaikutusta palautusvasteissa johonkin konkreettiseen vasteeseen kuten suorituskykyyn, lihasmassaan tms - ja jos on niin oletan että joku (todnäk.  Anssi) tietoni päivittää :)  Mutta jos nyt vertaa loistavaa palautusvalmistetta vaikkapa 5-10 dl maitotölkin juomiseen, niin kyllähän ne erot on häviävän pienet ja veikkaan, ettei niiden teoreettisia eroavaisuuksia (hiilihydraattien ja proteiinin laaduissa) tulla missään tutkimuksessa näkemään käytännön hyötynä. Ero voi hyvnkin olla, mutta varmaan sen verta hienovaraisella tasolla, ettei siihen päästä kovalla tutkimusnäytöllä kiinni.

Eli kumpi siis? Se kumpi sopii 

Minun on joskus itsekin vaikea päättää pidänkö ruokaa ja palautusvalmistetta tässä suhteessa samalla viivalla vai onko palautusvalmiste karvan verran parempi. Ja koska ne ovat niin lähellä toisiaan, niin käytännössä päällimmäinen fiilikseni usein on, että ihan sama kumpi toteutuu kunhan jompikumpi toteutuu. Tekee sitä kumpi tuntuu sopivammalta. Ja ei sitten haikailla sen perään, että pitäiskö sittenkin tehdä toisella lailla - mihin ajoittain törmää. Eli jos syöt treenin jälkeen fiksua ruokaa ja se tuntuu sopivan, niin turha on pohtia "pitäiskö mun kuitenkin käyttää palautusvalmisteita". Ja vastaavasti toisinpäin.

Toki joudun työssäni esittämään aiheessa myös suosituksia ja niissä sama ajatusmalli korostuu. Mitä tavoitteellisempaa liikkuminen on, mitä enemmän asiat ovat muutenkin kunnossa (jolloin pienilläkin asioilla alkaa olemaan merkitystä) ja mitä kovemmilla rasituksilla mennään sitä taipuvaisempi olen pitämään palautusvalmisteita suositeltavana ratkaisuna sekä fysiologisten vaikutusten mutta myös tilanteisiin liittyvän helppokäyttöisyyden vuoksi. Huippu-urheilu tästä tyyppiesimerkki, mutta toki kuntoilijoillakin tällaisia tilanteita esiintyy. Ja vastaavasti mitä kauempana näistä teemoista ollaan, niin sitä vähemmän on tarvetta hakea optimointia tässäkään aiheessa. Mutta aina loppujen lopuksi asiakkaan mieltymykset ja tottumukset ovat kuitenkin se tärkeämpi tekijä kumpaan toimintamalliin kannattaa päätyä. Urheilijat toki päätyy monestakin syystä palautusvalmisteisiin mikä on ihan OK - mutta jos joku nyt ei päädy niin kyllä sekin on OK. Kuntoilijat hajaantuu tässä suhteessa vielä enemmän.

Case Pöperöproffa

Vaikka nykyiseltä tutkimuspohjalta pidän palautusvalmisteita hitusen ruokaa parempina, niin aivan toinen asia on kuinka tärkeä tämä asia lopulta on ja tavoitteleeko tässä täydellisyyttä. Ja annankin casen tyyppisesti oman esimerkkini - enkä todellakaan esimerkkinä oikeasta tavasta vaan esimerkistä johon voi peilata. Jos on enemmän tosissaan, niin voi varmasti optimoida enemmän. Ja jos ei ole tämänkään vertaa tosissaan niin voi varmaan ottaa tässä yksittäisessä asiassa syömisen vieläkin rauhallisemmin ja silti selvitä hengissä harjoittelusta.

Olen vuosien aikana tehnyt monenlaista urheilun saralla: pelannut jalkapalloa, futsalia ja squashia (1 turnaus mutta silti :) ) kaikkia korkeimmalla tai toiseksi korkeimmalla sarjatasolla - ja edelleen pelaan fudista 2-divisioonassa eli minulla on ollut säkää vammojen kanssa, mutta ei hommia myöskään aivan pieleen ole voinut tehdä, että nämä asiat ovat onnistuneet. Joitakin vuosia keskityin alittamaan maratonissa 3 h aikaa (ei mennyt..) ja oli minullakin toki vaihe kun "lihasta pitäis saada". Mutta yritän sanoa, että kohtuullisilla rasitustasoilla on liikunnassa menty, vaihtelevasti eri tyyppisiä juttuja tehty, kohtuullisen tosissaankin joskus on oltu ja useimmat tavoitteet on saavutettu - maratonit sössin ihan muulla tavoin kuin syömisillä. Mutta vain kohtuullisen tosissaan - olen tavoitellut hyvää kuntoa ja ajoittain tavoitteita, mutta kyllä hommien on pitänyt maistua hyviltä ja jos joku asia ole tullut luonnostaan niin kyllä se sitten on jäänyt. Entäs palautusvalmisteet?? Kokeilin niitä ammoin noin puoli vuotta, mutta se ei ollut minulle kovin luontevaa eikä edustanut niitä makuja ja tapoja joista pidän. Ja jos miettii kokonaisuutta niin noin pientä asiaa en ala väkisinkään vääntämään. Kun en käytännössä ikinä venyttele, ohitan alkuverryttelyt minkä kehtaan, harjoittelussani on liian vähän palauttavia elementtejä, uneni määrä on turhan vaihteleva jne... niin kyllä se tuntuisi koomiselta jos näin isot asiat on pielessä ja minä sheikkaisin pirtelöitä pukukopissa vastahakoisesti. Joku suhteellisuuden taju on kuitenkin oltava ja minulle riittää ihan mainiosti, että menen treeneistä kotiin ja syön ruokaa. Ja jos en ole menossa kotiin niin käyn kaupan kautta ostamaan jotain ja tyypillisesti jotain näistä: maitoa, juotava jogurtti, palautusjuoma, jäätelö. Ei täydellistä ja se tulee hiukka myöhässä - mutta aivan riittävää minun tilanteeseeni.

Käytännön johtopäätökset

Eli jos henkilöllä on liikunnassa tavoitteita niin on kyllä tärkeää, että viimeistään tunnin sisällä kovasta treenistä syödään jotain hiilihydraatteja ja proteiinia sisältävää. Ruokaa tai palautusvalmisteita - aika sama. Kumpi tuntuu paremmin omiin tottumuksiin ja ajatusmaailman sopivan. Haluankin karsia palautusjuomista toisaalta turhia pelkoja pois mutta samalla niiden mahdollista ylivoimaista mielikuvaa. Parhaat perusteet palautusvalmisteille ovat minusta edelleen helppokäyttöisyydessä, säilyvyydessä ja automaattisesti hyvissä ravitsemuskoostumuksissa niille jotka eivät ruuasta osaa sellaista koostaa.

Tämä tosin pätee enemmän aikuisikää lähestyviin, lapsilla olisin palautusvalmisteissa hiukka varovaisempi. Ihan samalla lailla ne sielläkin toimii, mutta ihan kasvatuksellisista syistä näkisin niin että ruokavaliota opetellaan kuntoon lapsilla ja nuorilla - ja kun se pohja on saatu kuntoon, niin sitten tuunaillaan näitä erikoisratkaisuja. Tämähän on tavallaan täysin kestämätön perustelu aika monestakin näkökulmasta, mutta kuten sanoin - se on minun kasvatuksellinen ajatukseni.

PS. Kun otsikon kysymys on niin yleinen, niin siksi jaottelu on tuollainen. Oikeasti jaottelu on aika keinotekoinen - nämä ovat kaikki elintarvikkeita. Jollain rasvattomalla maitojauheella ja palautusjauheella on käytännössä melkein samat vaikutukset.

PPS. Palautusvalmisteella tarkoitin hyviä HH-Prot sisältäviä juomavalmisteita tai jauheita, joista tehdään juomia. En niinkään patukoita ja en tietenkään erilaisia energiajuomia, hyvinvointijuomia jotka pyrkivät profiloitumaan liikkujille sopiviksi tuotteiksi.
------------------------------------------------------------------------------------------------

Treenin jälkeen syön tunnin sisään yleensä..

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Laihdutus pysyvästi tehdään näin - perässä vaan ohjeiden mukaan

Olen kirjoittanut tähän mennessä kolme kirjaa laihdutuksesta ja painonhallinnasta. Ei-lukijatyypeille ajattelin tiivistää kirjojen annin lyhyesti, niin saadaan loppuosakin kansaa hoikistumaan :) Eli laihdutus pysyvästi menee näin.

