Syömisen katkeamispiste

Lupailin ammoisessa blogautuksessa palaavani tarkemmin käsitteeseen syömisen katkeamispiste. Joku totesi, että tunnistaa kyllä asian itsellään muttei ole aiemmin kuullut sille nimeä - ei ihme, sillä nimitys on hatustani vedetty.

Aivan tasaisesti törmään kritiikkiin, kun puhu(taa)n syömisen joustavuudesta, 80/20 periaatteesta tai rennosta painonhallinnasta: "ihme päänsilittelyä".. "kyllä on rima matalalla".."nykyihmiseltä ei saa enää vaatia yhtään mitään tai pelätään että se heti menee rikki".. Ja vastaavaa, jossa kritisoijan ajatusmaailma syömisestä on selkeästi vaativampi: terveellisyyden vaatimustaso voi olla korkeampi ja epäterveellisiä joustoja siedetään vähemmän. Eli sanotaan vaikkapa että 80/20 ajattelu muuttuu 98/2 ajatteluksi. Kun tätä kritiikkiä näkee niin ajatukseni on aina melkein sama: "Nyt ei joku hahmota, että se mikä itselle sopii on vaatimustaso, joka romahduttaa monet". Syömisen vaatimustasossa on ihan portaaton säätö: aina voi vaatia enemmän, mutta mitä enemmän vaaditaan sitä useampi ei siihen enää pysty.

Syömisen vaatimustasoon liittyy katkeamispisteen käsite - kehitin sen kun joskus aloin inspiraatiossa tekemään aiheesta tieteellistä katsausta. No eipä ole lähtenyt se(kään) artikkeli mihinkään, sillä tiedettä aiheessa on turhan ohuesti ja viitteellisesti eikä ihan spekulatiivista höttöä kannata lähettää. Toki tutkimusten pohjalta on täysin selvää se, että mitä ahtaammaksi hyvän syömisen käsite tiivistetään ja mitä enemmän joustamatonta on-off kontrollia syömisessä on, sitä enemmän vaikeuksia on tiedossa syömisessä ja sitä huonommin useimmat mm. hallitsevat painoaan. Mutta nämä havainnot eivät riitä siihen mitä ajan varsinaisesti takaa - kun joku raja ylitetään kerran niin se leimaa syömistä pitkäksi aikaa eteenpäin. Kaikki äskeinen tarkoittaa siis, että "syömisen katkeamispiste" on pitkälti tutkimaton käsite ja kuvaan aihetta sen pohjalta miltä se näyttää käytännön kokemusten pohjalta. Hypoteesia, spekulaatiota - ei faktaa.

Mikä katkeamispiste?
Syömistä parannettaessa monet vetävät homman liian tiukalle ja seurauksena on ahmimisia, lisääntyneitä mielitekoja ja negatiivista syömissuhdetta vahvistavia ajatusmalleja, jotka johtavat liikasyöntiin. Ei ehkä heti, mutta ajan kanssa. Tuttu historia monille tämän blogin lukijoille. Katkeamispiste on se piste, missä syöminen vedetään niin tiukalle että nämä vastaiskut ilmaantuvat. Ja olennainen pointti näyttää olevan, että ihmiset jotka ovat kerran menneet reippaasti katkeamispisteen yli eivät pysty jatkossakaan menemään sen yli ilman syömisen vastaiskuja - ja vaikuttaa siltä, että ne vastaiskut tulevat jatkossa yhä helpomminkin syömistä kiristettäessä. Tyypillisin tapaus ilmiöstä on asiakas, joka muistelee hyvin onnistuneita ensimmäisiä/stä laihdutusta ja on yrittänyt jopa muutaman vuosikymmenen toteuttaa samaa metodia jatkuvasti huonommin tuloksin. Mutta se juna meni jo - tiukka ote voi toimia, mutta jos se joskus repeää niin se ei näytä enää toimivan jatkossakaan. Kovan kontrollin tie on käyty loppuun ja pitää keksiä uusi syömistapa, joka vaatii vähemmän itsekuria ja onneksi sellaisia on.

