keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Ruoka-addiktio - ruokariippuvuus

Ruoka-addiktio on sana jonka näen ja kuulen viikoittain. Moni asiakas kokee itsensä ruoka-addiktiiviseksi ja mediassakin on tasaisesti juttuja aiheesta. Viime viikkoina uutisissa on mm. viitattu tutkimukseen jossa tämä ruoka-addiktio sitten selitettäisiin. Katsotaan nyt mutta epäilen, sillä minusta fysiologista ruoka-addiktiota ei ole eikä siihen usko tiedeyhteisökään.

Miten niin ei ole!?
"Miten niin ruoka-addiktiota ei ole?" Moni kokee elämässään ruoka-addiktioita ja kaikkein tyypillisimmin nopeasti imeytyviin hiilihydraatteihin ja erityisesti makeisiin herkkuihin. Niin, se vähän riippuu miten addiktion käsitteen ottaa. Addiktioillehan on olemassa varmasti lukuisia eri määritelmiä mutta minä pysyttelen oppimassani raa'assa jaottelussa fysiologisesta, psyykkisestä ja sosiaalisesta riippuvuudesta. Tällainen on myös suomenkielisen Wikipedian jaottelu joten ei aika kai tuosta ihan ole ohi ajanut. Näistä riippuvuuksien tyypeistä kaikki ovat varmasti todellisia ja ongelmallisia, mutta ruuasta puhuttaessa minusta keskeistä on fysiologinen riippuvuus. Psyykkistä ja sosiaalista addiktiota voi tulla mille vain asialle, mutta onko ruoka itsessään fysiologisesti addiktiivista kuten alkohoholi, nikotiini tai huumeet?

Ruoka on toki isossa mittakaavassa addiktiivista, koska jos emme ruokaa saa niin kroppa sitä kyllä alkaa huutamaan - mutta silloin kyse on nälästä ja energiasta eli oikeammin selviytymisvietistä. Ruoka-addiktioissa puhumme kuitenkin yleensä tiettyjen ruoka-aineiden addiktiivisuudesta ja melkein aina hiilihydraattipitoisista ruuista. Mutta onko ruuilla energian lisäksi muita elementtejä joita voisi luonnehtia addiktiiviseksi silloinkin kun nämä energiansaanti on turvattu? Vastaisin ei.

Ruoka-addiktioiden tutkimustaustaa
Tutkimukset ruoka-addiktioista voisi tiivistää muutamaan teesiin. Yksittäiset ruoka-aineet eivät tunnu aiheuttavan normaalitilanteessa addiktiivisia vasteita, mutta melkein minkälaiseen ruokaan tahansa voidaan luoda addiktiivinen vaste kun koehenkilöä (tai useimmissa tutkimuksissa koe-eläintä) syklitetään nälän/kieltäymyksen ja ruokapalkinnon välillä tarpeeksi monta kertaa. Nälkä/kieltämysjaksojen aikana elimistö virittyy ylimitoitettuun reaktioon ja kun ruokaa lopulta saadaan niin siitä saatava palkintovaste on huomattavasti normaalia korkeampi ja tuottaa suurta mielihyvää. Tällaisessa syklissä ruokiin kohdistuu kasvavia addiktion kaltaisia kokemuksia mutta syy ei ole pohjimmiltaan ruoka - syy on nälkä/palkinto syklitys. Tällaisessa syklissä on luonnollista että palkinnoksi valikoituva ruoka on usein hiilihydraattipitoista koska elimistön nälkämekanismi huutaa nimenomaan nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja joilla verensokerin saadaan koholle - ja tietysti myös suurin palkintovaste saadaan näillä ruuilla koska ne verensokerin kohottavat. Seurauksena on lopulta itsensä sokeriaddiktiksi kokeva henkilö ja ymmärrettävä kokemus sokerin tai hiilihydraattien addiktiivisuudesta.

Mutta koska syklitys siellä pohjalla kuitenkin syynä on niin koetilanteissa on todettu että samalla mekanismilla pystytään luomaan ruoka-addiktioita myös mm. rasvaisiin ruokiin. Eli kyse ei ole ruuasta vaan syömisestä.

Äskeinen tutkimusmalli oli todellakin yksinkertaistus ja vaikka valtaosin tuota mieltä ollaan, niin erilaisiakin ääniä kuuluu. Ja ymmärrän sen ihan hyvin. Ruoka-addiktio käsitteenä on periaatteessa looginen, siihen liittyvästä fysiologisesta tutkimuksesta voi helposti vetää johtopäätöksen että siinä on perää ja ihmiset kokevat sen itse niin. Saattaisin jopa itse uskoa siihen - ellen sitten tekisi aihepiirin parissa käytännön työtä ja havaitse kerta toisensa jälkeen ettei ruoka-addiktiota tunnu olevan olemassakaan ja tiedeyhteisön valtalinjan mielipide tuntuu olevan tismalleen kohdallaan.

