Miten intuitiivinen syöjä olet?

maanantai 31. lokakuuta 2011

Miten teen ravitsemusohjausta?

Minun piti itse asiassa laittaa ihan muu blogautus, mutta inspiroiduinkin enemmän tästä Leena Putkosen vieraskirjoituksesta ja kun Anettekin kirjoitti oman versionsa niin ajattelin hieman kertoa asiakastyöstäni - osin koska teema on tärkeä ja osin koska huomenna luennoin samasta aiheesta eli homma on ns. takaraivossa. Mutta miten ravitsemusohjausta tehdään asiakkaan vastaanotolla. Tämä on vain minun tapani ja jokaisella on omansa - mutta luulisin, että aika samalla tavoin tätä useimmat ravitsemusasiantuntijat tekevät?

Minun näkökantani on tietysti yksityispuolen vastaanotto, jossa on joitakin eroja julkisen puolen vastaanottoon. Mitä ne lopulta ovat - voin kuvitella niitä, mutta jätän haluattessa sen niille jotka julkisella puolella toimivat. Mutta tuskin mitään isoa eroa lopulta on.

Miten aloitetaan?

Kun asiakas kävelee sisään, minulla ei ole ainuttakaan ajatusta mitä "hänelle pitäisi tehdä". Vaikka tietäisin hänen painonsa ja terveyskarttansa kaikilta osin, niin en ole laskemassa hänen verenpaineitaan, painoaan tai tekemässä muutakaan. Asiakas kertoo mitä hän toivoo ja vain sitä lähdemme sihtaamaan. Vastahakoisempien asiakkaiden kohdalla (=joku usuttanut) pohdimme onko mitään mikä omassa olossa kismittää tai missä toivoisi parannusta. Harvempi ihminen on siinä tilassa, ettei mitään toiveita mistään ole ja sitten päästään sieltä eteenpäin. Oli asiakkaan tavoite mikä vain, niin en ole kovinkaan huolissani siitä, että minun "pitäisi" olla huolissani joistakin muista terveyden/hyvinvoinnin osa-alueista kuin asiakas itse on. Itse ainakin yritän pelata sen verran laaja-alaisilla muutoksilla, että minkä tahansa asian vuoksi asioita sitten muutetaankin niin koko terveys ja olo siinä lopulta kuitenkin paranee. Roolini ei ole verenpaineen, kolesterolien tai muiden arvojen päivittely jos ne eivät asiakkaan toivelistalla ole - ja useimmiten niiden osalta saa rauhoitella yksioikoisia tulkintoja.

Okei, asiakkaan tavoite on nyt määritelty ja sitten katsotaan syömistä, syömisajatusta ja syömishistoriaa. Sieltä sitten yritän arvioida mitkä tekijät syömisessä olisivat olennaisia hänen tavoitteensa kannalta ja esittelen nämä olennaiset asiat, joita yleensä on 2-4 (aika usein syömisajatus, ateriarytmi, kasvikset, kunnon ateriat, ruuanlaitto itse). Asiakas sitten niistä valitsee mistä teemoista hän haluaisi lähteä liikkeelle ja miten se voisi toteutua - ja minä peilailen ajatuksia ja ehdottelen jos tarvetta on. Tämän pohdinnan seurauksena asiakkaalla on tulevalle kuukaudelle 1-3 tehtävää syömisessään (joskus muissa elintavoissa) joiden kanssa aloitella.

Pääsääntöisesti tämä riittää ja minun ei tarvitse ottaa kantaa mitä ruokavaliotyyppiä asiakkaan kannattaisi noudattaa - se päätyy sellaiseksi kun asiakas sen parhaaksi kokee. Eli minulla ei ole jotain ajatusta jostain ruokavaliotyypistä tai HH-Prot-Rasva jakaumasta johon asiakkaan syömistä haluaisin ohjata. Ja varmaankin siksi etten pohjimmiltani usko noihin syömisen määrittelyihin lainkaan - ne ovat vain käyttökelpoisia keskustelutermejä mutta oikeasti ruokavalion tavoitteet saadaan syömällä ruokia, tietyllä ajatuksella ja tietyillä rytmeillä. Ruokavaliotyypeissä on sitten valinnanvaraa.

