Miten intuitiivinen syöjä olet?

perjantai 25. toukokuuta 2012

Painonhallinta on helppoa, mutta laihdutus vaikeaa

Lukaisin tuossa eilistä Pronutritionistin juttua ja sen keskustelua painonhallintaan liittyvistä tekijöistä. Reijon juttu on hyvä, mutta kokonaisuudessaan keskustelun ilme on hiukka synkkää. "Vain harva onnistuu", "keho vastustaa laihtumista" jne.. Asiat voisi nähdä eri kulmasta paljon valoisamminkin ilman, että tarkoitus olisi kaunistella. Ja minä näen asian vilpittömästi aika valoisasti ja kääntäisin vanhan sananlaskun laihdutuksen helppudesta ja painonhallinnan vaikeudesta toisinpäin. Jos ajatellaan laihdutusta perinteisen nopean laihtumisen ajatteluna niin on tylsää, ikävää ja jonkin verran vaikeaa - pysyvä painonhallinta: se vaatii jotain mutta antaa paljon enemmän hyvää kuin vaatii ja on oikeastaan aika helppoa.

Esimerkiksi tämä usein todettu ajatus, että keho vastustaa painonlaskua - jota voisi heti tarkentaa, että keho vastustaa kaikkea muutosta ja ihan samalla tavoin painonnousua vastustetaan. Erityisellä voimalla keho vastustaa vain nopeaa painonlaskua (jota tutkimukset liki aina ovat)  ja vastustus on vähäistä kun laihtuminen toteutuu järkevästi ja maltilla. Itse asiassa jos laihdutat fiksusti niin keho suorastaan haluaa sinun laihtuvan. Mikä onkin biologisesti järkevää. Ja jos teet asian hankalaksi, niin .. hmm.. saat siitä kyllä hankalaa.

Tarina voitaisiin kertoa näinkin: 
Lihominen se on hemmetin hankalaa jos syömisessä ja elämässä on edes jotain rytmiä ja laatua. Jos syöt liikaa niin elimistö yrittää kaikin keinoin vastustaa painonnousua mikä näkyy mm. siinä, että keskimäärin vain noin 60 % syödystä liikaenergiasta  muuttuu kehon massaksi ja loput poltetaan kulutuksen kasvun kautta. Ja mitä enemmän paino nousee, niin sitä pienempi osa syödystä liikaenergiasta varastoituu enää kroppaan. Keho ei halua siis lihoa, eikä se ole helppoa - mutta käytännössä jos elämänrytmit ja -tavat on pielessä, syömimiseen on tullut ahmimistaipumusta tai jotain muuta isompaa on pielessä niin toki se paino sieltä nousee vaikka keho hanttiin laittaa.

No entäs kun jonain päivänä sitten aletaan laihduttamaan tuota liikapainoa. Jos oikein oivaltaa, niin huomaa että laihtumisessa on kyse siitä, että alat toteuttamaan asioita joiden avulla voit paremmin ja joita sinun ei tarvitse miettiä kun keho miettii puolestasi. Nuku enemmän ja kun väsyttää, syö kun tekee mieli, keskity tekemään hyvää ruokaa hätäisten hotkaisujen sijaan, keksi jokin kiva harraste jos sitä ei ole, jos ihmissuhdeongelmat tai tuöpaikan asiat rassaavat niin ratkaise asia niin ettei rassaa - ja jos omat keinot loppuu niin hae osaavilta apua. Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta pointti on siis että jotta henkilö laihtuu niin hänen on voitava kaikin tavoin paremmin ja nautittava enemmän elämästä - ja kun nämä toteutuvat niin kehion viestit nälässä ja kylläisyydessä pääsevät toimimaan ja auttamaan painonhallintaa. Se on win-win. Toki nämä muutokset vaativat huomiota, keskittymistä ja aikaa voi mennä muutama vuosikin - mutta ikäviksi niitä ei yleensä koeta vaan enemmänkin voimia ja elämäniloa tuoviksi. Yhtäkkiä alkaakin näyttää siltä, kuten eräs henkilö Kiloklubissa upeasti totesi: "On hienoa huomata että keho sitkeästi ja pyyteettömästi tekee työtä puolestamme ja auttaa painonhallintaa." Koska juuri niin se keho tekee.