Ruoka-addiktio asiakastyössä
Luonnehditaanpa yleinen tilanne:
Asiakas kokee itsensä makeanhimoiseksi tai hiilihydraatti/sokeriaddiktiiviseksi. Pystyy olemaan ilman ongelmaruokaansa välillä pitkiäkin aikoja, mutta jos maistaa vähänkin niin syöminen lähtee käsistä. Mielialat heittelevät myös syömistä ja etenkin iltaisin koetaan "ettei ole nälkä, mutta makeaa tai jotain tekee mieli" ja syödään paljon addiktiiviseksi koettua ruokaa. Kun katsotaan taustaa niin siellä on pitkä laihdutushistoria, joka kielii kielteisestä ruokasuhteesta. Ruokavalio on usein liian kevyttä ja vähärasvaista useampien Painonvartijakeikkojen tai muiden dieettien riuduttamana. Aamun ja lounaan syöminen on aivan liian kevyttä ja ateriarytmi on heikkoa - syödään vähän kun siltä tuntuu.

Syynä addiktiokokemuksiin tässä taustassa on siis kerta toisensa jälkeen toistuva sykli: liian kevyen päiväsyömisen aiheuttamat liialliset illan mieliteot, jossa ilta toisensa jälkeen ruoka saa liian suuren palkinnon - tässä fysiologinen addiktiotausta. Pitkä kielteinen ruokasuhde on muokannut kielletyn hedelmän himon ja palkinnon - tässä osa psyykkistä addiktiotaustaa. Yhdistetään siihen sitten epätasainen rytmi, liian vähärasvainen ruokavalio ja mahdollisesti väsymystä ja vähäistä liikuntaa niin kyseessä on verensokerin heilahtelujen suo joka yhä lisää makean mielitekoja ja ohjaa "addiktiota" nimenomaan makeaan.

Opettelemme asiakkaan kanssa siis parantamaan näitä asioita. Hän kokee usein aluksi epäuskoa, mutta löytää usein omasta elämästään kokemuksia että on ollut aikoja jolloin ongelmaruoka ei aiheuttanutkaan ongelmia (pikkulapsena, lomalla tms. ) mikä vahvistaa uskoa että itse ruoka ei olekaan ongelma vaan se missä viitekehyksessä se syödään. Hän opettelee syömään enemmän, tasaisemmin ja parannamme ruuan laatua - näin välttelemme kovia näläntunteita ja verensokerin laskuja jolloin "addiktoivan" ruuan palkintoarvo laskee ja mieliteot tasoittuvat. Hän opettelee syömään myös addiktioruokansa hyvällä omallatunnolla ja näin kielletyn hedelmän himo rauhoittuu. Prosessi ei ole lyhyt ja vaatii uskallusta - mutta toistaiseksi jokainen joka näin on pystynyt tekemään onkin yhtäkkiä pystynyt syömään "addiktiivista" ruokaa ilman mitään ongelmia.

Kun käytännön työssä on arkea, että asiakas kokee ruoka-addiktiota mutta myöhemmin sitä ei enää olekaan niin on tosi vaikea uskoa ruuan addiktiivisuuteen. Moni voi huomata tämän myös pohtiessaan omaa elämäänsä. Ja kun tutkimuskaan ei sitä tue niin minusta homma on selvä. Ruoka ei aiheuta fysiologista addiktiota.


Miten se ei ehkä parane?
Kun puhutaan ruoka-addiktion korjaamisesta niin usein kuulee kommentin "Hoitaisitko sä alkoholistiakin kehottamalla kohtuuryyppyihin päivässä?" tai "..tupakoijaa vaan polttelemaan vähemmän". En, en ja en koska ne ovat eri asia - ne ovat yhdisteitä jotka OVAT fysiologisesti addiktiivisia ja niiden päälle vielä psyykkiset ja sosiaaliset addiktiivisuudet. Alkoholistille paras ratkaisu lienee olla ilman alkoholia - ruokaa ei vain voi laittaa samaan kategoriaan vaikka moni niin haluaisikin.