Joskus voi olla tarpeen todeta, että "tuon tavoitteesi kannalta vegaaniruokavalio ei ole kyllä se suositeltavin","sun ei kannata kyllä olla liian tarkkana olla näiden hiilihydraattien kanssa" tai "ei tää kuule näin vähärasvaisella sulle oikein onnistu" Mutta käytännössä asiakkaan mieltymykset ja aatemaailmaa valitsevat ruokavaliotyypin ja minä jeesaan miten siitä saa toimivan - koska ohjauksessani korostetaan varsin paljon asiakkaan makua, syömisen yleistä joustavuutta ja kaikki-on-sallittua-mentaliteettia niin ei tässä mihinkään ääripäihin missään suhteessa yleensä asiakas päädytä. Ja hyvä niin, koska eipä se koskaan tunnu olevan tarpeellistakaan ainakaan minun asiakasryhmilläni.

Ja jatkuu..


Aika usein tapaamme tulevien kuukausien aikana kerran kuukaudessa tai parissa, katsomme miten opettelu on mennyt, muutetaan ehkä jotain, jatketaan entisiä tehtäviä ja otetaan uusia sitä mukaa kuin tarvetta on. Noin pääsääntöisesti kukaan ei kuukaudessa opi yhtään asiaa syömisessä vaan muutokset ovat pikkuhiljaa paranevia, jossa 3-6 kk aikana on jo opittu paljon mutta 1 kk jälkeen ollaan vielä ihan lähtökuopissa ja ehkä eniten on ehkä kehittynyt ajatus siitä mihin suuntaan olisi hyvä olla menossa. Lopputuloksena on yleensä asiakas joka on parantanut syömisessään ehkä yleensä 2-5 teemaa ja on saavuttanut tavoitteensa tai on ainakin niin vahvasti matkalla sitä kohti että uskon hänen löytävän loppuun itse.

Ja mites se karppaus


Laitetaan kappale VHHstakin, koska se oli Leenan ja Anetten juttujen juoni. Tässä blogautuksessa tämä osio on aika irrallinen ja saatan sen joskus deletoidakin kun aika on ajanut teeman ohi. Mutta miten törmään VHH:on työssäni?

Voisi sanoa, että VHH suuntaan siirtyminen monessa tilanteessa auttaa painonhallintaa, terveyttä ja ahmimistaipuvaisuutta. Mutta en näe asiaa siten. Kun lisäämme kasviksia, vaihdamme mehuja/limuja muuhun juotavaan, sihtaamme kunnon aterioihin voileipävälipalojen sijaan, asiakas tykkää syödä vähän rasvaisempaa/öljyisempää ruokaa ja painotamme proteiinia niin toki siinä hiilarin osuus laskee - mutta en vain koe sitä VHHna, jonka laittaisin alkamaan vasta jossain alle 100 g hiilareilla, johon aika harva asiakas tuntuu itseohjautuvan. Näitä alle 100 g hiilareita tulee kyllä testattua mutta aika harva asiakas sinne lopulta haluaa jäädä.

Enimmäkseen kokemukseni VHhsta ovat kuitenkin ongelmalähtöisiä. Eivät vastaanotolle tule henkilöt, joilla on syömisen osalta asiat kunnossa, VHH:lla tai ei. Ja noin yleisenä kokemuksena voi todeta, että ihmisten omat näkemykset karppauksen toteutuksesta kattaa kyllä kaikki mahdolliset variaatiot - vaikka noin äkkiseltään asiakas, jonka ruokavalio oli liki-täys-vegaani ja hiilarit laskematta yli 60 E% hiilareita. Tässä tapauksessa karppauksen kokemus tuli siirtymisestä entistäkin tiukemmin vain täysjyväisiin viljoihin ja hiukan löystämisessä että rasvan osuus sai nousta minimaalisesta edes hitusen ylemmäs. Öljynä. Ja sitten on toki myös näitä pekoni-juusto innostuneita, joille rehut ei niin uppoa. Myös se, että ahmimistaipuvainen on alkanut ahmimaan tummaa suklaata on koettu karppaukseksi. Mutta ei näissä mitään hassua ole - tällaisia me ihmiset olemme ja ihan samalla tavoin voisi esitellä kuinka ihmiset toteuttavat "suositusten mukaista ruokavaliota" kun ainoa täyttyvä kriteeri kymmenestä on vähärasvaisten tuotteiden valinta.