Sellaista se maltillinen laihdutus ja painonhallinta on. Vaativaa, mutta ei vaikeaa tai ikävää. Mutta laihdutus ajatuksella syö vähemmän, lähde lenkille, älä syö sitä tai tätä.. Se on vaikeaa.

Miksi se ei ole niin ruusuista?
Käytännössähän laihdutuksen jälkeinen painonhallinta on hankalaa, mutta ei se kehosta johdu eikä se ole välttämätöntä. Se johtuu siitä, että koko painoajattelumme on niin pahasti pielessä ja sen seurauksena painonhallintaa toteutetaan usein sen vaikeimman kautta ilman että olennaisiin asioihin tartutaan. Laihduttajat tsemppaavat kehoa kuuntelematta ja sen toimintaa normalisoimatta, kiire painonlaskussa tappaa kehon kyvyn auttaa laihtumista ja nostaa vastareaktiot esiin, painoa yritetään laskea liikunnalla kun syöminen on tärkeämpää, painoa yritetään laskea syömällä vaikka ongelma on stressi tai mielialaongelmat tai jollain muulla tavoin ei puututa siihen mikä juuri omalla kohdalla on painonhallinnan suurin este. Kyllä siinä saa olla iloinen jos edes se kuuluisa 5 % onnistuu pysyvässä painonhallinnassa.

Otetaan malttia, keskitytään oman hyvinvoinnin parantamiseen, mitoitetaan tekeminen oman jaksamisen ja tilanteen mukaan, ei suostuta tekemään mitään ikävää, tartutaan niihin vaikeampiinkin elämän pulmiin jotka niin mielellään vain ohittaisi, opetellaan arvostamaan syömistä ja tekemään ruokaa ja aterioita monipuolisista aineksista - ja maukasta sellaista, etsitään mukavaa puuhaa. Hardcore-laihduttajat nauraa tällaiselle nössöilylle, mutta tosiasia on että tutkimukset pysyvän laihdutuksen ennustajista korostavat juuri näitä asioita. Mutta tässä se painonhallinnan avain aika pitkälle on ja ei se niin hankalaa ole. Hankalaa ovat vain ihmisten odotusarvot miten nopeasti painon pitäisi laskea ja millä keinoin sitä pitäisi laskea.

torstai 24. toukokuuta 2012

Pöpelikköön menin - ja menen jatkossakin

Tänään Metsähallituksen luontopalvelut lanseeraasivat Kansallispuistokummi -kampanjan, josta ensiaskeleena Mikko "Peltsi" Peltola ja Saimi Hoyer olivatkin aamu-tv:ssä turisemassa. Ilokseni myös minä kuulun kummien joukkoon, kuten nimettyjen lisäksi vielä Lauri Tähkä ja Fatbardhe Hetemaj.

Ja millä näytöillä minä olen mukana? No sitä sopii kyllä kysyä mutta olen vilpittömästi iloinen, että olen mukana. Klassista eräretkeilijää minusta ei kyllä oikein ole vielä saanut. Ikinä en ole perinteisellä vaelluksella ollut ja ei ihan hirveästi nappaakaan - en ole ns. kävelijätyyppiä. Mutta kyllä luonto on tutuksi tullut. Olen ollut suht' maaninen sienestäjä heinäkuusta lumentuloon asti ja nyt kun viikko sitten löysin vahingossa korvasienipellon niin vähän vaikuttaa, että kilpailukausi tuossa lajissa pitenee jatkossa. Pyöräreissut Keski-Euroopassa, Norjan vuoristossa ja peinteisemmin myös kotimaassa (Saaristokierros yms.) ovat olleet minulle nimenomaan yksinoloa jonkinlaisessa luonnossa. Lenkkeilyn teen mieluiten metsissä juuria ja kiviä väistellen. Mm. näillä näytöillä oikeutan itseni luontoihmiseksi vaikkei sitä kukaan kyllä vaatinut :)

Mihin haluan vaikuttaa?
Alkumetreillä kummiutta sain ja jouduin miettimään mitkä aiheet ovat minulle kansallispuistoihin ja luontoon yleensäkin liittyen luontaisesti tärkeitä ja esiinnostamisen arvoisia. Niitä ei tarvinnut kauaa miettiä.