Ihmisillä on toisenlaisiakin kokemuksia ruokariippuvuudesta irtautumiseen ja tyypillisimmin ne perustuvat addiktiivisen ruuan täydelliseen välttelyyn - viime aikoina eritoten vähähiilihydraattisen ruokavalion avulla mutta myös muihin metodeihin törmää. Koska moni näistä dieeteistä parantaa syömisen määrää sekä laatua ja tasaavat verensokerin vaihtelua ne poistavat fysiologisen addiktiotekijän ja helpottavat tilannetta. Ja hyvä niin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että monilla on siellä taustalla myös se psykologinen addiktiotekijä eli kieltäytyvä ruokasuhde tai syömisen ongelmallinen tunneside ja se ei yleensä häivy vaikka ongelma tuntuu ruokavaliomuutoksella korjaantuneenkin. Tyypillisesti se odottaa hetkeänsä, jolloin ihminen on heikommillaan ja silloin mieliteot iskevät läpi vielä vuosienkin jälkeen ja vanha ralli alkaa. Eli tavalla tai toisella ongelmaruuan kanssa pitää joskus tehdä aselepo jos "addiktiivisuuskokemuksesta" halutaan kokonaan eroon.

Ruoka-addiktio = ahmimishäiriö eli hoidettava asia
Jatkossakin media puhuu ruoka-addiktioista, ruoka-addiktiolle ollaan kehittämässä asiakastyön mittaristoa ja kaikenkaikkiaan koko ajatus ruokariippuvuudesta on kasvussa. Ja mikäs siinä jos tuloksena on enimmäkseen keinoja jotka auttavat ihmisiä. Ja vastustan sitä jos sen seurauksena ihmiset alkavat syömisessään vetää linjauksia, jotka turhaan rajoittavat elämää sen sijaan että ratkaisevat pohjalla olevia ongelmia.


Oikeastaan ruoka-addiktiossa on kyse enimmäkseen ahmimishäiriöstä, mutta ruoka-addiktio tai sokeririippuvuus on sille paljon mediaseksikkäämpi nimi, joka kaikeksi hyväksi ulkoistaa ongelman lähteen. Kyse ei kuitenkaan ole loppuelämän tuomiosta eikä kyse ole ruuusta jota ei voi syödä. Ruoka-addiktiosta voi oppia irti, moni on niin tehnyt ja epäuskoista huolimatta se on sen väärti.

27 kommenttia:

  1. Kiitos. Tämän luin ilolla, antaumuksella ja ehkä kerrankin jopa ajatuksella. Mene pureskelemaan lukamaan. Eilinen lääkärissäkäynti horjutti jälleen tasapainoani ja tästä sain kivasti nostetta.

    -Massu

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos Patrik. Oletko perehtynyt Bitten Jonssonin kirjaan Sokeripommi tai muuten hänen työhönsä? Hänellä taitaa olla enemmän kokemusta juuri tästä asiasta, ja hän on täysin eri mieltä tuosta peruskysymyksestä, jonka esität.

    Minäkin tunnen sokeriaddikteja, jotka eivät yhdy sanoihisi, esim. ruotsalainen Anna Hallén. Hän kyllä pystyy periaatteessa nykyisin syömään sokeriakin jos näin päättää, mutta olo ei ole turvallinen.

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut Sokeripommin. Ja lienee selvää että olen eri mieltä peruskysymyksestä :) Mutta käytännössä "sokeriaddiktiota" voi hoitaa kirjan kuvaamalla tavalla eli se toimii ihan hyvin mutta siinä on se riski että osa ongelmista jää sen ruokavaliohoidon alle piiloon ja ponnahtaa esiin myöhemmin. Olenkin monille sokeripommin lukeneille sanonut että hyvä että toimii, mutta ajan kanssa voisi totutella ajatukseen että kyllä kaikkea ruokaa voi välillä vähän syödä.

    Eli se ajatuspuolikin pitäisi saada tavalla tai toisella loksahtamaan joskus kohdalleen.

    VastaaPoista
  4. Olisiko sokeriaddiktiossa kysymys siitä, että sokerin syömisen jälkeen happohyökkäys tuo pahan maun suuhun, jota sitten korjataan uudella sokerilla?

    Oma "sokeriaddiktioni" ainakaan ei liittynyt mihinkään yksittäiseen ruokaan vaan romahtaneen verensokerin korjaamiseen -aivan millä ruoalla tahansa.

    VastaaPoista
  5. Oman kokemuksen mukaan juuri rajoittavat ruokavaliot johtavat ongelmiin ruokahalun säätelyssä ja painonhallinnassa.

    Patrik saattaa olla eri mieltä, mutta oman kokemukseni mukaan välitön ruokailu liikunnan jälkeen on myös hyödyllistä. Liikunnan tuottama mielihyvä yhdistyy verensokerin kohoamisen aiheuttamaan mielihyvään. Muutaman kerran jälkeen pelkkä ruokailu ei olekaan yksinään yhtä palkitsevaa.