Eli detaljimmin kaikenlaisia karppauskokemuksia on ollut. Mutta jos nyt jotenkin yrittäisin yleistää niin ehkä seuraavanlaisia ongelmaryhmiä on:
- urheilijat ja todella paljon liikkuvat, jotka käyttävät VHHta "kiinteytykseen" mutta joka ajaa heidät ylikuntoon (energiavajeen ja VHH:n erittely taustalla vaikea erottaa, mutta todennäköisesti molemmista on kysymys)
- ahmimistaipuvaiset, jotka hakevat VHHsta apua. Sitä usein tuleekin, mutta homma ei ratkea koska se on pohjimmiltaan enemmän ajatuksellinen, jota VHH:on liittyvä hiilarinkarttodogma joillakin jopa vahvistaa.
- anorektisesti oireilevat, jotka ovat hiilarikammoisia ja kokevat karppaavansa. Nykyään hiilarikammo on jo ohittanut minusta hitusen rasvakammon syömishäiriöpuolella. Pahimmassa tapauksessa ne ovat molemmat.
- laihdutushakuiset jotka ovat karpanneet mutta liian vähäisillä kasviksilla ja ehkä innostuneisuuden ylilyönneillä joissakin rasvaissa ruoka-aineissa (pähkinät, juustot tms.) eivätkä ole laihtuneet ja joskus lihoneet.
- ja noin laajemmin sääntöihin hirttäytyjät. Ei syömistä saa kuntoon kenenkään sääntöjä sananmukaisesti noudattamalla. Näitäkin sitten löytyy jotka karppaa tismalleen kirjojen ohjeiden mukaan ja siksi eivät ole löytäneet omaa syömistapaansa ja tuskailevat syömisen vaikeuksien kanssa.

Ehkä tuossa nuo keskeiset ongelmaryhmät. Mutta kuten todettua - ne jotka ovat löytäneet sopivan tavan toteuttaa VHHta eivät vastaanotoille tule ja nämä ongelmat päällimmäisenä nousevat esiin.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Ravitsemusviestintä ei ole kenenkään homma

Yksi asia suomalaisessa "virallisessa" ravitsemusviestinnässä on pahasti pielessä - sitä ei ole.

Ja se on taas pistänyt silmään viime päivinä. Se tuleeko ravitsemusasiantuntijoilta jotain kommentteja julkisuudessa oleviin asioihin on käytännössä kokonaan kiinni siitä sattuuko asia toimittajia kiinnostamaan ja ottavatko he yhteyttä. Vaikka toimittajia ja mediaa on tullut kritisoituakin huonosta viestinnästä, niin toisaalta voi sanoa, että jos heitä ei olisi niin ei olisi oikein julkista ravitsemusviestintääkään.

Viestintä nykyisellään

Ja ongelmia tästä on monia. Moniin julkisuudessa oleviin asioihin ei tule mitään kannanottoja, koska aihe ei herätä mediaa kysymään mielipidettämme. Toisaalta sitten kun sitä kysytään, niin kaikkien medioiden vaatima viestin kiteyttäminen (= härski yksinkertaistaminen) on aina jostakin näkökulmasta puutteellista tai epäreilua. Jäljelle jää ravitsemusviestinnässä yhden lauseen kiteytyksiä monisyisistä aiheista, jotka saavat ravitsemustoimijat näyttämään .. noh, tavalla tai toisella huonolta ja aika usein saman viestin jauhajilta. Mutta antakaapa näille samoille naamoille blogi tms. ja puolivelvollisuus kirjoitella sinne niin johan alkaisi tulemaan avarampi ja asiantuntevampi kuva.

Nykyisellään on niin, että Ravitsemusneuvottelukunnalla on mandaatti antaa "virallisia" kannanottoja ravitsemuksellisessa kysymyksissä - ja niin se tekeekin mahdollisuuksien mukaan, mutta resurssien olemattomuuden vuoksi täysin riittämättömästi tarpeeseen nähden. Koska omaa viestintää ja ennenkaikkea viestinnän resursseja ei käytännössä ole, julkinen viestintä joutuu käyttämään kolmannen sektorin ja yritystenkin viestintää. Sydänliittoa, Diabetesliittoa, Maito ja terveys ry ja milloin mitäkin käytetään viestinnän lähteenä. Nämä ovat huonosta some-maineestaan huolimatta hyvällä asialla ja tärkeitä, sillä valtaosa ravitsemuksen materiaalituotannosta, kehityshankkeiden ideoinnista ja organisoinnista tulee näiltä organisaatioilta. Mutta niissä on se ongelma, että näiden organisaatioiden viestit ovat kovin kohdennettuja kohderyhmilleen ja intresseilleen, terveys vahva prioriteetti syömisessä ja painotukset sen mukaisia. Lukuisiin terveyden osa-alueisiin ja terveyden ulkopuolisiin seikkoihin kuten luomuun, lähiruokaan tai moniin muihin teemoihin ruuassa nekään eivät silti ota kantaa, koska ne eivät ole heidän toimintansa keskiössä. Joten niille on roolinsa, mutta ne eivät edusta sitä mitä ravitsemusviestintämme mielestäni todella kaipaisi.