Ensinnäkin näin pienten lasten isänä on hieman häirinnyt kun lapsoset eivät saa toteuttaa luontaista liikuntaansa kun aikuiset ovat niin hemmetin varovaisia: älä kiipeä.., ei noin korkealle.., varovaro!!.., voi kastua/sattua.. jne.. Jokainen tietysti tekee omat linjavetonsa, mutta kun he varovat oikein muidenkin puolesta. Muutamankin kerran on joku vanhempi tullut sanomaan kauhistuneena, että teidän poika kiipeää sielläjasiellä ja saanut aika lakonisen vastauksen "niinpä kiipeää" (ja olen kyllä nähnyt sen..). En sitä mitenkään toivo, mutta jos kastuu niin kastuu ja jos sattuu niin satttuu. Siis tottakai lapset pitää pitää hengissä, mutta liika varovaisuus syö niin pahasti lapsen motorista kehitystä ja kaikkea siihen liittyvää - siksipä liikuntaihmiset ovat kerta toisensa jälkeen nostaneet esiin joidenkin vanhempien liian varovaisuuden. Mutta varovaisemmaksi taitaa homma koko ajan silti mennä aikuisten toimesta. Minusta kuvaavaa oli kun Hesarissa oli muutama vuosi sitten juttu lasten leikkialueen suuruudesta kolmessa eri sukupolvessa kun isoisä, isä ja poika kaikki olivat asuneet lapsuuden samassa korttelissa. Isoisän leikkialue oli ollut säteeltään useampia kilometrejä kodista, isän kilometri ja pojan ei enää sitäkään - sukupolvi sukupolvelta leikkialue kaveni ja tekeminen tuli varovaisemmaksi. Leiki siinä sitten metsässä jos kotoa ei saa lähteä paria sataa metriä pidemmäksi. Ja metsässä leikkiminen on leikkipuistoja kehittävämpää leikkimistä. Eli minun yksi sydänteemani on, että ANTAKAA LASTEN LIIKKUA heille luonnollisella tavalla ja myös luonnossa.

Toinen teema liittyy saaristoon ja meren tilaan - meillähän on Suomessa mm. Saaristomeren kansallispuisto. Minä lähden saaristoon mökille muutamiksi päiviksi melkein aina kun voin. Tänä vuonna jo kahdesti. Meri ja saaristo on suuri ilo. Kääntöpuolena on tietysti meren tila - kun muistelee lapsuuden kalasaaliita ja miltä meri näytti niin takapakkia on tultu.

Ja yhä useammalle soisin lisää sienestys- ja marjastusintoa. Voisi sitä perustella ravitsemuksellisestikin ja liikunnallisestikin, mutta pohjimmiltani näen sen fiilisjuttuna. Ja onhan se skandaali, että näistä mainioista aineksista pari hassua prosenttia saadaan talteen.

Minulla oli myös hinku ajaa lisää koirametsiä Suomeen, mutta tämä ei kansallispuistoissa onnistu eikä kuulu kyseisen hallinnonalan asioihin. Mielessä se silti on. Ja katsoo nyt mitä muita teemoja tulee ajan kanssa mieleen.

Mitä minulle ja sinulle?
Mitäs annettavaa minulle olisi teille lukijoille aiheen parissa? No ihan ensiksi on todettava, en taipuisi kehumaan kummiuden nimessä puolinaista tuotetta mutta onneksi minun ei tarvitse. Kansallispuistoiksihan on valittu tietoisesti Suomen komeimpia ja kauneimpia maisemia. Ja niiden tietolähde luontoon.fi kirvoitti minulta sivustona vilpittömät ja suuret kehut sitä aikani selailtuani. Jos et ole sivustoa ennen nähnyt - kuten minä - niin ei varmaan haittaa vilaista. Jos ja varmaankin kun tässä matkan aikana jotain upeita juttuja tai uusia ajatuksia tulee eteen niin päivittelen sitä mukaa.