1) Pohdi oletko puhki, umpistressaantunut tai koetko elämän mielekkyyden muuten vain kyseenalaisena. Ala selvittää tämän vyyhden taustoja ja ratkaisemaan hiljalleen ongelmia: väärä työ, huono parisuhde, uni, elämänasenne, kohtuuttomat vaatimukset jne.. Jotenkin ihmiset eivät sisäistä näiden painovaikutusta, mutta ytimekkäästi voi todeta että ne helposti torpedoivat koko laihdutuksen vaikka syömisessä ja liikunnassa yrittäisikin. ÄLÄ ohita unenpuutetta, stressiä tai mielialaongelmia jos niitä tunnistat - ja ei haittaisi peilata ulkopuolisilla asiaa koska ei niitä aina itse tunnista. Jokin kiinnostuksen kohde (ihmissuhde, harrastus tms.) on liki välttämätön ja terapia/työnohjaus aina suositeltavaa jos ongelmat tuntuu ratkaisemattomilta.

2) Pidä huoli, että syöt vapautuneesti ja syyllistymättä. Jos et sitä tee, niin opettele se. Ei helppoa alkuun, mutta välttämätöntä, sillä jatkuva morkkis ja kontrolli sekoittaa nälänsäätelyn täysin. Muistele elämäsi (mahdollisia) vaiheita, jolloin olet syönyt vapautuneesti ja hae niistä kokemuksista uskoa. Syö mielellään sen verran kuin haluat tai jos kontrolloit ruokamääriä alkuun niin opettele se myöhemmin. Kaikki mitä syöt olisi hyvä syödä hyvällä omallatunnolla - muutoin ne kielletymmät pitävät painoa yllä ahmimisina, ruokariippuvuutena ja repeilyinä. Syö ruokaa jota haluat syödä, ei ruokaa jota "pitäisi" syödä. Syömisen pitäisi olla kiva asia.

3) Opettele millä rytmillä ja minkälaisia määriä ruokaa sinun pitää syödä, ettei nälkäsi pääse koskaan kokemukseen "nyt on tosi kova nälkä" tai "pitäis äkkiä saada jotain syötävää" tai sitten niin, että kova nälkä on jo kääntynyt mieliteoksi "ei mulla nälkä ole, mutta jotain tuli silti syötyä". Niin kauan kuin näitä kokemuksia tulee useammin kuin 1-2 kertaa viikossa on tässä korjattavaa. Yleensä syynä on liian kevyt aamiainen, liian kevyt lounas tai liian pitkät syömisvälit.

4) Vihanneksia, hedelmiä ja marjoja (ei peruna) kannattaisi syödä ainakin puoli kiloa ja mielellään lähemmäs kilo päivässä. Kaikki keinot, joilla saat kasviksia maistuvasti lisää ruokavalioosi ovat hyviä muutoksia. Opettele ne keinot, ei rehut maistu jos niitä ei tehdä itselle maistuviksi.

5) Syö päivässä vähintään 1, mutta mieluiten kaksi kunnon ateriaa eli lounas ja illallinen. Kunnon ateriat on osa hyvää nälänsäätelyä ja aterioilla syömisen laatu saadaan paljon helpommin monipuoliseksi ja hyväksi kuin välipaloilla.

6) Koita siinä muussakin syömisessä pitää edes jotain tolkkua. Hyvä nyrkkisääntö on, että niin kauan kuin syöt enimmäkseen ruokaa etkä jotain epämääräistä herkkua, härpäkettä tai ultrakuorittua ravintoa et voi mennä pieleen. Mehuja ja limuja ei kannata ihan tolkuttomasti litkiä. Jos olet kiinnostunut tarkemmin näistä asioista, niin huomioi ja paranna. Jos pikkujutut ei nappaa niin anna olla.

7) Etsi mielekäs tapa olla aktiivinen elämässäsi. Kivoja liikuntaharrasteita kannattaa etsiä ja löytää. Kalorikulutusta liikunnasta on turha saalistamalla saalistaa vaan niitä pitäisi kulua osana mielekästä puuhaa se mitä kuluu. Toivoisin jokaisen löytävän erilaisia mukavia kuntoliikkumistapoja, mutta vaikka niitä ei löytyisi tai mahtuisi niin jotain kiinnostavaa pitää olla, joka pitää mielen ja kehon aktiivisena ja pyllyn pois sohvasta. Eräs asiakas aloitti haaveilemansa kuoroharrastuksen äskettäin - sekin on aktiivisuuden lisäämistä elämässä.

Siinä se aika pitkälle on. Jos koet painonhallinnassa ongelmia, niin parantele näitä kunnes ne ovat kunnossa. Paljon muutakin voi tehdä, mutta ei todennäköisesti tarvitse tehdä.  Sairaudet ovat asia, johon en monimuotoisuudessaan ottanut kantaa mutta toki ne tuovat oman lisänsä asioihin.

Vuoden verran tuossa opettelussa helposti menee. Varsinkin kohdissa 1 ja 2 jos ne on pielessä. Mutta jos nyt aloittaa niin vuoden päästä asiat voi olla paljon paremmin :)



Ylläkuvatut painonhallinta keinot.. (vastaa useampi sopiva)



maanantai 12. syyskuuta 2011

The Omega files 2 - vähähiilihydraattista aikuistyypin diabeetikoilleko?

Tämä blogautus on osa The Omega Files -sarjaa. Nämä on juttuja, joita tuossa kesällä kirjoittelin kun oli kirjan kirjoittamisen ohella kirjoitusmania päällä. Mutta jätin kuitenkin julkaisematta ajatellen, että pidän näppini erossa rasva-hiilari keskusteluista koska haluan osaltani viestiä, että syömisessä nyt sattuu olemaan muitakin ja jopa tärkeämpiäkin aiheita kuin tämä joka tuutista pursuava. Toinen syy julkaisemattomuuteen oli, että nämä jutut on aika fiilistelyä ja pohdintaa kohtuuvähäisellä tutkimustiedolla höystettynä - ajattelin että ehkä nämä voisi joskus tuunata sellaiseksi tieteellisemmiksi.

Mutta nyt kun on vähän kiireitä ja haluan pitää kuitenkin blogia hengissä, niin laitan nämä ilmoille tällaisenaan - ehkä joskus saatan linkitellä juttuihin lisää matskua jos näitä joku tuntuu lukevan. Mutta muistakaa silti, syömisessä on paaaaaaljon muutakin kuin rasva ja hiilarit :)
-------------------------------------------------------------------------------------------------------

Oikeastaan tämä blogautus sai alkunsa kohtuullisen tiivistetystä vastauksestani aiheen kysymykseen Kiloklubissa

"VHH monipuolisesti ja ääripäätä välttäen toteutettuna on OK noin yleisesti. VHH aikuistyypin diabeteksen hoidossa on totta puhuen vielä tutkimuksellisesti aika auki, mutta viitteellisen tiedon pohjalta sitä uskalletaan siellä täällä jos suositella - mutta ei pitkäaikaiseksi, eikä ihan hirveän alhaisilla hiilihydraattimäärillä.

Ja ymmärrän hyvin suosituksia tutkimustiedon epävarmuuden pohjalta. Tähän astiset tutkimukset VHH:sta ja diabeteksesta liittyvät pitkälti ehkäisyyn joka on hiukka eri asia kuin hoito. Hoidossa taas on se puoli, että vähähiilihydraattinen ilman muuta tasaa verensokereita ja parantaa hoitostatusta niillä mittareilla, mutta sellainen pohjaoletus samalla on että siellä pohjalla oleva insuliiniresistenssi voi tiukan VHH:n myötä itse asiassa pahentua. Tähän asiaan tarvittaisiin lisää tutkimusta.

Toistaiseksi oma ohjeeni olisi tässä vaiheessa, että VHH on aikuistyypin diabeetikoille ihan OK mutta välttäisin kovin matalia hiilihydraattimääriä. Enemmänkin hakisin ns. maltillista välimerihenkistä linjaa jos vähähiilihydraattista käyttää."


ja ajattelin, että kai sitä voisi pidemminkin asian kertoa. Mutta kun muutenkin ehdotellaan (linkin kommentit) vähähiilihydraattista ruokavaliota aikuistyypin diabeteksen (T2D) viralliseksi  hoitomuodoksi, niin minusta tässä teemassa ei ole näkynyt selvästi selitettynä sitä epäilystä mikä monella terveystahon edustajalla kyseisessä asiassa on - tai ainakin minulla on. Ja minäpä ajattelin sen todeta.