Kaiken lisäksi viestintää ei ole terveystoimijoiden ehdoilla lainkaan merkittävimmissä medioissa - TV:ssä ja sosiaalisessa mediassa. TV:en kohdalla resurssien käytön mielekkyydestä en olisi ihan varma, mutta sosiaalisessa mediassa puute on minusta huutava. Eli paitsi että meillä pitäisi olla ylipäätään selvä viestintäorganisaatio niin sen pitäisi uskaltautua sosiaaliseen mediaan - sanon uskaltautua siksi että monissa terveysorganisaatioissa somea pelätään. Minusta täysin turhaan. Somessakin metsä vastaa niin kuin sinne huutaa: asiantunteva ja avarakatseinen interaktiivisuus saa arvostusta - poissaoleva ja palautteeseen vastaamaton viestintä turhauttaa.

Uusi keskitetty ravitsemusviestinnän kanava

Se mitä tarvitsemme on viestintäkanava, jossa Suomen mainiot eri alojen ruoka- ja ravitsemusasiantuntijat voivat esitellä kaikessa monipuolisuudessaan ja näkökulmissaan ruuan, ravitsemuksen ja syömisen osa-alueita. Kansanterveysviestinnässä voi edelleenkin käyttää yksinkertaistettua logiikkaa, mutta jostain löytyisi myös perusteltuja vastauksia niihin ihmisiä mietityttäviin ravitsemuksen monimuotoisuuksiin. Tämä kanava olisi toki myös interaktiivinen ja sosiaalisen median tavoin aktiivinen.

Tästäkin syystä ehdotin Ruokastrategiassa (sivu 19) (tiivistys tässä) tällaisen viestintämekanismin perustamista, jotta voitaisiin oikeasti omalla suulla kertoa mikä joku "virallinen" kannanotto mahtaa olla. Valitettavasti nykyisestä hallitusohjelmasta (sivu 51) tämä ehdotus tippui pois kuten itse asiassa kaikki terveyteen tähtäävät muutkin ehdotukset (elintarviketurvallisuuden ulkopuolelta). Ensi vaaleihin valmistauduttaessa voidaan taas näitä sitten muistella..

Mutta lopputulos on, ettei "virallisella" ravitsemusmielipiteellä ole viestintäkanavaa. Ja vaikka olisikin niin se viestintä ei ole kenenkään päähomma. Ja jos ajattellaan Ravitsemusneuvottelukunnalla olevan jo nykyisellään tämä rooli, niin heillä ei ole siihen resursseja. Eli jatkossakin mediaviestintä tulee olemaan riippuvainen siitä kuka toimittaja sattuu jostakin aiheesta kirjoittamaan, kenelle hän soittaa, miten asiantuntija päättää asian yksinkertaistaa, mitkä kommentit toimittaja juttuun poimii ja millaisen asetelman hän haluaa juttuunsa luoda. Siinä on jätetty vähän turhan monta palikkaa ravitsemusviestinnästä muiden päätettäväksi. Ja syy on "systeemin", jossa edelleenkään selvää ravitsemusviestintämandaattia asiallisilla resursseilla ja monipuolisella näkökannalla ei ole olemassa. Minusta tällaisen luominen on yksi ravitsemustoiminnan keskeisiä tulevaisuuden haasteita.

Tällaisen kanavan perustamista odotellessa aloitan kuitenkin jo nimikilpailun, jonka voittaja saa ylpeillä hengentuotteensa medianäkyvyydellä - eli mikä nimi tälle viestintäorganisaatiolle laitetaan? Veikkaan että mietintäaikaa on vielä jonkin verran, mutta ehdotuksia otetaan vastaan heti!


Ravitsemusviestinnän organisointi ja resurssointi ehdotetulla tavalla olisi



tiistai 18. lokakuuta 2011

Häiriintynyt syöminen, osa 2 - anoreksian ravitsemushoito

Anoreksian sijasta olisi monesti kuvaavampaa puhua anorektisesta oireiluista, joka kattaa koko skaalan diagnostisesta anoreksiasta epätyypillisiin ilmentymiin kuten ns. urheilijan anoreksiaan (parempi nimi olisi "pienen painonlaskun anoreksia" tai "paljon liikkuvan anoreksia"). Tällaisessa anoreksian kuvailussa itse painonlaskun määrälle tulee pienempi painoarvo ja olennaisemmaksi nousee suhde syömiseen.