    VastaaPoista
  6. Mirka: upea teoria! Mutta totta puhuen en usko :)

    Jan: tuo on kyllä totta tuo liikunnan jälkeinen efekti silloin kun verensokeri on sopivasti liikunnassa laskenut. Meinaatko, että tolla saisi ihmisiä liikkuvammaksi - ettei raaskis jättää liikkumatta jotta sais ruuan hitusen palkitsevammaksi. Veikkaan kyllä ettei panos/hyöty -suhden kohtaa useimmilla mutta en ole kyllä tarkemmin miettinytkään. Siis mietintä- ja kokeilumyssyyn tämä idea. Tattis.

    Nina: kun FB:ssäkin törmäsin tähän Sokeripommin kirjoittajan ja oman työtaustani eroihin... Vaikea sanoa kummalla enemmän on "kokemusta" aiheesta. Sen ajan kun Syömishäiriökeskuksessa on ollut töissä (6-7 v?) on teema ollut osa työtäni. Mutta minusta keskeinen ero on Bittenin tausta oman alkoholismin ja päihdetyön parissa. Siltä taustalta ihmiset tuppaavat mieltämään ihan ymmärrettävästi ruuankin addiktiiviseksi komponentiksi - Bitten ei ole lainkaan ainoa esimerkki. Mutta kun se ei vain sitä näytä olevan...

    VastaaPoista
  7. Kiitos! Itse pääsin painostani huolehtimisesta sekä syömishäiriöistä, kun aloin mieltää ruoan sellaiseksi ystäväkseni, jota todella tarvitsen. (Lisäksi minua auttoi syömisen rytmittäminen kellon mukaan noin vuoden ajan.) Tuosta on kulunut nyt noin viisitoista vuotta, ja olen yhä tapahtuneesta hyvin kiitollinen.

    VastaaPoista
  8. Yleensä ohjeistan syömään reilusti hiilareita liikunnan jälkeen, mutta muuten voi syödä miten haluaa. Kumma kyllä, mieliteot sokerin suhteen tuntuvat vähentyvän kaiken kaikkiaan.

    Toiset ovat koukussa liikuntaan, toiset ruokaan. Useimmiten ne ei eivät ole samoja henkilöitä?

    VastaaPoista
  9. Patrik, en todellakaan halua vähätellä kokemustasi, mutta Bitten on tehnyt työtä 22 vuotta riippuvuuksien parissa, joista 14 vuotta sokeririippuvuuden. http://bittensaddiction.com/?page=ommig Ja hänellä on tietysti omaakin kokemusta, enemmän kuin nuo 22 vuottakin. Uskalsin siksi kirjoittaa, että hänellä on asiasta enemmän kokemusta!

    VastaaPoista
  10. Ei mitään hätiä Nina, ei tuo vertailu kokemuksesta siinä tärkeä asia ollutkaan. Halusin vain ilmota lukijoille että myös itse teen näiden asiakkaiden kanssa töitä kun se ei tekstissä niin selvästi tullut ilmi.

    Yritin itse asiassa tuossa toiseksi viimeisessä kappaleessa kertoa sen mikä tästä jutustelusta on mielessä - täytyy tuunata hitusen tuota kappaletta. Eli se, että kiistatta sokeri"riippuvuutta" voi hoitaa tavalla jossa sitä vältellään ja tavalla jossa sitä voi syödä. Jos nyt unohdetaankin se, että minusta tuo välttämisstrategia jättää aikapommin (jonka laukeamiseen törmään työssäni jatkuvasti) niin minä en vain millään voi pitää välttämistä parempana kun mahdollisuus syömiseen on kuitenkin olemassa.

    En siis tarkoita että sokerin välttäminen osana syömisen parantamista olisi jotenkin väärä tapaa ratkaista asia. Se on yksi tapa. Mutta ei ainoa, eikä minusta syömisen joustavuuden, nautittavuuden ja hyvinvoinnin kannalta paras.

    Esim. kuvaamasi kaveriesimerkki josta minulle tuli ensimmäisenä mieleen että varmasti on turvaton olo sokerista jos sitä puolta ei ole opeteltu. Mutta voisi olla helpompaa jos olisi opeteltu miten sekin voisi mahtua mukaan.

    Mutta kiitos kommenteista Nina! Olet varmasti pukenut monen ajatuksia sanoiksi (ainakin jos katsoo gallupia) ja auttanut valaisemaan lisää molempien näkemyksien perusteluja.

    PS. Huomasin just että KELAssa oli jo tyhjennetty pajatso tästä aiheesta... http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/040906154425PN?OpenDocument

    VastaaPoista
  11. Hieno kirjoitus, tarpeellinen näkökulma ja mielenkiintoista keskustelua täällä. Voidaanko tällä samalla logiikalla ajatella, ettei ole olemassa seksiriippuvuutta?

    Itse koen mieli-ruumis-erottelun jotenkin keinotekoisena, kun omasta viitekehyksestäni arvioituna ihmisen hyvinvoinnin kokonaisuudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Karkea jaottelu auttaa toki asioiden jäsentelyssä, mutta mielestäni ilmiöiden kehämäinen vaikutusmekanismi jää tällöin huomiotta.