Tietysti katkeamispiste ei ole paikallaan pysyvä "piste" jota ei koskaan voi ohittaa. Hyvillä voimavaroilla ja kohennetuilla ajatusmalleilla katkeamispiste on paljon kauempana kuin väsyneenä ja romahdusta luovilla ajatusmalleilla. Ei ole mieltä yrittää tarkasti haarukoida missä katkeamispiste menee vaan keskeistä on tiedostaa että sellainen on olemassa syömisessä ja joku tolkku pitää olla siinä kuinka paljon luulee pystyvänsä puristamaan itsestään irti. Ja pitää tiedostaa ympäröivä elämä - jos elämä vetää tiukalle muutenkin, niin syömisessä tiukennuksen varaa ei sillä hetkellä ihan mahdottomasti todennäköisesti ole.

Tällaisessa katkeamispisteen käsitteessä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Vaikkei ammattitermi olekaan niin mielenterveysasioissa ihmiset puhuvat yleisesti katkeamispisteestä. Jaksamisessa ihminen pystyy puristamaan itsestään huimasti - mutta jos seinä tulee ensimmäisen kerran eteen (burnout, masennus, ahdistus tms.) niin hän ei tämän katkeamisen jälkeen pysty puristamaan itsestään lähellekään samaa jaksamista ilman että ongelmat nostavat päätään. Jos on kerran nuukahtanut, niin jaksamisen jatkossa heikentyessä käynnistyy helposti negatiivisia reaktiomalleja, jotka altistavat uuteen oireiluun . Oireilu on signaali sille, että jotain ihan perustavanlaatuista pitää muuttaa omassa toiminnassa ja pitää opetella mitoittamaan omaa toimintaa ja ajatusmalleja niin, että ongelmilta vältytään. Ja kun näitä muutetaan niin sitten taas jaksetaan enemmän.

Ja aivan sama syömisessä. Voit vetää itsesi tiukalle syömisessä ja onnistua aikasi. Mutta jos/kun lopulta katkeat, niin siinä usein opitaan haitallisia reaktiomalleja joiden seurauksena uudet samanlaiset yritykset toimivat kerta kerran jälkeen huonommin ja syömisen repeäminen on merkki, että ylitettiin raja jota ei olisi pitänyt eikä ainakaan jatkossa kannata ylittää. On hedelmätöntä yrittää vierittää syytä syömisen repeämisestä oman surkeuden tai heikon itsekurin niskoille kun realiteetti on, että suhteessa omaan elämäntilanteeseen itse tekeminen oli liian tiukkaa sekä käytännön syömisessä että syömisen psykologian kannalta. Ja sitä tekemistä pitää muuttaa, niin syömisen voi saada taas hallintaan.

Joillakin katkeamispiste on pitkällä
Jotkut ihmiset voivat pitää syömisessä tiukkaakin linjaa ilman ongelmia ja isompia ponnisteluja. Ja se mitä kutsun tiukaksi linjaksi ei näille ihmisille edes ole tiukkaa vaan suht' arkinen asia. Esimerkkinä vaikkapa vuosikausia kalorirajoitteista ruokavaliota noudattamaan pyrkivät henkilöt Calorie Restriction Societyssa, joiden syömiskäyttäytymisen havaittiin olevan terveempää kuin ylipainoisilla verrokeilla - ja se ei varmasti johdu kalorirajoittamisesta vaan siitä, että tällaiseen toimintaan pysyvämmin valikoitunee hyvän itsehallinnan omaavia ihmisiä ja heille jatkuva lievä kalorirajoitus ei vain ole kummoinen ongelma. Mutta kyseisen tutkimuksen abstraktistakin löytyy kuvaava lause, joka koskee pitkäaikaista kalorirajoitusta mutta on minusta laajennettavissa monenlaiseen tiukkaan syömisotteeseen: "Since modifying trait factors may be unrealistic, there may be psychosocial boundaries to the capacity for sustaining calorie restriction".  Eli "näyttää sopivan joillekin, mutta lienee epärealistista useimmille".