Anoreksian hoidon ongelma on, että se havaitaan usein hiukka turhan myöhään ja usein ei lainkaan, jos kyse on epätyypillisistä oireiluista, joissa itse painonlasku jää vähäiseksi. Hoidon kannalta keskeistä olisi kuitenkin aikainen tunnistaminen ja tilanteeseen puuttuminen, sillä sairastava itse ei alkuvaiheessa todennäköisesti apua hae eikä sellaista myöskään koe tarvitsevansa - ja näin syömishäiriö pääsee kehittämään oravanpyöräänsä pahemmaksi. Hyvä lähtökohta aikaiseen tunnistamiseen on, että anorektinen käyttäytyminen tunnistetaan käyttäytymisestä - painonlasku on turhan myöhäinen kriteeri. Jos syömiseen tulee paljon kieltoja, rajoituksia, sääntöjä, kikkailuja, painohuolia ja liikunnassakin alkaa olemaan ylilyönnin merkkejä niin siinä on kaikki merkit puuttumiseen - eikä kunnon keskustelua ja mielellään myös asiantuntijan pakeilla käyntiä kannata tässä vaiheessa ohittaa sillä selityksellä, että "kaikkihan noin tekevät". Mutta en sen enempää tässä blogautuksessa jää tunnistukseen ja puuttumiseen, vaikka tärkeä aihe olisikin. Sillä tarkoitus on kertoa miten asiat menee syömisessä, sitten kun ongelma on havaittu ja anoreksiaa aletaan hoitamaan.

Tämä kuvaus on toki taas keskimääräinen kuvaus, joka kuvastaa omia kokemuksiani anoreksian hoidosta osastolla ja avohoidossa, ja toimipaikkana siis Syömishäiriökeskus. Anoreksian hoidossa ei koskaan pitäisi olla kysymys vain syömisen hoidosta vaan muu terapia on välttämätöntä vaikken niistä tässä kirjoita. Minun toimintapani ei ole oikea eikä ainoa, mutta näin minä asian pitkälti näen menevän. Tavoitteeni anoreksian hoidossa on asiakas, joka syö vapautuneesti, enimmäkseen fiksusti ja on tyytyväinen oloonsa ja painoonsa. Hoidon alkumetreiltä matka siihen on pitkä - siksi matka maalia kohti kannattaakin aloittaa pian.

Ongelmien tunnustaminen

Anoreksian hoidossa kaikki alkaa ongelmien tunnustamisesta. Kaikki hoitotoimenpiteet ovat hyvin hankalia ja niiden pidemmälle kantava hyöty on epätodennäköistä niin kauan kun anorektisesti oireileva kokee, ettei mitään ongelmaa ole. Ja sitten kun ongelman kokemus oireilevalle muodostuu, niin se pitäisi vielä kertoa muillekin jotta "kaikki on hyvin" -kulissi saadaan lopullisesti pois ja voi mennä eteenpäin. Tämä ongelman tunnustaminen on ratkaisevaa ja ainakin itsellä se on toiminnan keskipiste, joka näkyy mm. luottamuksen kasvattamisen pyrkimyksenä. Toki ennen ongelman tunnustamista saatetaan joutua tekemään paljonkin käytännön asioita: antaa ruokalistaa, luoda sääntöjä liikuntaan tms. Mutta ne ovat tässä vaiheessa pakollinen sivuseikka ja päähuomio on siinä, että asian ongelmaksi kokeva asiakas toteaisi jollakin tavoin "ettei kaikki nyt ole ihan hyvin". Siitä on hirveän paljon helpompi lähteä. Ja kauanko tässä tunnustamisessa menee - ei onneksi yleensä mahdottoman kauan, mutta valitettavasti joskus vuosikausia.

Itse ehkä näkisin realistisena ihannetilanteena, että asiakas olisi tilanteessa jossa hän ei enää halua laihtua, ei ole tyytyväinen nykyiseen tilaansakaan, haluaa jaksaa, voida ja syödä paremmin mutta pelkää painonnousua. Siis en tietysti halua, että hän pelkäisi painonnousua mutta se on tilanteessa niin sisäänrakennettuna, että sen poissaolo olisi epärealistista. Hyvä tietysti jos painonnousu ei edes pelota - eikä se aina niin teekään. Näistä lähtökohdista ravitsemushoitoa on jo paljon parempi jatkaa eteenpäin.

Painon normalisoiminen

Eli nyt oltaisiin ihannetilanteessa siinä, että ravitsemuskuntoutuksen alkaessa asiakas haluaisi syödä paremmin mutta pelkää painonnousua ja kaikkea mikä siihen liittyy. Ja ohjaajan homma on yrittää saada asiakasta eteenpäin huomaamaan, että pelot ovat katteettomia ja voinnin kannalta pelkojen voittaminen ja syömisen parantaminen kannattaa. Tässä prosessissa eteenpäin meneminen on tärkeää, sen vauhti ei niinkään.