Alustukseksi pitäisi tehdä aika selvä ero varsin vähähiilihydraattisten ruokavalioiden ja sanotaanko ns. välimerellisten ruokavalioiden välille. Siis pitäähän se tehdä joka tapauksessa, sillä eihän ole mitään järkeä puhua VHHsta kaikkena kunhan hiilarit on alle 40 E% tms. Sen määreen sisällä on tuhat eri tapaa syödä. Mutta tässä aiheessa se etenkin on keskeistä. Kun tuossa linkin takana olevassa Radio Suomen lähetyksessä Fogelholm ehdotti täsmäkarppausta ja yleiskarppausta (juu en tykkää, kun koko karppaus sana tökkii), niin luulen että hän ajoi takaa sitä asia mikä tässä mielestäni on olennaista blogautuksen jatkon kannalta eli siitä paljonko siinä vähähiilarisessa nyt sitten lopulta on hiilareita. Tulevan keskustelun kannalta olisi todella hyvä erotella toisistaan kohtuuhiilihydraattinen (esim. 20-40 E%) ja vähähiilihydraattinen (esim. alle 20 E%). Niin ja kun jutussani käytän lyhennettä VHH niin tarkoitan koko mössöä kaikista eri vähähiilihydraattisuuden variaatioista ja keinoista millä ihmiset sitä toteuttaa. Nythän sana VHH ei kerro oikein mitään, eikä tietysti haittaisi jos tähän keksittäisiin keino minkä tyyppisestä VHHsta puhutaan - tasaisestihan törmää luonnehdintoihin, ettei VHH ole "tällainen tai tällainen" vaan "tuollainen ja tuollainen". Mutta oikeastihan ne on sanahelinää, koska Oikeaa VHHta ei ole olemassa eikä sitä ole määritelty. Käytännön työssäkin törmää paljon siihen, että asiakkaat sanovat "karppaavansa" ja se mitä siellä lopulta syödään ei anna kyllä mitään yhtenäistä kuvaa "karppaamisesta" - paitsi ettei hiilareita nyt ainakaan ihan älyttömästi ole.

VHH ja aikuistyypin diabeteksen hoito - ulkopuolisen veikkaus

Mistä päästäänkin sitten varsinaiseen teemaan eli VHH aikuistyypin diabeetikoiden hoidoksiko? Ei ole minun hommani olla suositusta pohtimassa, mutta en olisi kovin innokas tässä vaiheessa vähähiilihydraattista (yo määreellä alle 20 %) siihen ehdottamaan. Kohtuuhiilihydraattinen (siis 20-40 E%) taas on ilman muuta OK ja sehän näytetään sallitattavan Diabetesliitollakin, jossa 130 g hiilareita on OK (eli energiatasoista riippuen yleensä 20-25 E%). Taustalla tuossa on info amerikkalaisten suosituspaperista, josta en kyllä löytänyt lukua 130 g äkkiseltään mutta kaipa se jossain siellä on. Syyni liiallisen vähähiilihydraattisuuden epäilyksiin tulevat kohta, ja luulen, että vähän samoja syitä löytyy siitä miksi kaikkein vähähiilarisempia ei suositella.. Ja toivon, että blogautukseni auttaisi ymmärtämään miksi kaikki eivät innostu vähähiilihydraattisesta T2D hoidossa - minusta siellä on perusteita joihinkin epäilyksiin.

Epäilys 1
Perusoletus usein on, että rasva lisää insuliiniresistenssiä ja erittäin runsas rasvan saanti lisää insuliiniresistenssiä entisestään - ei heti mutta pikkuhiljaa. Tämä ei nykytiedon mukaan ole ihan noin selvää, mutta tuo ajatusmalli lienee monella pohjalla tätä asiaa pohtiessa - ja jos ei enää kokonaisrasvalla niin ainakin tyydyttyneellä rasvalla on yhä roolinsa.

Kun T2D:ssä aletaan vähähiilihydraattiselle ruokavaliolle niin tottakai hiilarien puutteessa verensokerit normalisoituu ja insuliinitkin rauhoittuu ja kaikki näyttää hyvältä. Ja toivottavasti kaikki jatkuisikin hyvin niin VHH sopisi hyvin T2D hoitoon - mutta tätä jatkumista ei kaikki taida oikein uskoa ihan siitä perusoletuksesta, että siellä pinnan alla runsasrasvaisuus ja hiilihydraattiärsykkeiden puute voi pahentaa insuliiniresistenssiä koko ajan. Varmaan ne, jotka pääsee vähähiilihydraattisella lähelle normipainoa välttää pitkälti ongelmat eli painonlaskun edut ovat paljon suuremmat kuin erittäin runsasrasvaisen ruokavalion mahdolliset ongelmat. Mutta kaikki eivät laihdu näin paljon ja heillä tämä riski on kaikkein pelätyin. Ilmiönähän on ihan selvä, että vähähiilihydraattisella hiilihydraatin sieto heikkenee ja sitten jos niitä välillä saa niin verensokerit kipuaa pilviin -  juuri siksi vähähiilihydraattiselle sopeutuneet kokevat, etteivät hiilihydraatit enää sovi ollenkaan. (lisäys: tuoreena tapauksena mm. Annika Dahlqvistin uutinen). Eipä ne tietenkään sovi, kun niihin ei ole sopeuduttu. Eihän se sopeutuminen VHH:llekaan ollut ensipäivinä ehkä mitään herkkua.

Se mikä tässä on epäselvää on, että onko vähähiilihydraattisen insuliiniresistenssi pelkästään lihas- ja rasvakudoksesta johtuvaa vai onko se myös maksasta johtuvaa jolloin olisi syytä olla enemmänkin huolissaan? Ja voidaanko tätä arvioida jo ihan perusmittauksista? Vai johtaako vähähiilihydraattinen ruokavalio pitkällä aikavälillä pahempaan insuliiniresistenssiin ja mahdollisiin ongelmiin ja sitä ei vain huomata jos/kun hiilihydraatteja ei syödä.

Ongelma on, että tähän pohdintaan ei ole hyvää tutkimusdataa. Monessa VHH tutkimuksessa ei ole joko aikuistyypin diabeetikoita, tutkimus on lyhyt, hiilihydraattien määrät ovat verrattain suuret ja insuliiniresistenssiä on arvioitu HOMAlla tai QUICKilla eli paastomittausten kautta, joiden oletusarvot ei sovi VHH adaptoituneeseen aineenvaihduntaan. Kun otetaan kombinaatio ainakin vuoden seuranta, insuliiniresistenssin arviointi sokerirasituksessa tai clampilla ja oikeasti vähähiilihydraattinen (vaikkapa alle 20 E%) ruokavalio, niin näitä tutkimuksia ei tietääkseni ole - saatika, että ne olisi aikuistyypin diabeetikoilla. Ja jos ei kaikkia noita ominaisuuksia tutkimuksessa ei ole kerralla, niin edes jotkut noista yhdessä niin sekin auttaisi.  Ihmistutkimusten puutteessa kun joudutaan katsomaan viitteellistä tietoa eläinkokeista niin huolet insuliiniresistenssistä ja eritoten maksan osalta (12,) eivät yhtään helpotu ja palautumattomien haittojenkaan tulokset ei näytä hyvältä. Eläinkokeet ei tietty todista mitään ja siksi niitä ihmistutkimuksia olisi hyvä olla meneillään.

Kohtuuhiilihdraattinen ruokavalio on siis varmasti mainio - ehkä paras - ruokavalio T2D:ssä, vähähiilihydraattisesta kiinnostaisi nähdä tuo kaipaamani tieto ennenkuin jollekin omalle asiakkaalleni sellaista suosittelisin. Tottakai ymmärrän, että moni henkilö on itsellään kokenut tiukankin VHH:n ratkaisuksi. Hyvä niin jos hyvältä tuntuu. Mutta kun blogautus lähti suosituksista, niin tuskinpa todella vähähiilihydraattista tullaan suosittelemaan aikuistyypin diabeteksen hoitoon ennen kuin noita tutkimuksia on. Ja näissä tulevissa tutkimuksissa vielä kun on vertailu runsashiilihydraattisempaan niin saadaan sekin vertailu sitten tehtyä.