    Mitä tulee verensokerin kohottamiseen nopeilla hiilihydraateilla, niin ajatellen aivojen kemiaa, näkisin addiktoivan vaikutusmekanismin sekä fysiologisena että psykologisena. Osalla ihmisistä on voimakkaampi tarve vahvistaa väliaikaisia mielihyvän kokemuksia ja kohde valikoituu sitten erilaisten elämänolosuhteiden sekä nautintoaineiden aiheuttamien yksilöllisten vasteiden mukaan.

    On havaittu, että narkomaaneilla ja lihavilla ihmisillä on harvemmassa aivojen tyvitumakkeiden
    dopamiinireseptoreja. Odotan mielenkiinnolla tuloksia mm. Lauri Nummenmaan tutkimuksista, joissa tarkastellaan voivatko tällaiset muutokset aivotoiminnassa altistaa ylensyömiselle vai onko ylipaino aiheuttanut näitä muutoksia.

    VastaaPoista
  12. Hanna, onhan tuo mieli-ruumis erottelu aika jäyhä ja keinotekoinenkin, mutta noin pystyin omassa päässäni erottelemaan tuon ydinkysymyksen "aiheuttaako ruoka riippuvuutta?" Nuo kirjoitukset tuppaa olemaan tuollaisia nopeita ajatuspurskeita ja nyt kun on kerennyt miettiä niin tuo lähtökohta olisi varmaan muotoillut paremmin ajatukseni.

    Ja tuolta pohjalta esimerkkisi on kuvaava. Seksistä voi tulla riippuvaiseksi, mutta seksi ei kai aiheuta riippuvuutta? Ja sama pätee moneen muuhun ja lienee vähän kultuuristakin mitä sitten riippuvuudeksi kutsutaan? Samaa vähän hain tässä ruuassa. Ja sitten jostain nikotiinista voinee jo sanoa että se aiheuttaa riippuvuutta. Vai voiko?

    Minuakin kiinnostaa nämä dopamiinirespetoriasiat ja vastaavat ja yritän pysyä vastaavissa hiukka kärryillä. Toisaalta varauksella suhtaudun niihin sillä mielen ja kehon välimaastossa fysiologisia ilmiöitä on paljon helpompi ja eksaktimpi tutkia ja siten niiden painoarvo tuppaa nousemaan ihan älyttömästi suhteessa psyyketekijöihin. Näitä esimerkkejä on paljon mutta esim. muutama vuosi sitten jonkun suklaan kohdalla tämä meni koomisuuksiin asti kun sieltä spekuloitiin ravintokomponentteja jotka parantavat mielialaa ilman että näkyi suhteutusta muihin kuin fysiologisiin tekijöihin.

    VastaaPoista
  13. Teemaan liittyen kiinnostuneille mielenkiintoinen tutkimus AJCN:n nettiversiossa (4.5.).

    http://www.ajcn.org/content/early/2011/05/03/ajcn.110.010314.abstract

    Tämän mukaan sokeri nimenomaan, enemminkin kuin rasva tai muuta markoravintoaineet, on voimakas syömisen vahvistaja. Tässä tutkittiin nimeomaan "reinforcing value of food (RRVfood)"' ta joka kai määritellään niin, että miten voimakkaasti ihminen on valmis ponnistelemaan saadakseen ruokapalkinnon. Sokeri on siis haluttavaa ihmisen kannalta.

    Luin koko tekstinkin, mutta tämä on minulle haastava aihe enkä ihan pysty vielä päättelemään mitään vankempaa...

    Raimo Lappalainen tapasi sanoa opintojent aikaan sanoa: Makea välipala nälkään syötynä lisää omaa haluttavuuttaan. Näin kai se sitten on.

    VastaaPoista
  14. Se mitä riippuvuudella tarkoitetaan, tuntuu vaihtelevan asiantuntijapiireissä kovastikin. Itse en näkisi ilmauksen 'hiilihydraattiriippuvuus' käytölle ongelmia silloin, kun puhutaan haitallisesta käyttäytymismallista ja halutaan kuvata sitä kansantajuisesti. Internet- ja seksiriippuvuuskin ovat termeinä yleisessä käytössä eikä niiden takia kukaan ajattele, että seksin harrastaminen tai netin käyttö pitäisi lopettaa kokonaan, jotta voisi "parantua".