Alussa asiakas syö liian vähän, joskus todella minimaalisesti. Ja sitä syömistä sitten lisäillään niin kauan kunnes syömismäärät ovat riittävällä tasolla ja oikeuttavat normaalipainoon, joka usein määritellään minimissään naisilla fysiologisesti kuukautisten alkamisella , mutta lopullisesti tuo normaalipaino löytyy sieltä minne syöminen tasapainottuu opettelun myötä - koska tavoite määrittyy vasta opettelussa niin selkeitä kilotavoitteita kannattaa välttää ja jos niitä jostain tuleekin niin ne ovat aina vain alustavia arvioita jotka tarkentuvat myöhemmin. Normaalipainoon päästään opettelemalla hiljalleen syömään normaali määrä ruokaa normaalilla tavalla - tähän sihtaan ja en toteuta mitään mikä ei ole normaalia syömistä. Kaloreita ei nosteta normitilanteen yli painonnousun nopeuttamiseksi, en käytä kliinisiä ravintovalmisteita kaloreiden saannin helpottamiseksi, koska ei niitä normaaliruokailussakaan käytetä jne.. Eli ylipäätään ei tehdä mitään vain siksi että paino nousisi vaan sihtinä on normaalin syömisen opettelu. Tästä on olemassa päinvastaisiakin hoitokäytäntöjä ja en sano niiden olevan huonoja - mutta eivät kyllä edusta omaa ajatusmaailmaani vaan enemmän pyrkimystä nopeutettuun hoitoon (jonka voi saada toimimaan, mutta jossa epäonnistumisen riskitkin ovat suuremmat).

Voi tuntua kyyniseltä todeta, että tavoite aluksi on vain normalisoida paino ja syöminen vasta myöhemmin - ei se toki ole ainoa tavoite, mutta on se aluksi päätavoite, johon iso osa toiminnasta tähtää. Ja syy on yksinkertaisesti siinä, että akuuteista terveydellisestä huolista päästään irti, asiakkaan kognitiiviset toiminnot ovat alipainossa ja vähäisessä syömisessä hiukan "rajalliset" ja varsinaista tasapainoisen elämän opettelua kaikilla osa-alueillaan ei yksinkertaisesti voida toteuttaa alipainoisessa tilassa, missä elimistön viestit ovat sekaisin.

Tämä syömisen lisääminen riittävälle tasolle on tietysti haastava vaihe ja hoidon vaikein osa. Se voi lievissä ja tuoreissa ongelmissa tapahtua vain vakuuttamalla, että nyt voit syödä hiukka vapaammin. Joskus asiakkaan harrastamaa kalorilaskentaa voi käyttää hyväksi asettamalla tasoa vain korkeammalle. Mutta useimmissa tapauksissa asiakas ei pysty näillä keinoin syömistään lisäämään vaan tilanne vaatii, että asiakkaalla on ruokalista, jonka mukaan hän syö ja hänen syömisessään on (liki) aina läsnä joku syömistä tukeva henkilö (tai kyttäävä kuten asiakas huonona hetkenä kokee) - osastolla se on osa toimintaa, kotioloissa sama vaatii perheeltä järjestelyjä. Joskus perhe ei ymmärrä tilanteen hankaluutta ja he yrittävät kehotuksista huolimatta jatkaa arkeaan kuten ennenkin ja tiedostamattaankin jättää hoidon nuoren harteille. Aika pian yleensä realisoituu, ettei se ole mahdollista.

Keskeinen työkalu anoreksian hoidossa on siis ruokalista. Ruokalista! Siinäpä sana, johon anoreksian hoidon pelot asiakkailla usein kiteytyvät. Paljonko siinä on kaloreita? Paljonko siihen nyt lisätään? Paljonko sitä voi muutella ja varioida? Onko siinä leipää? Tai leivän päällä voita? jne.. Ruokalista tarkoittaa siis paprua, jossa kerrotaan mitä syödään ja paljonko - ja sen kanssa ei juuri kompromisseja saa tehdä. Hyvinä syömisen uskalluksen päivinä ruokalista on asiakkaalle tappavan tylsä, epävarmoina päivinä turva ja huonoina päivinä säännöstö johon vedotaan. Ensimmäisessä ruokalistassa ruokamäärä on yleensä hiukan suurempi kuin mitä hän on tähän asti syönyt. Ensimmäinen lisäys tuottaa monesti asiakkaalle yllätyksen - ruokamäärää on voitu lisätä 200-400 kcal normitasosta ja paino ei nouse. Ja saatetaan lisätä hiukka lisää, eikä vieläkään nouse. Kaikki se alkuenergia hukkuu säästöliekin purkuun kun elimistö alkaa hiukan toimimaan. Tästä eteenpäin paino alkaakin sitten nousta ruokalisäysten myötä. Itselläni ei ole avopuolella mitenkään fiksattua ajatusta kuinka isoja lisäyksiä tehdään vaan haluan eteenpäin menoa, jossa asiakas hyväksyy muutoksen - se on liki aina mahdollista, mutta samalla tarkoittaa varsin maltillista etenemistä. Osastolla yksimielisyys ei aina ole mahdollista, koska anoreksia voi olla niin vahva, ettei mikään sen hyväksymä ratkaisu lopulta olisi minun kannaltani minkäänlaista eteenpäinmenoa. Eli aika hitaasti kuitenkin mennään, mutta mihinkäs sitä kiire on... pääasia että mennään eteenpäin ja asiakas ei joudu muutenkin hankalassa tilanteessa tarpeettoman koville ja vauhtiin josssa "pää ei pysy mukana". Eteenpäinkin voi mennä monella tavalla - alussa se tarkoittaa useinkin kalorimäärällistä lisäystä, mutta loppuvaiheessa yhä isompi osa eteenpäin menossa on uusia ruokia tai uudenlaisten ajatusten muhimista.