Mikä sitten erottaa ne jotka pystyvät tiukkoihinkin rajoihin syömisessä niistä joilla saman yrittäminen katkaisee hyvän syömisen? Helppo vastaus on hyvä itsehallinta, mutta itsehallintakin kumpuaa jostakin. Ja vaikka siellä on muitakin tekijöitä niin taustalla on myös monia voimavaratekijöitä. Ja näin palaamme takaisin uneen, stressinhallintaan jne. joiden muutoinkin pitäisi olla osa syömisen pohdintaa. Mutta toki on olemassa kognitiivisia strategioita ja käytännön systeemeitä, joilla itsehallintaa voi kehittää. Itsekontrollihan on kuin lihas - se väsyy lopulta jossain kohtaa, mutta sitä voi myös kehittää. Ei silti, että pitäisin hyvää itsekontrollia jonain hyveenä. Se on lähinnä ominaisuus, joka helpottaa toteutusta mutta se voidaan valjastaa hyvään tai pahaan.

Vaikka hyvällä itsehallinnalla voidaan pitää kasassa aika tiukankin oloista syömisrutiinia, niin siinä on kyllä riskinsäkin, joka on realisoitunut monelle ihmisille. Tyyppitapaus on henkilö, joka nuorena pystyy pitämään kasassa aika tiukankin syömisotteen ja se toimii vuosikausia. Mutta iän myötä alkaa kasaantua kaikenlaista, joka syö voimavaroja ja samalla itsehallintaa: stressaava työ, lapset, univajeet, terveysvaivat jne. Ja yhtäkkiä käykin se huonoin syömisen kombinaatio - tiukat vaatimukset yhdistyvät heikentyvään itsehallintaan. Mielitekoja, ahmimisia, painonnousua on seuraus. Ei käy kaikille, mutta monille jotka vannovat itsehallinnan nimiin. Ja siitä syystä näkisin järkeväksi mitoittaa omaa syömistä sellaiseksi, joka ei isompaa itsehallintaa vaadi.

Miten jatkaa katkeamisen jälkeen?
Syömisen tiukka ote yhdistettynä heikkoon itsehallintaan on siis erityisen huono yhdistelmä. Tätä yhtälöä voi lähestyä kahta kautta: vähennetään syömisessä joustamattoman kontrollin määrää tai parannetaan itsehallintaa. Itse keskityn syömisen kontrollin purkuun sopivalle tasolle ja sivujuonteenomaisesti kosketan itsehallintaa muiden tekijöiden kautta. Pikkujutuista opetellaan olemaan välittämättä, ruokamäärien hallintaa vähennetään, kieltäviä ajatusmalleja puretaan, opetellaan kohtuuden hallintaa jne.. Sitä voi aloitella myös itse. Ja samalla katsotaan jaksamisen keskeisiä juttuja, jotka auttavat painonhallintaa sekä parantavat voimavaroja ja itsehallintaa. Ei varsinaisen itsehallinnan kehittäminen ihan pöllöä liene. En vain itse sitä työtä tee ja tavoitteisiin tunnutaan pääsevän ilmankin että itsehallintaa varta vasten pyritään kehittämään.

Blogini on täynnä juttuja, jotka käsittelevät miten syömistä voisi toteuttaa pienemmällä itsehallinnalla, joten en niitä tiivistä tähän. Keskeistä minusta on tunnistaa oma katkeamispiste ja se, ettei kerta toisensa jälkeen yritetä laihduttaa tai parantaa syömistä tavalla, joka ylittää sen. Siihen kuitenkin koko ajan törmää kun ihmiset haikailevat aiemmin toimineiden tiukkojen kuurien, karkkilakkojen tms. perään "kun ne silloin joskus hyvin toimivat mutta nykyään repeilee aika paljon". Jos painon tai syömisen kanssa tuskailee tänä päivänä niin eivät ne oikeastaan hyvin toimineet edes silloin alussa ja vielä surkeammin ne toimivat nyt.