    Ehkä olennaisinta hiilihydraattiriippuvuuden kohdalla on se, että yleisessä keskustelussa tulisi antaa riittävästi tilaa myös siihen liittyvien psyykkisten tekijöiden pohtimiselle. En siis lähtisi rinnastamaan sokeria huumeisiin, vaan mielihyvämekanismien takia yksilöllisesti ongelmia aiheuttaviin nautintoihin. Nämä kuuluvat kohtuudella käytettynä normaaliin arkielämään ja häiritsevät sitä liiallisesti käytettyinä, jolloin voidaan jo puhua ongelmasta. Tiivistetymmin sanoisin myös, että usein annos tekee myrkyn, mutta annostus on yksilöllinen.

    On kyllä todella hyvä, että tuot julkiseen keskusteluun kieltäymysasenteen haittavaikutuksia, jotka näkyvät varmasti usein myös hiilihydraattiriippuvaisten kohdalla.
    Moneen muuhunkin, kuin syömiseen pätee se, että jos jotain asiaa yrittää torjua mielestään, sitä ajattelee kahta kauheammin.

    Pohdit: "Mutta onko ruuilla energian lisäksi muita elementtejä joita voisi luonnehtia addiktiiviseksi silloinkin kun nämä energiansaanti on turvattu? Vastaisin ei."

    Vaikka energiansaanti olisi turvattu, on eri ruokien aiheuttama verensokerivaste ja reaktio siihen yksilöllinen. Näin myös sokerin mielialavaikutukset voivat olla yksilölliset ja tätä kautta addikkoitoivuus. Mielestäni olisi tärkeää huomioida termienkin valinnassa, ettei ole mieltä ilman ruumista. Fyysisiksi luokiteltavat tekijät vaikuttavat psyykkisiin ja sama toisinpäin. Hiilihydraatit ja sitä kautta verensokeri vaikuttavat mielialaan. Mieliala taas vaikuttaa hiilihydraattien syömiseen jne. Onko siis virheellistä puhua sokeririippuvuudesta, jos pidetään mielessä, ettei selitysmallin tai tehokkaan hoitokeinon tarvitse olla samanlainen kuin huumevieroituksessa?

    Jos taas riippuvuustermistä halutaan luopua kokonaan, mikä saattaisi olla hoidollisesti järkevää, voitaisiin puhua coping-keinoista. Sokerin liikakäyttö ja yritykset säädellä tunne-elämää hiilihydraattien avulla ovat haitallisia selviytymiskeinoja, jotka voidaan korvata paremmilla samalla, kun korjataan ruokavaliota kuntoon. Sokeriholistin on siis hyvä tasata verensokerinsa, opetella parempia keinoja tunteidensa käsittelemiseen ja itsesäätelyyn. Siinä ohessa on henkilökohtainen ratkaisu, kuinka sokeriin suhtautuu arkisessa syömisessä.

    Jos sokerista luopuminen tuntuu pidemmänkin ajan päästä vaikealta, ei välttämättä kannata tosiaan pedata retkahduksen aikapommia. Kuitenkin osalle ihmisistä voi olla ainakin aluksi helpottavaa pitää kunnollinen huilitauko sokeripitoisista herkuista ja ottaa niitä sitten takaisin normaaliksi osaksi ruokavaliota rauhalliseen tahtiin. Tässä voidaan hyödyntää altistustekniikkaa.

    Tulipahan romaani tästäkin kommentista, mutta innostit todella miettimään kunnolla aiheen ympärillä pyöriviä käsityksiä.

    VastaaPoista
  15. Opettavaista keskustelua. Kirjoittele Hanna vaan romaaneja lisää. Blogautuskin on osuva: kantaanottava ja pikkusen kärjekäs, eikä liian valmiiksi purtu. Syntyy hyvää keskustelua.

    Tämä menee vähän asian ytimen ulkopuolelle, mutta en malttanut olla osallistumatta keho-mieli-erotteluun. Ravitsemusviestinnällisesti on hyvä pitää eroa elimistön toiminnalle (fysiologia) ja sille annetuille merkityksille (psykologia ja kulttuuri). Arkikeskustelu syömisestä on niin pahasti fysiologisoitunut, että puhe syömisestä vastaa harvoin todellista fysiologiaa. Some-tulkitsijana tämä on minulle niin arkipäivää; keskustelu pyörii todella pienissä molekyylitason yksityiskohdissa, eikä niiden suhteellinen (lue: olematon) merkitys vastaa niistä käydyn keskustelun määrää.

    Patrik kommentoi: "Toisaalta varauksella suhtaudun niihin sillä mielen ja kehon välimaastossa fysiologisia ilmiöitä on paljon helpompi ja eksaktimpi tutkia ja siten niiden painoarvo tuppaa nousemaan ihan älyttömästi suhteessa psyyketekijöihin". Kutsun näitä molekyylibiologiahäröteorioiksi kun yksittäiset pienet molekyylitason jutut nostetaan kaikkea selittäväksi. Modernin ravitsemustieteen lieveilmiöitä.