Ruokalistan kasvun aikana on toki monia huolia, kysymyksiä ja vaikeuksia, joita käydään läpi: ei kukaan muukaan syö näin paljoa.. mä lihon pullataikinaksi.. onks mun pakko seurata tätä listaa.. eikö eläinrasva ole epäterveellistä.. mihin sokeria muka tarvii.. jne... Odotettujen pelkojen lisäksi nälän kasvaminen (=normaalistuminen) jossain vaiheessa on yksi odottamattomista ja huolestuttaa kun "nälkä lisääntyy, mitä enemmän syön". Mutta tämä on normaali reaktio ja kyllä se nälkäkin sitten rauhoittuu. Kaikenkaikkiaan asiat kuitenkin tuppaavat menemään ihan hyvin jos/kun asiakkaalla on hyvä tukiverkosto, joka auttaa hoidossa.

Ruokalistaa kasvatettaessa toki sihdataan kohti normaalia syömistä. Kevyttuotteita jätetään pois, opetellaan syömään valkoistakin leipää tai normaalirasvaista juustoa, makeisia tulee ruokalistaan.. ja kaikenlaista mitä normaaliin hyvään syömiseen kuuluu. Pohjalla on kuitenkin hyvän ruokavalion runko: tasainen ateriarytmi, kasviksia ja hedelmiä riittävästi. Asiakas usein olisi valmis syömään enemmän, mutta vain "terveellisinä ja sallittuina" ruokina. Tämä ajatus ammutaan alas aika pian, sillä riittävää syömistä ei tulla saamaan anorektisen ajattelun ylitiukoilla terveellisen syömisen kriteereillä - kun lisäyksiä tulee niin ne ovat enimmäkseen terveellisiä, mutta eivät täydellisen terveellisiä (mitä se sitten mahtaakaan tarkoittaa.) Samoin pyrimme poistamaan syömisen sosiaalisia esteitä eli opettelemme miten mennä mukaan rientoihin joihin haluaa mennä ja jopa samoillla tavoin kuin muutkin. Miten voikin leffassa syödä pocornia, juoda siideriä kekkereissä jne..

Kaiken tämän seurauksena jonain päivänä käsissä on asiakas, jonka paino on normalisoitunut ja hän kokee itsensä paljon jaksavammaksi ja paremmin voivaksi kuin anorektisen oireilun pahimpina aikoina. Maltillisessa rytmissä on myös keretty havaitsemaan lukemattomia hyötyjä, joita paranemiseen liittyy ja hyvin harvoin tässä tilanteessa asiakas oikeasti haluaa ja edes kykenee laihtumaan alipainoon uudelleen.

Tässä painonnostovaiheessa menee puoli vuotta tai vuosi jos alipainoa on enemmän.

Syömisen normalisoiminen

Resurssipulaisessa hoidossa käy turhan usein niin, että painon normalisoituminen nähdään paranemisen pääasiallisena merkkinä - tai ei kai kukaan hoitajista näin oikeasti ajattele, mutta milloin mistäkin syystä hoito loppuu usein painon normalisoimiseen. Itse sanoisin, että painon normalisoituessa ollaan paranemisessa ehkä puolimatkassa - jos vielä siinäkään. Sillä vaikka paino on normalisoitunut ja vapautunut, niin syöminen ja paino on edelleen täynnä jännitteitä: kontrollia, syyllisyyttä, alituista pohdintaa ja paljon mustavalkoisia asetelmia. Näiden lisäksi liikuntaan alkaa helposti patoutumaan lihomisen pelkoa - erityisesti saliharjoitteluun ja kestävyysliikuntaan painottunut pakkoliikunta on yleistä. Eli kyseessä on vapautuneempaa syömistä kuin anoreksian pahimpina aikoina, mutta silti edelleen ollaan syömishäirön tiellä. Ongelma on, että lähipiiri ja asiakas itsekin voi ajatella tilanteen olevan nyt kunnossa - eikä ehkä ihan tiedosta että opittavaa on vielä paljon jäljellä.