Omalla osalla kummius on jo kantanut hedelmää. Ensitapaamisemme Nuuksion kansallispuistossa ja siellä olevan geokätkön bongaaminen herätti minussa uinuneen geokätköilijän. Olen nimittäin hommasta ollut pitkään kiinnostunut mutta mikään ei silti liikahtanut. Nyt takana on kymmenkunta geokätkön löytämistä (lähin 200 m kotoa..) ja parin geokätkön asettaminen. Sellaisella reissulla ne korvasienetkin muuten löytyivät. Minä tykkään ja omat sekä muiden lapset on aivan pähkinöinä tästä "aarteenetsinnästä". Varsinkin lapsiperheille suosittelen.

PS. Tämä on ensimmäinen ei-ravitsemus blogautukseni. Kun kuparinen on rikottu niin toteutan nyt sen mitä olen muutenkin miettinyt ja laajennan sanottavaa liikkumiseen - jossa hyvinvoinnin, terveyden ja painonhallinnan alalla koen, että jotain substanssia on kun kuitenkin yli puolet työurastani olen ollut liikunnantutkimuslaitoksessa töissä ja muutenkin olen aiheen tutkimusta seurannut ja käytännön työssä asiaa toteuttanut aivan ravitsemuksen ydinasioideni tavoin. Kuntopuolelle en liikunnassa mene kun en sitä syvemmin osaa ja jumppavinkkejä tai käytännön liikuntaohjeita ei tulla näkemään kun sen verran osaaminen rajoittuu teoriapuolelle. Näiden liikuntateemojen varjolla jatkan myös mahdollisten luontoilujen raportointia vaikka oikeasti koen hommassa fiiliksen paljon tärkeämmäksi kuin sen liikunnan mikä luonnossa olemisen ohella aina väkisin tulee.


Suomessa on 37 kansallispuistoa. Olen käynyt niistä..

maanantai 14. toukokuuta 2012

Motivoiva startti - helppo tapa sössiä muutos

Sanaparin "motivoiva startti" harvemmin kuulee missään sellaisessa yhteydessä, jossa siitä osaisi olla tyytyväinen. Toki on mukavaa jos elämäntapamuutoksen alussa saadaan hyviä kokemuksia, jotka vahvistavat tehtyä työtä ja kannustavat jatkoonkin, mutta silti tuo sanapari liki aina liittyy siihen että joku tekee jotain liian rankasti, liian nopeasti, liian vähän kehoaan kuunnellen ja kaiken kaikkiaan ..hmm.. ei järkevästi. Tunne on aina tärkeä ja ottaa helposti niskalenkin järjestä, mutta jos tunne vie pöpelikköön niin se pitää oppia ohittamaan.

Motivoivan startin käsite tuntuu aika paljon latautuneen nimenomaan laihdutuksen alkuvaiheeseen, jossa motivoiva startilla tarkoitetaan että heti alussa laihdutaan riittävästi - mielellään paljon. Systeeminä on usein paasto, pussikeitot tai muuten vaan vähäinen syöminen laihdutuksen alkuvaiheessa. Pikainen google-haku vahvistaa asian sillä 4:n ensimmäinen osuman joukossa 3 liittyy nopeaan laihdutusalkuun. Mutta kyllä ilmiöön törmää muuallakin elintapamuutoksissa liikunnan aloittamisesta terveyshakuiseen syömiseen - käytän jatkossa kuitenkin lähinnä laihdutusesimerkkiä, koska se on useimmille tunnetuin ja samalla yleisin esimerkki. Juju on kuitenkin aina sama - lähdetään lujaa liikkeelle niin, että jo alussa saadaan tuntuvia vaikutuksia ja tuloksia.

Mikä siinä mättää? 
Ei voi kiistää, etteikö laihduttajaa aidosti innosta kun paino laskee ensimmäisen viikon aikana 1,5 kg. On ymmärrettävää, että henkilö haluaa heti alkuun selvää tulosta saadakseen fiiliksen että sitä työtä kannattaa jatkossakin tehdä.  Ja silti se on usein auttamattoman lyhytnäköistä toimintaa, jossa annetaan lyhytaikaisen tunteen haudata alleen kaikki taustalla olevat järkisyyt. Paitsi että tietoa ei ehkä ole tai tunne voittaa tiedon, niin on tässä varmaan kyse muutakin - järkisyyt jos mitkä kuulostaa tylsältä, suorastaan sellaisilta jota vastaan haluaa näyttää närhen munat. Niin tai näin, niin motivoiva startti on edelleen vahva osa elämäntapamuutosta - ja etenkin laihdutusta.