Epäilys 2
Toinen asia on iänikuinen rasvan laatu ja tyydyttynyt rasva. Ihan teoreettisesti ja käytännössäkin rasvan painottaminen tyydyttymättömiin on vähähiilihydraattisessa suotuisaa - muutenkin, mutta viitteellisesti myös insuliiniresistenssin kannalta. Pitempien ihmistutkimusten tulokset ovat hiukka epäselviä mutta tämänsuuntaisia ja kun ihmisillä erilaisten rasvahappokoostumusten vaikutuksia VHH:lla on tutkittu aika vähän, niin eläinkokeiden havainnot eivät mitenkään rohkaise tyydyttyneen rasvan reilua käyttöä VHH:llakaan. Luulenkin, että ne jotka haluavat väkisin pitää vähähiilihydraattisuuden hyödyt ja runsaan tyydyttyneen rasvan ongelmattomuuden samassa paketissa joutuvat kyllä pettymään jatkossakin.

Epäilys 3
Olen kuullut useampaan otteeseen terveystahon edustajien todenneen omilla asiakkaillaan aikuistyypin diabeteksen komplikaatioita vähähiilihydraattisesta dieetistä johtuen. Syytä mustamaalaamiseen ei näissä tapauksissa varmasti ollut (joukossa hyvinkin myönteisiä henkilöitä VHH:lle). En nyt mene siihen onko syy lopulta VHH:n vai ei - näitä kokemuksia kuitenkin on eikä ilmeisesti ihan vähän. Mutta niistä ei selvästikään haluta puhua julkisuudessa - todennäköisesti siksi että ne on mutua ilman faktaa mutta varmasti myös siksi että aggressiiviksi koettuja VHH:laisia ei haluta omalle niskalle. Kerran olen nähnyt julkisuudessa jonkun kertoneen näistä kokemuksista ja aina rakentava "idiootti, ei tästä mitään ongelmaa voi olla ja tutkimusta piisaa" -tyylinen vastaanotto VHH:n blogi/forum maailmassa piti huolen, ettei tästä aiheesta tarvitse jatkossakaan mitään debattia käydä.

Minulla ei henk.koht ole hajuakaan näistä koetuista komplikaatioista enkä ymmärrä niitä syvällisesti (=työkokemuksella) , mutta se on kuitenkin selvää että tutkimustahan ei nimenomaan piisaa. Lisäksi on syömisessä aika yleispätevää, että mitä enemmän mennään syömisessä mihin tahansa ääripäähään, niin sitä todennäköisempää on ettei se jollekin sovi. Ei sovi 60 E% hiilareita kaikille eikä sovi alle 20 E% hiilareita kaikille. Rakentavampi lähtökohta olisi miettiä missä tilanteissa ja millä tavalla vähähiilihydraattinen voisi sopia ja milloin se voi olla ongelma. Ajatusmalli "VHH ei aiheuta diabeetikoilla ongelmia" on ihan yhtä pään pensaaseen pistämistä kuin ajatusmalli "VHH ei sovi diabeetikolle."

Mutta pointtini on siis, että näitä ongelmakokemuksia on vaikkeivat ne paljoa mediassa näy. Ja ne hidastavat varmasti innostusta. En usko anekdotaalisia kommentteja nousevan enää esiin - kliinisesti tutkimustuloksilla varmaan jatkossa debatti käy missä olisi hyvät puolensa jos sitä tutkimusta olisi. Mutta on hyvä tiedostaa, että tällaista fiilistä on.

Väliaika - ihan muuta tuli just mieleen..

Tätä kirjoittaessa tuli mieleen ristiriita. Meinaan se, että lähtökohtaisesti ajattelen, että jos joku on hyväksi heti niin se varmaan on hyväksi pidemmälläkin aikavälillä - ja jos joku ei tunnu hyvältä, niin se ei varmaan ole hyväksi. Keho kertoo jne.. Ja mietin, että monihan kokee olonsa hyväksi varsin vähähiilihydraattisellakin joten siinä on ristiriita, että se olisi huonoksi pitkällä aikavälillä. Kunnes muistin, että onhan siinä välissä se sopeutumisvaihe, joka ei ole kaikille herkkua. Jos sitä käyttäisi signaalina sille omalle rajalle minkä alle ei kannata mennä. Eli jos 130 g hiilareita ei aiheuta ongelmia ja 70 g vaatii jo sopeutumista niin ehkä se 130 g on parempi. Ja tällä kriteerillä päädytään yleensä kohtuuhiilihydraattisiin vähähiilihydraattisen sijasta. Siten tausta-ajatukseni pysyy edelleen kasassa ja samalla se sopii ainakin toistaiseksi olemassa olevaan tutkimusnäyttöön. Käytännön vinkki, että vältä hiilihydraatteja vähentäessä sitä huonomman olon ja jaksamisen rajaa mikä vaatii jo muutamien päivien sopeutumista. Case closed, sillä tämä on niin aukoton perustelu :)

Epäilysten järkevyydestä

On helppo tiivistää, että vähähiilihydraattisen epäilykset kohdistuvat lähinnä ketoosia tavoittelevaan tai muuten vaan todella vähähiilihydraattisiin variaatioihin ja tiettyihin rasvajakaumiin. Ja nekin melko pitkään käytettyinä - lyhyt ketoosi ja siitä paluu kohtuuhiilihydraattisen tuskin on mikään päällimmäinen huoli. Eli isoa osaa VHH:n noudattajista huolet eivät edes kosketa. Mutta silti minusta nämä huolet pitäisi käsitellä ja katsoa loppuun, ettei yksilötasolla jotkut VHH sovellukset aiheuta vain isompia ongelmia.

Ja kun jonkun mielessä tätä epäilys logiikkaa pitäisi soveltaa myös runsashiilihydraattiseen, niin vastaus on tottakai. Mutta siellä taitaa olla paljon enemmän tietoa ja tutkimusta - ja varsinkin epäilyt ongelmista ei siellä ole niin yleisiä (reilua tai ei). Se mitä nyt tarvitaan on parempaa tietoa VHHsta ja VHH vs. RHH (?), jotta näitä asioita voi vertailla. Vähemmillä ja runsaammillahan hiilihydraateilla voidaan molemmilla auttaa aikuistyypin diabeteksen hoitotasapainoa ja olennainen asia on kummalla se onnistuu ehkä paremmin ja voimmeko haarukoida yksilöllisesti sopivimpia ratkaisuja - ja sitten niitä ääripäitä molemmissa päissä mitä kannattaa varoa. Yksinkertaistetut ajatusmallit "hiilarit/rasvat vaan pahentaa hoitoa" ei auta vaan syvemmälle pitää päästä pohdinnassa.

Takaisin aiheeseen - loppukaneetti

Toivottavasti joskus päästään kauan odotetulle toiminnan tasolle eli yhdistämään yksilölliset geneettiset vasteet ruokavalioon myös tässä rasva vs. insuliiniresistenssiaiheessa. Toistaiseksi siellä ei olla. Minun näkökulmasta homma meneekin niin, että kohtuuhiilihydraattinen ruokavalio ja mielellään enempi kuitenkin tyydyttymättömillä rasvoilla pitäisi olla "sallittua", mutta minun mielipiteelläni ei ole väliä koska se sitä jo on.  Eli välimerellinen dieetti, hiilareiltaan ylähaitarissa oleva ECO-Atkins tai miksi sitä nyt kukin haluaa kutsua... Mutta erittäin vähähiilihydraattinen ruokavalio runsaalla tyydyttyneellä rasvalla? Ymmärrän kyllä miksi sille ei lämmetä aikuistyypin diabeteksen hoidossa ja lisätutkimuksia pitkältä ajalta halutaan - eikä sille ole lämmetty muuten ruotsalaisissakaan suosituksissa vaikka sellaiseen käsitykseen usein törmää. Vähähiilihydraattinen vs. T2D hoidossa ei ole tarpeeksi tutkimusta ja viitteellinen tutkimus on osin huolestuttavaa - samaa tuntui Fogelholmkin sanovan ensimmäisen linkkauksen haastattelussa. Eihän sitä kukaan malta odottaa, mutta veikkaukseni on, että kaiken turinan keskellä tässäkin asiassa tapahtuu suositusmuutoksia aikaisintaan kun noita lisätutkimuksia tulee. Eli vuosien päästä.