    Mutta tämä lähinnä viestinnän näkökulmasta. Tietenkin yksilön hyvinvoinnin ja ruokakäyttäytymisen näkökulmasta keho ja mieli ovat vaikeasti erotettavissa.

    VastaaPoista
  16. Itse vähentäisin karkeaa keho-mieli-erottelua juuri siksi, että ihmiset huomioisivat useammin sekä psyykkisiä tekijöitä että näihin psyykkisiin tekijöihin vaikuttavia fyysisiä mekanismeja. Tämä näkemykseni kumpuaa psykologin työstä, jonka olennainen osa ainakin itselläni on fysiologian tuntemus. Haluaisin antaa ihmisille kokonaisvaltaisemman kuvan erilaisista vaivoista, jotka saadaan paremmin hallintaan, kun huomioidaan kokonaisuus.

    Lopulta tosin tärkeintä lienee, että jotain saadaan aikaan ja tällaiset Patrikin kirjoituksen kaltaiset iskut ovat tehokkaita ensin ajatus- ja sitten toimintamallien muokkaamisessa.

    VastaaPoista
  17. Bloggerissa jotain häikkää tänään. Kommentteja on kadonnut vahingossa Reijolta ja ehkä muiltakin. Uutta putkeen vaan!!

    VastaaPoista
  18. Minulta hävisi romaani, yhyy. Mutta kiitos vielä loistavasta keskustelunavauksesta, joka tulee oikeaan saumaan ja inspiroi perusteelliseen pohdintaan. Täytynee kirjoitella itsekin aiheesta joku kerta ja ottaa mukaan haittallisten coping-keinojen käsite. Siitä "ruokariippuvuudessa" mielestäni on pohjimmiltaan kyse (korjausliikettä kaipaavien ruokatottumusten ohella).

    VastaaPoista
  19. Harmi Hanna,

    tykkäsin siinä romaanissasi erityisesti siitä coping -kappaleesta. Minusta naulasit siinä jotakin olennaista sekä ilmiöstä ja käsitteistä.

    Näppis sauhuamaan!

    VastaaPoista
  20. Minulla ei ollut pitkä juttu, viittasin tähän AJCN:n uuteen artikkeliin, jonka mukaan sokeri on haluttavaa, suorastaan himottavaa ihmisille. Himottavampaa kuin muut makroravinteaineet. Tämä ei kuitenkaan kai ole sama kuin addiktio, vaikka lähellä liikutaan. Himottavuutta tutkittiin sillä että miten paljon ihminen on valmis työskentelemään saadaakseen erilaisen ruokapalkinnon, engl. "relative reinforcing value of food (RRVfood) ". Sokeri vei voiton. Abstrakti on aika karkea, mutta pitkässä tekstissä on aika selkeitä tuloksia ja kannanottoja.

    http://www.ajcn.org/content/early/2011/05/03/ajcn.110.010314.abstract

    VastaaPoista
  21. Lopetin gallupin ja tulokset seuraavat:

    Uskotko ruuan fysiologiseen addiktiivisuuteen?
    Kyllä 36 (28%)
    Kyllä ja kärsin syömishimoista 32 (25%)
    En 37 (29%)
    En mutta kärsin syömishimoista 25 (20%)

    Tasaista oli. Jonkun bloggerhässäkän vuoksi melkein 100 ääntä katosi jossain vaiheessa, mutta tuo jakauma oli joka tapauksessa sama. Eli varsin tasaisesti menee uskomukset ja ehkä jopa hiukan yllättävästi syömishimoista kärsivistä vain pieni enemmistö uskoo enemmään addiktiivisuuteen. Olisin voinut kuvitella lukeman olevan suurempikin.

    Kiitokset kaikille vastaajille ja keskustelijoille. Opin tästä asiasta lisää varsinkin sillä tasolla millä terminologioilla ehkä olisi hyvä puhua.

    VastaaPoista
  22. Hei Patrik!

    Olen saanut kirjoistasi avun syömisongelmiini ja olen kertoillut kokemuksistani eräällä amerikkalaisella fitness/ravintoaiheisella foorumilla. Kiinnostusta ja tarvetta opettamallesi lähestymistavalle tuntuu olevan, ja olen saanut kyselyitä vinkeistä ja lukusuosituksista. Tiedätkö mitään englanninkielistä kirjallisuutta, jota voisit suositella? Kirjoja tai artikkeleita tms. Tai jotain fiksua amerikkalaista "dieettigurua"?

    Kirjojasi pitäisi alkaa kääntää englanniksi :)

    VastaaPoista
  23. Hei Riikka,

    tuossa uudemmassa blogautuksessani oikeastaan vastaankin jo kyssääsi ja vastaus on että ihan osuvaa englanninkielistä kirjaa en osaa neuvoa. Pakkohan sellainen tosin jossain on oltava. Mutta kyllä itselläni on myös ajatus tehdä englanninkielinen kirja.