Ongelma tulee siinä, että se miten motivoiva startti toteutetaan virittää samalla kehon tilaan, jossa jatkossa on hyvin vaikea onnistua. Kun joku aloittaa laihduttamisen tiukalla motivoivalla startilla, niin se tarkoittaa samalla kehon nälkämittarien virittymistä kaakkoon, fyysisten voimavarojen hupenemista ja monenlaisia ylikierroksia kehossa, jotka jäävät odottamaan kostoiskuaan. Ja kyllähän se useimmilla niitä henkisiäkin voimavaroja pahanlaisesti syö siellä tsemppaamisen pinnan alla - mutta tässä yksilöllinen hajonta on niin suurta, etten tästä numeroa halua tehdä. Motivoivia startteja ei myöskään toteuteta millään lupsakan rauhallisella otteella ja kivaa ei ole.

Eli laihdutuksen tapauksessa niillä motivoivilla alkuviikoilla on melkeinpä varmistettu, että jossain vaiheessa ei voida hyvin tai väsytään, syömiskohtaukset iskevät kulman takaa, liikkuminen on puurtamista ja kroppa sekä mieli laittavat hanttiin elämäntapamuutokselle kaikin tavoin. Sitten voidaan taas päivitellä miten hankalaa ja haastellista se laihduttaminen on. Tai jokin muu elämäntapamuutos.

Case: motivoiva startti maratonilla
Laihdutuksen tapauksessa tätä motivoivan startin haitallisuutta ei puheidenkaan jälkeen aina nähdä. Mutta aika monelle se hahmottuu vähän paremmin analogialla, joita olen kokeillut monenlaisia ja monella tasolla todennut maratonjuoksun parhaimmaksi. Eli pysyvä laihdutus on kuin maratonjuoksu: siinä pitää olla pohjat kunnossa (vs. stressinhallinta ja voimavarojen huomioiminen), sen opettelu kestää ja niin pitkällä matkalla on opeteltava lukemaan kehoa miten se jaksaa niin pitkän reissun että jaksetaan maaliin asti.

Ja nyt - mieti motivoivaa starttaajaa: hän on Helsinki City Maratonilla tunkenut lähtijöiden eturiviin ja starttaa piikkarit jalassa lähtötelineistä. Kun lähtölaukaus pamahtaa hän kiihdyttää täyteen vauhtiin ja huomaa ilokseen muiden jäävän taakse. Täysiä vedetään yhä ja ero muihin vain kasvaa. Hitto, miten voittaja fiilis! Kunnes siinä parin sadan metrin jälkeen alkaa vähän hapottamaan jaloissa ja... maali jää näkemäti tällä taktiikalla. Tuntuuhan se varmaan hetken hyvältä, mutta vielä paremmalta se tuntuu niistä juoksijoista jotka pääsee sen maratonin maaliin. Tätä on motivoiva startti laihdutuksessa.

"Mä tarvin motivoivan startin.."
Tässä vaiheessa moni lukija alkaakin jo näkemään, että oikeastaan motivoiva startti ei ole oma yksittäinen ongelmansa vaan vain ilmentymä jostain isommasta väärinkäsityksestä elämäntapamuutoksessa. Motivoiva startti on osa ajattelumallia, jossa tulosten saaminen perustuu siihen että itsekurilla ja tahdonvoimalla vaan yritetään puskea se kroppa väkisin kuosiin ja toimimaan. Sen sijaan, että opeteltaisiin miten saadaan se kroppa toimimaan niin, että saadaan se tuloskin sitten joskus. Tai joku muu väkisin väännetty analogia, siitä että rauhallisemmin ja kehoa kuunnellen saadaan parempia tuloksia.