Kaikki yllä on omaa spekulaatiotani ja se mitä asioita minusta pitäisi vielä aukoa. En oikeasti tiedä mistä aikuistyypin diabeetikoiden kanssa päivittäin työtä tekevät ovat eniten huolissaan. Mutta olisi kiva tietää mitä mahdollisia muita huolia taustalla nähdään. Asioita kun on vaikea käsitellä ja pohtia, jos ei tarkemmin eritellä mistä nimenomaan ollaan huolissaan. Onko epäilys listaan täydennettävää? Tarkoitus näillä epäilyslistauksillahan ei ole pelotella VHH:ta maanrakoon vaan pohtia kohta kohdalta missä määrin huolet ovat aiheellisia.
--------------------------------------------------------------------------------------------------
Ja gallup aiheesta. En ole tuloksista kovin yllättynyt sillä blogiliikenteestä näkee että karppaus.info -sivustolta on ollut selkeästi normaalia enempi trafiikkia. Mielestäni huomion arvoista on, että ainakin perinteisesti myös ravitsemusasiantuntijoita ja terveysalan ihmisiä lukee jonkin verran blogiani ja "Huonosti" vastauksia on silti vähän. Eli sanoisin, että aika avoimin mielin ollaan liikkeellä kuten hyvä on koska aiheen tieto on kesken.


Hyvin vähähiilihydraattinen ruokavalio (alle 130 g HH/vrk) sopii aikuistyypin diabeteksen hoitoon..



perjantai 9. syyskuuta 2011

The Omega files 1 - rasvojen saannin perusteet

Tämä blogautus on osa salamyhkäistä The Omega Files -sarjaa. Nämä on juttuja, joita tuossa kesällä kirjoittelin kun oli kirjan kirjoittamisen ohella kirjoitusmania päällä. Mutta jätin kuitenkin julkaisematta ajatellen, että pidän näppini erossa rasva-hiilari keskusteluista, koska haluan osaltani viestiä että syömisessä nyt sattuu olemaan muitakin ja jopa tärkeämpiäkin aiheita kuin tämä joka tuutista pursuava. Toinen syy julkaisemattomuuteen oli, että nämä jutut on aika fiilistelyä ja pohdintaa kohtuuvähäisellä tutkimustiedolla höystettynä - ajattelin että ehkä nämä voisi joskus tuunata sellaiseksi tieteellisemmiksi.

Mutta nyt kun on vähän kiireitä ja haluan pitää kuitenkin blogia hengissä, niin laitan nämä ilmoille tällaisenaan - ehkä joskus saatan linkitellä juttuihin lisää matskua jos näitä joku tuntuu lukevan. Ja kun Pronutritionistilla näyttää lähtevän liikkeelle rasvatutkimusten jatkumo niin ajoituskin on sopiva. Mutta muistakaa silti, syömisessä on paaaaaaljon muutakin kuin rasva ja hiilarit :)
-----------------------------------------------------------------------------------------
Erään aiemman blogautukseni keskusteluosassa totesin, että minun näkemykseni erilaisten rasvojen sopivasta saannista ei liity oikeastaan millään lailla "kolesteroliteoriaan" ja ei nyt mitenkään ihan mahdottomasti sydäntutkimuksiinkaan. Ja taisin todetakin, että ehkäpä sitten olisi aiheellista kirjoittaa että mistä se sitten tulee. Ja tässäpä tämä.

Törkeä tiivistys rasva-ajatuksestani

Ensin yleistävä mielipiteeni rasvojen saannista lyhyesti: rasvan määrä voi olla hyvässä ruokavaliossa niin monenlainen. On tärkeää, että välttämättömiä rasvahappoja saadaan runsaasti - ja kun nämä välttämättömät rasvahapot ovat monityydyttymättömiä niin se tarkoittaa että niitä pitäisi kokonaisuudessaan saada suht paljon. Omega-3/omega-6 suhteessa hyvä tavoite on siellä jossain 1:2 - 1:3 sektorilla - tai ainakin parempi kuin keskimäärin nykyään. Eli kalalle ja kasvikunnan omega-3 -lähteille on paljolti käyttöä. Ehkä eniten kannattaisi saada kertatyydyttymätöntä rasvaa, mikä on helposti hoidettu kunhan öljyjä sekä eläin- ja kasvikunnan ruokia ylipäätään syödään. Ja tyydyttynyttä rasvaa ruokavaliossa pitää toki olla, mutta ei sen isoin palikka näistä kolmesta kannata olla - mitä se edelleen Suomessa on. Ja transsit tietysti mielellään vähissä. Eli tyydyttymättömiin painottuu rasva-ajatukseni, mutta syynä ei ole se että tyydyttynyt rasva on tosi haitallista vaan se, että tyydyttymättömät rasvat näyttää olevan hyödyllisempiä ja siksi niitä kannattaa saada enemmän. Mutta tämäkin yksinkertaistus on se "hienostuneempi" visio, vielä lyhyempi olisi että hanki vaan riittävästi monityydyttymättömiä ja tuunaa niihin omega-3/omega-6 suhteisiin joku tolkku, niin aika hyvin silläkin pärjää oli loput rasvat miten päin vaan.

Minusta tämä rasvakokonaisuus tulee melko helposti kasaan kun vaan öljyjä, pähkinöitä, kalaa ja muitakin kasvi-eläinkunnan rasvoja syödään kaikkia reilusti ja monipuolisesti mutta myös syömisen muut osa-alueet ovat kunnossa. Yhtään ainutta ruoka-ainetta ei tule mieleen jota pitäisi jotenkin varoa tai olisi kiellettyjen listalla - enemmän kyse on kokonaisuudesta, joka muokkaa rasvan saannin kokonaisuuden. Minun päässäni tuo ajatus on selkeä, mutta monen lukijan mielestä se kuulostaa varmaan aika leväperäiseltä. Jääköön tämä kappale nyt silti, sillä blogautukseni pointti on se miksi olen sitä mieltä kuin olen.

Tutkimukselliset taustat

Tutkimuksellisesti mielipiteeni rasvoista ei tule oikein mistään yhdestä asiasta, jonka osaisin täsmentää. Oikeastaan kyse on vain siitä, että kun on 15 vuotta aika aktiivisesti kahlannut ravitsemustieteellisiä tutkimuksia, niin se kokonaisuus mikä sieltä hahmottuu on, että kun katsotaan koko hyvinvoinnin kirjoa niin se vain tuppaa menemään niin, että omega-3 ja omega-6 rasvoista on usein hyötyä ja harvemmin haittaa, kertatyydyttymättömät joskus hyödyllisiä ja joskus neutraaleja (aniharvoin haittaa) ja tyydyttyneet rasvat joskus neutraaleja ja joskus ne liittyvät ongelmiin - ja harvoin hyötyä vaikka näitäkin toki on. Tuossa kokonaisuudessa en edes itse pysty sanomaan, että joku tietty terveysnäkökulma olisi vahvasti pohjalla. Tottakai sitten jos/kun pitää alkaa perustelemaan niin sitten kaivetaan perusteeksi vaikkapa jotain katsausta/meta-analyysiä jostain yksittäisestä terveysriskistä - mutta ei ne oikeasti itselläni ainakaan se perusteen pohja ole.

Ja jos sivutaan blogautuksen alkua, niin en yleisiä syömisohjeita pohtiessa paljoakaan sydäreitä mieti - saatika sitten veren kolesteroleja, jotka on sydäripaketissa vain yksi palikka kymmenistä. Jo ihan perinteisistä riskitekijöistä verenpainetta pidän paljon tärkeämpänä, puhumattakaan uudemmista riskitekijöistä kuten tulehduksellisuuksista tai endoteelitoiminnoista. Kyllä nämä ohjaavat rasva-ajatustani paljon kolesteroleja enemmän - ja monet muut asiat vielä paljon näitä enemmän.