    VastaaPoista
  24. Oma makeanhimoni katosi pari vuotta sitten juuri Patrikin ohjeilla ja Kiloklubin laatopallosysteemin avulla. En kylläkään diagnosoinut itseäni sokeriaddiktiksi enkä muuksikaan. Parin viikon paremman syömisen jälkeen ei tarvinnut joka ilta palata töistä karkkikaupan kautta.

    Yhdyn Riikkaan, Rentoa painonhallintaa pitäisi ainakin saada englanniksi ja mulla olisi muitakin ideoita sellaisesta ravitsemuskirjasta, jonka haluaisin lukea jos sellainen olisi tarjolla...

    Oletkos lukenut tämän NYTimesissä olevan artikkelin:

    http://www.nytimes.com/2011/04/17/magazine/mag-17Sugar-t.html?_r=1&ref=sugar

    VastaaPoista
  25. No niin Satu, nyt Satu sitten ne loistoideat kirjoista minunkin tietooni :)

    En ollut lukenut tuota NYT juttua, mutta laitoin sen lukuvarastoon. Näytti olevan Gary Taubesin juttu. Aiemmin Taubes ei ole osoittautunut kovinkaan objektiiviseksi tiedon tulkitsijaksi ja samaa pelkään tässä. Korjaan mielipiteeni jos jutun luettuani tunnen siihen aihetta.

    VastaaPoista
  26. Kuvittelin itse monta vuotta että olen riippuvainen suolaisesta ja rasvaisesta ruoasta, suklaasta, karkeista ja pullasta. Liikakiloja kertyi ja paljon. Luin myös 'Sockerbomben' -kirjan, mutta en kyennyt näkemään ainakaan itsessäni tämän tyyppisen addiktin piirteitä.

    Sitä vastoin olen noudattanut 20/80 % periaatetta, 20 % päivän/viikon kaloreista voi huoletta olla herkkuja, viimeiset 1½ vuotta. Tämä ajattelutapa on tehnyt diestitäni onnistuneen koska enää ei tule 'diettiä pilaavia respahduksia' koska repsahduksia ei ole olemassakaan enää :). 30 kg on lähtenyt, viimeistä kymppiä työstetään par'aikaa.

    Ehkä arvokkain oivallus tällä saralla on se että sen suklaalevyn ei todellakaan tarvitse olla se Fazerin Sininen 200 g, kymmenesosa riittää loistavasti :), koskee kaikkea makeaa, namuista ja leivonnaisista jälkiruokiin.

    Ja yritän aina ajatella että kokeillaan nyt ensin ruokalusikallisella ja jos sen jälkeen vielä tekee mieli otetaan toinen ruokalusikallinen. Useimmiten ei edes tee ja vaikka tekisikin, homma ei kaadu vielä yhtään mihinkään :). Toki kun on stressiä, yliväsymystä ja jos vielä nälkäkin painaa 'kun ei ole ehtinyt syömään', houkutus nopeisiin hiilareihin on todella suuri. Syynhän voi lukea Patrikin artikkelista ja ravintologiikasta.

    Ja jo vain, kuulostaa varmaan tutulta, oppini olen hakenut Rennosta painonhallinnasta. Tuhat kiitosta Patrikille siitä :)

    VastaaPoista
  27. en tiedä mistä on kysymys, mutta riippuvaisuustaipumuksesta kärsivänä ihmisenä olen huomannut seuraavaa: lopetin tupakanpolton nikotiinikorvaushoidon avulla. Noin puoli vuotta sen jälkeen huomasin että käyttäytymiseni suklaan kanssa oli saanut hyvinkin epäterveitä piirteitä. Aloin kuulostella itseäni tarkemmin ja huomasin, että kokiessani suklaanhimoa se oli samanlainen tuntemus kuin tupakanhimo, "niksat", ja suklaan syömisestä seuraava tuntemuksen helpottaminen oli myös samanlainen kokemus kuin tupakan polttaminen tupakanhimoon oli ollut. Kai se sitten oli vain psyykkistä eli henkistä, vaikka keholliset tuntemukset olivat toisiaan vastaavia, minkäänlaista kulttuurista kontekstia tässä ei ole. Aivojen luomaa harhakuvitelmaa siis kaikki.
    Onhan niinkin, että tätä fysiologista (kemiallista?) riippuvuutta ruoka-aineisiin on hassunkurista ajatellakaan samalla tavalla kuin psykoaktiivisiin nautintoaineisiin, mutta olisin oman kokemuksen perusteella taipuvainen sille kannalle että asiaa ei voi tarkastella kovin yksisilmäisesti.

    VastaaPoista