Aika usein näen/kuulen motivoivan startin yhteydessä henkilön toteavan "mä TARVIIN tän motivoivan startin, jotta mä jaksan...". Ja vastaus on "EI, sä tarviit ihan uudenlaisen ajattelumallin!". En nyt tarkoita, että motivoivaa starttia toteuttaville pitäisi naureskella - mutta samalla ei yhtään haittaisi jos ilmiöön suhtauduttaisiin vähän kuin ne muut maratonjuoksijat suhtautuisivat tähän analogiaan juoksusankariin. Aika vähän siellä lähtöviivalla olisi varmaan niitä ymmärtäjiä, jotka toteaisivat että "joo, jokainen nyt vaan löytää oman tapansa onnistua. Ehkä toi on ton."


Motivoiva startti muutoksen käynnistäjänä





maanantai 7. toukokuuta 2012

Syöminen, seisominen ja seksi


Seksi/seksuaalisuus ja syöminen



Lukiessani muutama päivä sitten Stefan Lindforsiin liittyneen pikkujutun hänen aiemmista syömisongelmistaan esiin pisti lähinnä hänen perustelunsa asiassa - seksi ei toimi jos ei syö. Ei ollut nimittäin kuin muutama päivä aiemmin kun olin taas kerran miettinyt kuinka seksuaalisuuteen liittyviä asioita ei nosteta esille juuri lainkaan peruselintapojen (syöminen, liikkuminen, uni jne..) perusteissa. Vain muutaman kerran vuosien aikana on jäänyt syömisen terveysperusteluista fiilis, että ihmisiä on yritetty houkutella paremman syömisen pariin viittaamalla parantuvaan seksuaaliseen kykyyn - muistaakseni miehiin nämä kohdistuivat.

On tietysti ihan asiallistakin, ettei elintapavalistus lähde yliampumaan tässä asiassa - mutta tuntuu että aihetta melkein varotaan tai vieroksutaan. Itsellänikään ei ole selvää mielipidettä pitäisikö seksuaalisuutta nostaa esiin vai ei - toisaalta en haluaisi kantaa yhtään lisälastia yliseksualisoitumiseen mutta toisaalta aiheessa on asiallisiakin pointteja esiinnnostettavaksi. Ja seksin huomio- ja motivaatiovoimasta ei liene paljoa epäilystä - varmaan se terveyden edellä menee ja etenkin niissä ikäryhmissä joihin terveysperusteet ei oikein uppoa.

Ei anneta teemaa pikkunippeleille

Jos hyvä syöminen ei ota aihetta siipiensä alle niin on riski että muut puhdistaa kentän. Minulla oli hiljattain mm. asiakas, joka kertoi käyttävänsä l-arginiinia petipuuhien parantajana ja kysyi mielipidettäni tuotteesta. Tarkemmin tietämättä vastasin, että vasodilaattorina en ihmettelisi vaikka argininiista jotain iloa seisokille voisi ollakin mutta ei kyllä ollut mitään tietoa sillä hetkellä. Kunnes lähdin tarkistelemaan asiaa ja tokihan näin kaupallista sovellusta on tutkittukin - eläinkokeissa arginiinilisällä on havaittu hyötyä ja ihmiskokeissakin arginiinin esi-asteella on samaa havaintoa. Ja arginiinin esi-aste sitrulliini näyttää tosiaan olevan ravintolisänä se tehokkaampi teho. Kun miettii nykypäivän ravitsemuksen usein turhanpäiväisiä tutkimusnostoja mediassa, niin oikein ihmetyttää miten vuosi sitten ei näkynyt uutisia "Puolet lisää seksiä sitrulliininilla!!" mikä olisi ollut ihan perusteltu tutkimusväite. No hyvä tietty ettei näkynyt. Ja ei sitrulliini/arginiini ole ainoa. Myoinositoli+foolihappo! Kyo-green!!! Kyllä nyt lystiä piisaa ravintolisien avulla!!