Historiallista fiilistelyä myös

Tutkimusten lisäksi minulla on myös kovin epätieteellinen peruste eli monen muun tavoin ajattelen, että se ruokavalio jota olemme historiallisesti tottuneet syömään antaa varmaan aika hyviä suuntaviivoja tämän päivän hyvälle syömiselle. Kutsuu sitä sitten paleoksi tai miksi vaan. Ei se ole mikään sääntö, jonka mukaan hyvä syöminen menee, mutta on se kohtuulooginen tausta-ajatus. Ja jos arvioidaan mitä on esihistoriassa syöty niin se menee samaan skaalaan: rasvoja kokonaisuudessaan suht kohtuullisesti, tyydyttymättömiä ja etenkin omega-3 rasvoja paljon, tyydyttyneitä aika vähän ja prosessoituja transseja ei tietty lainkaan. Ja kun miettii mitä ruokaa silloin on ollut tarjolla niin eihän se oikeastaan muunlaista voi ollakaan.

Kun tutkimukset ja johtava tausta-ajatus osoittavat samaan suuntaan, muutkin hyvinä pitämäni tahot tuntuvat olevan samoilla linjoilla ja kriittisetkin mielipiteet olen useammasti kahlannut ja pohtinut uudestaan ilman tulosta, niin kyllä se mielipide tähän tuntuu juuttuneen.

Ei kovin tieteellistä, eh?

Miksi minä hyväksyn mielipiteeni tueksi sitten näinkin fiilistelypohjaisen lähtökohdan kuin "mikä mielikuva tutkimuksista jää" ja historialliset lähtökohdat? Koska kokonaishyvinvoinnin näkökulmasta johtopäätös on joka tapauksessa vedettävä riittämättömästä tutkimusnäytöstä ja loogista kokonaisuutta pitää kasata monenlaisista asioista. Vaarallista tieteelliseltä kannalta juu... mutta näiden kanssa pitää vain koettaa tasapainotella ja aika näyttää miten se onnistuu. Ja oikeastaan ainahan kaikissa suosituksissa on lopulta kyse tulkinnasta ja mielipiteestä, joten ei tässä mitään hirveän dramaattista sooloilua ole.

Miten niin johtopäätös on vedettävä riittämättömästä tutkimusnäytöstä?  Kun pohditaan erilaisia rasvojen saannin riskejä, niin on tragikoomista miten paljon kaikki debatti pyörii sydänsairauksien ympärillä. Toki sieltä löytyy se suomalaistenkin suurin tappaja, mutta ei nyt sentään ainoa ja kokonaishyvinvoinnin kannalta se on vain yksi palikka lukuisista. Olisi paljon muitakin katsottavia: aikuistyypin diabetes, muut tulehdukselliset sairaudet, syövät, dementiasairaudet, mielenterveysongelmat, jaksaminen, syömisen nautittavuus, arjen joustavuus, jne - mitä kaikkea siihen hyvinvointiin liittyykään. Olisi suht helppoa jos hommana olisi pohtia vain miten sydäreitä ehkäistään - siihen on sentään aika hyvin tutkimusta. Terveysasioista on tietysti pakko olla jyvällä, mutta kun oman ohjeistuksen tavoitteena on oikeastaan hyvinvointi, jossa kokonaisterveys on vain osa pakettia ja siinä joku sydänterveys vain osa kokonaisterveyttä - niin koko paketti on tutkimuksellisesti ihan auki ja joutuu fiilistelemään. Ei ole mittaria, jolla minua kiinnostavaa asiaa olisi tutkittu: kuolleisuus ja sairastavuus ei siihen paljoa vastaa. Kehitteillä olevissa sairastavuuden ja elämänlaadun kombinaatioissa alkaa olla hiljalleen sellaista jujua, jota ajan takaa ja niiden hyviä tuloksia saadaankin jo ehkä kymmenen vuoden päästä. Siihen asti.. ei tässä auta kuin fiilistellä.

Totta kai tämä on oma mielipiteeni eikä Totuus. Visioni olisi erittäin helppo ampua alas lukemattomissa yksittäisissä aspekteissa vaikka isossa mittakaavassa se on minusta kantava. Ja voisi myös todeta, että ravitsemussukupolvemme minä mukaanlukien on kasvanut nykyiseen dogmaan ja olemme sokeita perusteluillemme ja valikoivia lukiessamme tutkimuksia - ja olisi siinäkin oikeassa. On ihan selvää, että olen tietyn ideologian kouluttama ja sieltä käsin väkisin edelleen asia katson. Voisi myös väittää, että tutkimuksissa on julkisuusharhaa eli vallinneen linjauksen mukaisia tutkimuksia olisi ollut helpompi saada julkaistua ja tutkimusasetelmia on myös suunniteltu vallinneiden rasvanäkemysten valossa eli lopulta vahvistettu vanhaa tahtomattaankin. Ja siinäkin olisi varmaan perää. Mutta en vain usko että nämä selittävät kokonaan havaintomassaani - varsinkin kun en koe mitään ongelmaa olla eri mieltä joistakin muista asioista, joita tuli opiskeltua ja aikanaan uskottuakin. Minusta on loogisempaa katsoa, että oma rasva-ajatukseni näyttää olevan ihmisille historiallinen tapa saada rasvaa ja se näkyy tämän päivän tutkimuksissa terveyden monilla tasoilla.

Mistäköhän kaikesta se rasva-ajatus koostuu?

Tämä siis mielipiteeni. En nyt näkisi hirveän hedelmällisenä alkaa väittelemään yksittäisten sairauksien tai riskitekijöiden rasvariskeistä, mutta minusta olisi mielenkiintoista kuulla  mihin taustatekijöihin teidän näkemyksenne rasvoista lopulta perustuu? Itse kun en ylipäätään pidä ihmistä mitenkään hirveän rationaalisena olentona niin veikkaan että aika harvalla se perustuu vain tutkimuksiin, kyllä siellä takana on joku muukin ohjaava/koettu tms. asia. Itselläni tunnistan tuon paleoaspektin ja ihan hyvin voi olla tekijöitä joita en edes tunnista. Ei mitään väliä vaikka olisitte tullut ihan eri johtopäätöksiin, mutta miten olette päätyneet nykyiseen rasva-ajatukseenne ja mitä tunteita/kokemuksia luulette takana olevan?

PS. Ja ihan lopuksi, en ole lainkaan varma että rasvojen jako tällä tavoin on kovin järkevää vaan todennäköisesti ruokaryhmittäinen keskustelu olisi ainakin rakentavampaa. Mutta kun tämä jaottelu on vuosikymmenien takaa tuttu niin ajatukseni tästä klassisesta rasvaryhmittelystä oli tässä.



tiistai 6. syyskuuta 2011

Hukassa olevat geenit ja (yli)paino

Tämä blogautus lähti siitä, kun olin aiemmassa jutussani sivulauseessa todennut lihavuuden geneettisen selitysosuuden olevan ennemminkin laskussa, johon Reijo totesi kommenteissa olevansa hiukka eri mieltä. Tästä aiheesta jos jostakin voi olla montaa mieltä ja ajattelin kertoa miten tämän näen. Ja minähän en tiedä genetiikasta oikein hölkäsen pöläystä vaikka väkisin on pitänyt vähän yrittää ymmärtää ja olenkin yrittänyt seurailla lähinnä sitä paljonko geenit selittävät lihavuutta - en juurikaan detaljimpia seikkoja. Mutta pitäähän sitä silti mielipide olla :)

40-70 % painosta johtuu geeneistä, kö?

Opiskeluajoilta jäi mieleen nyrkkisääntö "puolet painosta johtuu geeneistä" vaikka tarkemmin yleisin arvio taisi olla 50-70 %. Nykymediassa perimän osuuden painosta sanotaan tyypillisesti olevan 40-70 % eli geenien osuus olisi silloin varsin suuri. Nämä luvut pohjautuvat pitkälti kaksostutkimuksiin, joissa eri ympäristöihin joutuneiden kaksosten painoeroja on selvitelty. Ongelmana on vain se, että perimää on jo kartoitettu kohtuullisesti eri tavoin ja tunnetut geenit eivät vielä selitä lähellekään tuota 40-70 % arviota. Tätä ongelmaa kutsutaan "kateissa olevaksi perinnöllisyydeksi", jonka etsintä on aktiivisesti käynnissä ja useimpien tulkintojen mukaan hukkunut perimä on olemassa, mutta nykyisissä metodeissa on vain paljon parannettavaa että se voisi löytyä.

Minulla on kyllä kova luottamus näihin asiantuntijoihin, jotka oikeasti ymmärtävät genetiikkaa paremmin ja siksi uskon heidän olevan oikeassa. Ja kyllähän erilaisissa käytännön laihdutusasetelmissakin nähdään eroja laihdutustuloksissa genotyypin mukaan (kokousabstraktina linkin tutkimus on toki vielä katteeton, mutta ajattelin sen silti kiinnostavan monia) ja painonmuutoksessa ylipäätään. Eli toki geenit vaikuttaa. Mutta silti itse mietin välillä, että mahtaako se hukassa oleva perinnöllisyys löytyä lainkaan ja onko geenien selitysosuus lopulta just niin pieni kuin nykyisin nähdään. Minun kannaltani epäilys johtuu siitä, että perimää ei näy käytännön työssä juuri lainkaan. Tarkoitan, että jos geenit selittävät 40-70 % niin se on niin iso luku, että painonhallinnan pitäisi olla selvästi erilaista ihmisten välillä. Kun eri ihmiset tekevät samat asiat, niin painovaikutukset olisivat aivan erilaisia. Mutta kun tätä ei näy - päinvastoin ihmiset tuntuvat laihtuvan hyvin oletetusti käytännön työssä tyyliin "kun tuon muutoksen tekee niin suurinpiirtein tuon verran laihtuu". Eihän tuollaisella mutulla oikeasti pääse vertailemaan yksilöllisiä eroja, mutta silti olettaisin että edes joskus tulisi sellaisia kokemuksia että "hitto miten hyvät/surkeat geenit..". Mutta kun ei.

Ja kun vertaa painon genetiikkaa esimerkiksi pituuteen niin saa hyvän esimerkin. Pituudessa perimän osuuden arvellaan olevan luokkaa 65-80 %, mikä ei yhtään yllätä. Sehän on täysin arkinen kokemus, että pituus periytyy vahvasti vanhemmilta ja uskoisin pituudessa paljon suuremmankin luvun. Mutta paino - siitä ei vain lainkaan tule tuota samaa vaikutelmaa ja minun on hankala käsittää, että sen periytyvyys olisi samalla tasolla pituuden kanssa.

Toki arkiturinoissa moni asia aina selitetään geeneillä, mutta siinä tuntuu olevan yleensä kyse siitä, ettei tiedetä monia painoon vaikuttavia tekijöitä - ja niin vain geenit jäävät selitykseksi. Kyllä painon takaa on toistaiseksi aina löytynyt ihan muu selvä syy taustalta. Samasta asiasta Anette kirjoitti tuossa hiljattain.

40-70 % onkin vain eräs tulkinta hajonnasta - se voi olla enemmän tai vähemmän

Koko tässä pohdinnassa varmaan keskeistä on se, että klassiset arviot 40-70 % ovat oikeastaan vain tuollainen keskimääräinen heitto tutkimustuloksista. Ja se tutkimusnäyttö on metodologisesti kovin monisyinen ja tuloksiltaan hajanainen - painon periytyvyyden on yleensä nähty olevan luokkaa 16-85 % tutkimuskohteesta riippuen ja pienimmillään vain 5 %. Ja sitten on tietysti se kysymys, miten hyvin nuo arviot on sovellettavissa suomalaisiin. Eli oikeastaan sitä ei tiedetä eikä edes väitetä tiedettävän. Olen itsekin muutamilta lihavuuden mainioilta geenitutkijoilta kysynyt mikä on heidän veikkauksensa lihavuuden periytyvyydestä - koskaan en ole saanut vielä lukuja vaan nimenomaan tuon vastauksen ettei sitä oikein tiedetä.

Palataan alkuun. Geenien selitysosuus painossa tuntuu olevan minusta laskussa kun vertaan sitä opiskeluaikojen 50-70 % lukuihin. Eihän sitä vieläkään tiedetä millä haitarilla perimän vaikutus mm. tyypillisillä suomalaisilla liikkuu, muttei kuitenkaan ihan noin isoista lukemista taida olla kyse. Odotan mielenkiinnolla parempia arvioita, vaikkei tämä mikään sydämen asia olekaan. Ihmiset käytännössä laihtuu ihan samalla tavoin edelleen oli se oikea lukema sitten 10 % tai 70 %.

Niin ja minun arvaukseni perimän vaikutuksen osalta suomalaisilla on 17,7 %. Tai 31 %. Teidän veikkauksenne ovat olleet seuraavat:

Perimän vaikutus painoon on mielestäni..

perjantai 2. syyskuuta 2011

Sinulle tai ainakin lapsille ruokarauha, osa 2 - aatteilla vai ilman?

Osassa 1 käsittelin ruokarauhaa aika konkreettisen esimerkin eli karkkipäiväajattelun kannalta. Osa 2 on  laajempi asia, johon itselläni ei ole myöskään ihan selvää mielipidettä. Minua kiinnostaa vastaus kysymykseen "Jos vanhemmat noudattavat jotakin ruokavalioideologiaa, onko siitä haittaa lapsen syömiskäyttäytymiselle?" Minä en tee lasten kanssa juurikaan käytännön työtä - se on niin oma maailmansa. Mutta teen kyllä työtä nuorten parissa, jossa pääsee varsin hyvin toteamaan vanhempien vaikutuksen lapsen syömiseen, mutta siltikään en ole päässyt ihan kiinni siihen että onko vanhempien syömisideologialla sinällään haittaa - vai onko kaikki vain kiinni siitä miten sitä toteutetaan. Tässä aiheen tarkempaa pohdintaa..

Ovatko vanhempien ruokaideologiat ongelmallisia lapsille?

Jotkut ovat, joistakin ei oikein tiedä. Varsinkin laihdutushakuiset syömisideologiat ovat selvästi ongelmallisia lapsen syömiskäyttäytymiselle. Varsin paljon tutkittu asia on vanhempien laihdutusajattelu ja laihduttelu ja haitalliset vaikutukset lapsille. Sen ongelmallisuudessa ei ole paljoa tulkinnanvaraa ja kysymys on lähinnä siitä  tietävätkö ja pystyvätkö vanhemmat suojaamaan lapsiaan omien laihdutuspyrkimystensä keskellä. Turhan usein törmää edelleen siihen, että vanhemmat aktiivisesti tai alitajuisesti ovat yrittäneet laihduttaa lapsia  - etenkin tyttöjä  Onko heillä tietoa ja uskoa, että lapsen nälänsäätely toimii itsestään paremmin ja vanhempien ei sitä kannata sorkkia jos painohuolet ulottuvat lapsiinkin? Vanhempien tiedon ja luottamuksen vahvistaminen tässä suhteessa onkin ihan keskeistä. Ruuan laatua voi aina petrata, mutta ruuan rajoittamiset ja määrn hallinta kannattaa pitää kaukana.

Mutta minua kiinnostavat nyt hieman muut aatteet: jos vanhemmat ovat vegaaneja, syövät "yltiöterveellisesti", ovat lisäainekammoisia tai mitä kaikkia tietoisia linjavetoja ihmisillä nyt sitten onkaan. On varmaan myös aika veteen piirretty viiva mikä lopulta on aate, mutta tarkoitetaan sillä nyt suurinpiirtein jotain selvästi syömisvalintoja rajaavaa ja ohjaavaa ajattelua.

On kuitenkin harmittavan vähän suoranaista tutkimusta siitä aiheuttavatko vahvat ruokaideologiat ongelmia ylipäätään - saatika että ne olisivat sitä lapsille. Yleisellä tasolla ruokaideologiat ovat liittyneet ongelmiin ja vieläpä suomalaisessa aineistossaKasvisruokavaliota noudattaneilla on myöhemmin todettu enemmän syömishäiriöitä, mutta se ainakin osin selittyy sillä, että syömishäiriöillä oireileva usein aloittaa kasvisruokavalion perustellakseen muille syömisen kieltäytymistä eri tilanteissa. Toisaalta näissä harvoissa tutkimuksissa kasvisruokavaliot ovat olleet lähinnä esillä, mikä ei hirveästi anna aihetta yleistyksiin aatteeista.

Ei mitä vaan miten?