Hyvä syöminen ja seksi

Mutta tässä kuten kaikessa muussakin syömisessä on tietty niin, että helposti kaupalliset intressit ja huomio kiinnittyy ravintolisiin vaikka laaja-alaisempi vaikutus saadaan ihan paremmalla syömisellä - sekä miehillä ja naisilla. Ja syömisessä kyllä piisaa asioita, joilla asiaan voi vaikuttaa. Jos ajatellaan, että teoriassa kaikki mikä parantaa verisuoniston toimintaa parantaa erektiota niin meillä on käsissä jo aika liuta syömisen mekanismeja: antioksidantit, rasvan laadut, nitraattiyhdisteet, verenpainetta alentavat mineraalit, testosteroniin vaikuttavat tekijät.... Ja ruokina siis hedelmät, pähkinät, alkoholin kohtuus ja kaikenlaiset muutenkin fiksut ruoka-aineet. Laitetaan siihen päälle kaikki painonhallintaa tukevat syömisen elementit, niin saadaan päälle rutkasti lisää kykyä  miehille ja noin laajemmin lisää tyytyväisyyttä seksiin kaikille. Ja varmasti löytyy pari hassua erityiskysymystäkin näiden ulkopuolelta vielä vähän ravintolisien tapaan. Koko homman voikin aika pitkälti tiivistää niin, että yksinkertaisesti hyvä syöminen näyttää parantavan sekä halua, kykyä ja laatua.

Sitä ei vain oikein sanota missään. Onko se niin itsestäänselvää? Eikö sitä viitsitä sanoa? Onko seksuaalisuus niin moniulotteinen asia, että olisi koomista tällaista edes mainita perusteena? Kuten todettua, en itsekään oikein tiedä kannattaisiko seksuaalisuutta käyttää elintapaperusteina - ja kysynkin lukijoiden mielipidettä. Vähän kuitenkin veikkaan, että jos meillä sattuisi olemaan joku ikiaikainen kansansanonta tyyliin "omena päivässä pitää lerpun loitolla" tai "hedelmillä hekumaa" niin suomalaisten omenien ja hedelmien syönti olisi hitusen nykyistä suurempaa.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Urheilijan ravinto - ensin pohja, sitten tuunaus

Urheilijan ravinto. Ah, siinäpä aihe josta myös liikkuu hassuja uskomuksia kuten vaikkapa että urheilijat syö tosi hyvin. Olen osana harrasteitani ja toimeenkuvaani ollut jo opiskeluajoista aktiivinen urheiluravitsemusrintamalla ja katsellut urheilijoiden ruokavalioita - joukossa on ollut huonosti syöviä ja hyvin syöviä, mutta vain yhdellä urheilijalla tilanne on ollut niin hyvä isoja linjauksia, pienempiä tuunauksia ja potentiaalisia kokeiluja myöten, että olen todennut "sinuna en muuttaisi enää mitään". Tietty juuri kyseinen urheilija loihti ennen olympialaisia toteamaan mediassa kisavalmistautumisestaan että "kyllä sitä ravitsemusasiantuntijallakin on käyty mutta siitä ei ollut mitään hyötyä" :)
Eikä siinä mitään, parannustahan tavoitteellinen urheilija tulee hakemaan ja sen ymmärrän mutta koomista oli, että se tuli tasan siltä ainoalta urheilijalta jolla kaikki oli mielestäni kunnossa. Mitali jäi yhden sijan päähän, mutta veikkaan ettei se nyt ainakaan syömisestä ollut kiinni.

Eli urheilijoilla tuppaa olemaan parantamisen varaa syömisessä. Ihmisiä kun ovat. Ja ihan perusasioissa usein. Ne eivät ole blogautuksen aihe, mutta täältä voi katsella tiiviisti perusasioita ja täältä pykälän tarkempana. Se mistä mieleen juolahti jotain sanoa on ajatusmallin eroavaisuus, johon jatkuvasti (ja taas viime viikolla) törmään. Urheilijat ja heidän lähitoimijansa ovat usein kiinnostuneet/huolissaan kilpailupäivien syömisestä, juomisesta treeneissä, syömisestä treenien ympärillä ja ylipäätään urheilun erityiskysmyksistä - minä olen huolissaan heidän perussyömisestään. Huoleni perusasioista voi vaikuttaa perusterveyshöpinältä, mutta juontaa kyllä siitä lähtökohdasta, että jos se perussyöminen on kunnossa niin se suojaa pitkälle niitä urheilun erityistilanteitakin. Ja jos perusasiat on pielessä, niin erityistilanteidenkaan optimointi ei auta.