Tutkimuksen puutteessa itse aatteet käsitteenä pitää kai sitten unohtaa ja tarkastella enemmänkin miten omaa syömisajatusta viestitään lapsille ylipäätään. Joku varmasti ajattelee, että mitä ongelmaa siinä nyt voi olla, että ohjaa mielestään fiksuun syömiseen. Eikä siinä olekaan - kaikki riippuu miten ohjaa. Tiukasti ja hankalasti vai joustavasti ja arkeen sopivasti. Tiukkuus on tietty kaikenlaista kovin mustavalkoista hyvä-paha, saa syödä -ei saa syödä ajattelua ja hankaluus sellaista, joka leimaa ruokia, tuottaa niihin tunnelatauksia ja vaikeuttaa lapsen normaalia elämää. Ruokien leimaavuus ja tunnelataukset syntyvät monenlaisista käytännöistä ja viestinnästä, joista perässä lisää. Vaikeuttamisen arviointi puolestaan itse on pahamaineisen hankalaa, sillä omat kovin hankalatkin syömisaatteet turvataan selittämällä ne "arkisen helpoiksi" vaikka tutkimuksissa tämän on nähty olevan enemmän selittelymalli itselle kuin tosiasia.

Ruokien leimautumiseen ja tunnelatauksiin kyetään lukemattomilla vihjeillä, jotka on jokaisen kuviteltavissa - mutta kaikki ne tavat joilla ruoka ei enää olekaan vain ruokaa vaan Pahaa, Epäterveellistä, Myrkyllistä, Lihottavaa tms.. Pelkkä tietty katse tai huokaisu riittää tähän mielikuvaan ja mielikuva varmasti myöskin lapsille välittyy jos sen itse kokee. Vanhempien ongelmalliset käytännön toimenpiteet lasten syömisessä voidaan jakaa kahteen alueeseen: syömisen/ruokien rajoittamiseen ja syömisen/ruokien painostamiseen. Lapsen syömisen rajoittaminen ei yksinkertaisesti toimi ja se tuntuu aina noudattavan samaa kaavaa: rajoitettua ruokaa syödään aluksi vähemmän, mutta hiljalleen kielto alkaa kääntyä lisääntyneeksi kiinnostukseksi ja rajoitettua ruokaa syödään enemmän kuin koskaan - seurauksena lapsen paino nousee enemmän kuin ilman rajoittamista olisi noussut. Tästa jatkumosta olen aiemminkin kirjoittanut ja sen toteutuminen näyttää niin pomminvarmalta, että yleinen uskomus "ettei mun tapauksessa kieltäymys tule aiheuttamaan ongelmia" vaikuttaa aina yhtä surullisen ylioptimiselta. Painostamisesta on tietty yhtä vähän hyötyä kuin rajoittamisesta, kun sekin iskee silmille. Minusta siinä on jotain tosi koomista kuinka kerta toisensa jälkeen nähdään kuinka rajoittaminen lisää syömistä ja painostaminen syömään vähentää ja hidastaa syömistä ja aiheuttaa päälle syömisen hässäkkää. Vähän tyyliin "etten varmaan tee kun kerran usutat!!", paitsi että tässä ei ole mitään tietoista.

Piti alkaa kirjoittaa tästä vielä enemmänkin, mutta yhtäkkiä tuo kaikki alkaa vaikuttaa puoliteennäiseltä kun minusta kyse on lopulta siitä tekevätkö vanhemmat ruuasta numeron vai onko se kuten toivon enemmän tyyliin "meillä koitetaan syödä enimmäkseen fiksusti mutta kaikki menee...". Luulen että useimmat ymmärtävät mitä yritän sanoa.

Kasvatus pienestä asti, koska aika pian se muuttuu hankalammaksi

Kun vaan näyttää siltä, että lapsen syömistä ei ihan hirveästi kannata sorkkia niin on aika ymmärrettävää että aina jaksetaan korostaa kasvatuksen merkitystä heti pienestä asti. Jos kasvaa kodissa jossa hyvän syömisen monet asiat tulevat luonnostaan niin sitten niihin ei koskaan tarvitse tietoisesti kiinnittää huomiota eikä monia huonon syömisen ongelmia joudu edes kohtaamaan. Ja tämä kasvatusvaikutus näyttää olevan ratkaisevaa jo ihan ensimmäisten 2-3 elinvuoden aikana. Ja kyllä tämä aikainen kasvatus on minusta ylivoimainen ihanne ja olen hiukka sitä mieltä, että jos lapsi ei ole kasvanut ensi elinvuosinaan kotona hyvään syömiseen, niin lapsuus- ja nuoruusvuosina melkein suosiolla sen jälkeen tehdään mieluummin liian vähän kuin liikaa. Voisi rauhassa odotella mahdollisen oman motivaation syntyä ja jos se syttyy vasta 30-kymppisenä niin sitten se on  niin. Sekin on lopulta parempi kuin se, että 8-vuotialla lapsella aletaan yhtäkkiä katsotaan syömisiä - sitä on niin vaikea toteuttaa ilman, että huonouden kokemuksia ja syömisen vääristymisiä tulee.

Jos vanhemmat noudattavat jotakin ruokavalioideologiaa, onko siitä haittaa lapsen syömiskäyttäytymiselle?

Minä muuten tavallaan tykkään monista ruokaideologioista: niiden takana on paljon hyvää ajatusta ja tahtoa ja niihin liittyy positiivisia muutosvoimia. Kaikki ideologiat ei ole näin ruusuisia toki, mutta moni on.  Mutta jos mietin lasten kannalta, niin vastaus alussa esittämääni kysymykseen on "Monesti on, muttei välttämättä jos oma syöminen on vapautunutta ja joustavaa ja lastenkin kohdalla asiaa on mietitty" . Eli ne, joilla oma ruokavaliovalioajattelu pitää sisällään rajoittavia, syyllistäviä tai kieltäytyviä elementtejä aiheuttavat todennäköisesti ongelmia, koska he haluamattaankin viestivät tämän lapsille. Ja ne jotka kykenevät pitämään yllä vapautuneen, joustavan, sallivan ja hyväntuulisen syömisajatuksen jättävät paremman mallin. On varmasti veteen piirretty viiva miten tämä asia tehdään - mutta tärkeintä minusta on, että jos tunnistaa itsessään selkeitä syömisidelologioita niin ainakin miettii kumpaan koulukuntaan enemmän sopii. Jos taas tunnistaa itsessään laihdutushakuisuuden niin sen ongelmallisuus on niin selvää, että olisi aika päästää siitä irti ja keskittyä hyvään syömiseen - se parantaa omaa laihdutusta ja samalla suojaa lasta.

Jotain tällaista itse kannustaisin: syöminen poistaa nälän, se parantaa jaksamista ja mielialaa ja on kaikinpuolin muutenkin mukavaa ja maukasta puuhaa - ja yritellään tässä samassa syödä jossain määrin fiksustikin. Mitä lähempänä koti tätä kykenee olemaan sen parempi. Ja mitä enemmän siihen sekoittuu muita aineksia, niin olisin hiukka tai enemmänkin huolissani. Toki ulkomaailma tuo erilaiset syömispaineet väkisinkin lasten ja nuorten elämään, mutta tästä ei ole selitykseksi miksi kotona asioita ei kannattaisi miettiä, sillä kodin rooli tuntuu olevan silti suurin. Jos kotona on ruokarauha niin se on hyvä  turvasatama ja maailman tuulet eivät vie niin helposti syömistä mukanaan.

Mutta tässä liikutaan niin aralla alueella, että oksat pois. Perheen syömismallien uudelleenpohdinta nostaa helposti esiin syyllistämisen kokemuksia ja huonon vanhemmuuden kokemuksia. Lisäksi vanhemmilla on vahva intuitio siitä, että he tietävät kyllä mikä omalle lapselle on parasta ja siinä ei muiden neuvoja kaivata - eli vähän huonosti omille toimintatavoille lopulta ollaan kriittisiä. Vanhemman intuitio on toki hyvä ajatus, mutta ei sekään satavarma ole ja joskus olisi hyvä pohtia näitä vanhemmuuden syömisasioitakin. Mitä syyllistämiseen tulee, niin se ei ole ainakaan minun tarkoitukseni - menneet on menneitä. Kun yhä useamman aikuisen omassa syömisessä ideologioita nykyään on, niin ainoa toiveeni on että jokainen pohtii omalla kohdallaan asiaa lasten kannalta. Melkein kaikki vanhemmat itse asiassa näin tekevät muutenkin, mutta kun tärkeästä asiasta on kysymys niin ei haittaa pohtia pariinkin kertaan.
------------------------------------------------------------------------------------------------

Jos vanhemmalla on vahva ruokaideologia (ajattele vaikkapa veganismia, "yltiöterveellisyyttä" tai lisäainevastaisuutta))..