Esimerkkejä arjen ravinnon voimasta

Ihan kuntoilijatasoa myöten tyypillinen esimerkki on arjen hyvä juominen. Kun juo päivän aikana hyvin niin kova 1-1,5 h treeni ei yleensä aiheuta isompia ongelmia nestetasapainolle - toki hörppiä voi ja kannattaakin mutta mitään isompia vaikeuksia ei tule. Ja sillä parahultaisemmin juovalla jano iskee jo puolen tunnin kohdalla eikä mikään juominen todennäköisesti enää estä nestevajeen painumista ongelmalliselle tasolle. Jälkimmäinen saattaa olla kiinnostunut mitä ja miten paljon kannattaisi juoda treenin aikana, mutta jos nyt vaan ensin joisi riittävästi päivän aikana ja miettisi sitten tarviiko treenin aikaisesta juomisesta tehdä numeroa. Joskus tarvitsee, usein ei.

Tai mietitäänpä turnausviikonloppua. Arjessa hyvin syövä aloittaa turnausviikonlopun täydemmillä energiavarastoilla ja todennäköisesti myös paremmalla verensokerin hallinnalla ja rasvan hyväksikäyttösuhteella (mikä säästää turnausviikonlopun tärkeitä hiilihydraattivarastoja). Arjessa hyvin syövällä turnausviikonloppuna oikein ajoitetut välipalat ja riittävä syöminen eivät ole niin kynnyskysymyksiä kuin arjessa huonommin syövällä, jonka verensokerit helposti keikahtaa väsyn puolelle.

Ja toisinpäin kääntäen jokaisella toimijalla on vino pino esimerkkejä siitä kuinka pikkujuttuja hinkatessa on isommat asiat menneet pieleen. Tämähän on se pahin skenaario ja ehkä lempiesimerkkejäni ovat urheilija joka intoutui pitkäksi aikaa setvimään öisin ravitsemusviilauksia netissä ja uni alkoi kärsiä pahanlaisesti - tai  urheilija, jolle ei aamupala maittanut kun aamun ravintolisäpillereistä jäi niin paha maku suuhun. No joo, ylilyöntejä tulee ja niistä opitaan mutta silti..

Kilpailutilanteetkin ja erityiskysymyksetkin kuntoon

Ja tietenkään en tarkoita, että kilpailutilanteista ja eritysikysymyksistä ei kannata välittää. Tietty pitää, mutta vielä enemmän huomion pitäisi olla perussyömisessä niin kauan kuin siellä isompia ongelmia on. Laitetaan sitä perussyömistä niin hyvään kuntoon kun se realistista on ja siihen päälle ne erityiskysymykset - ja homma on paketissa. Turhan usein se menee kuitenkin niin, että se perussyöminen kaikessa tylsyydessään skipataan ja hypätään suoraan erityiskysymyksiin. Ja silloin niistä erityiskysymyksistäkään ei saada aina sitä hyötyä irti mikä pitäisi - antioksidantteja hamuava urheilija syö C-vitamiinilisää samalla kun kasvisten käyttö on liian vähäistä tai jotain vastaavaa missä metsä katoaa puiden taakse. 

Olen todennut usein että urheilijalla perussyöminen on 90 % ravinnon vaikutuksesta suorituskykyyn ja erityistilanteet 10 %. Tietty ihan hatusta vedetyt luvut, mutta hahmottaa ajatusta. Paljon on vielä kokemista, mutta jo tähän mennessä olen nähnyt ihan tarpeeksi monen olympiamitalistin tai maailmanmestarin syömisen sanoakseni, että ei syömiseltä mitään ihmeitä urheilussa vaadita. Ja siinä vaiheessa kun se 10 % ei pysy osuudessaan niin yleensä se kertoo, että jokin jossain ei ole ihan kohdillaan.

Eli..?

Eli ollaan vain kiinnostuneita urheilun erityiskysymyksistä. Mutta koetetaan silti syödä hyvin.