Tämä syömisajatus ja pakkoliikunnasta irtautuminen pitäisi yhä opetella pois ja sen pitäisi olla osa anoreksian hoitoa. Jos niistä ei päästä irti, niin anoreksia voi uusiutua mutta tyypillisemmät seuraukset ovat ahmimishäiriö/bulimia tai vuosikausia ja -kymmeniä elämänlaatua häiritsevä liiallinen syömisen kontrollointi ja pakkoliikunta. Ei hyvä.

Elikä hyvin samaan tapaan kuin aiemmassa ahmimisen hoitoa käsittelevässä jutussa, nyt pitäisi vielä opetella syömään sen verran kuin haluaa, sitä mitä haluaa ja hyvällä omallatunnolla - ja kuitenkin tasaisella rytmillä ja jossain määrin hyvin. Liikunnassa opetellaan keskittymään liikkumisen hyvään oloon ja karsitaan pois liikuntoja, jotka ovat mukana vain painonhallinnan vuoksi. Asiakas pelkää tässä kohtaa opettelua lihovansa ja menettävänsä syömisen hallinnan - ja minä taas yritän vakuutella, että nimenomaan niin tässä tulee käymään jos ei syömisen vapautuneisuutta opetella. Asiakas pelkää ottavansa liian rennosti - ja minä olen huolissani uskaltaako hän löysätä lainkaan. Mutta opettelun avulla se tasapaino hiljalleen alkaa löytymään, asiakas alkaa saamaan kokemuksia että kontrolloimattakin pärjää hyvin ja jopa paremmin. Luottamus omaan kehoon alkaa vahvistua.

Tässä syömisen normalisoinnin opettelussa menee ohjatusti usein vuoden verran ja jos vaikeuksia on matkassa (masennus tms.) niin 2-3 vuotta, jonka jälkeen on opittu riittävästi, jotta asiakas voi itsekin jättää syömishäiriön loput rippeet taakseen tulevien vuosien aikana.

Matka kuulostaa siis pitkältä. Mutta itse ajattelen sen niin, että varsinainen anorektinen oireilu ja painonlasku ovat vain huipentuma vuosia edeltäneelle elämäntilanteen/syömisen/kehon problematiikalle. Ja kun takaisinpäin tullaan, niin painon nousu takaisin on vain alkusysäys vuosia kestävälle elämäntilanteen/syömisen/kehon problematiikan selvittämiselle. Ja jos edeltävä problematiikka on lyhyempi ja lievempi niin sitten on todennäköisesti hoitokin helpompi ja nopeampi.

Loppuajatuksia

Syy tähän blogautukseen on tietty se, että toivon jutun auttavan anoreksian kanssa painivia ja heidän lähipiiriään. Monelta osin Suomessa hoitoa tehdään eri tavoin kuin tässä jutussa - monesta eri syystä. Pitäisi kai olla muitakin ajatuksia? Mutta kun ei just nyt tule mieleen.. Lisäilen myöhemmin jos tulee.

+ jos joku miettii miksei tässä ole mitään refeeding oireyhtymästä ja sen hoidosta, niin se johtuu etten törmää siihen itse juurikaan, koska hyppään hoidossa mukaan vasta siinä vaiheessa kun akuutit terveysriskit on saatu hoidettua ammattilaisten toimesta ja aletaan puhua siitä mitä hyvä syöminen on.




keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Hairiintynyt syöminen, osa 1 - ahmimisen ravitsemushoito

Ahmimishäiriö ja sen kaltaiset ahmimiskokemukset ovat todella yleisiä. Siis TODELLA yleisiä. On vaikea sanoa kuinka paljon eri asteista ahmimisongelmaa on väestössä, mutta puhumme aika varmuudella kymmenistä prosenteista eli sadoista tuhansista, mahdollisesti yli miljoonasta suomalaisesta. Syömishäiriöliitto on viime aikoina lanseerannut "Joka viides meistä" -teemaa tarkoittaen ilmeisimmin, että joka viides suomalainen kokee jonkinasteista syömishäiriötä elämässään. Näitä lukuja ei aina tunnuta uskovan, mutta kyllä niissä on ihan vinha perä - ja valtaosa tuosta viidenneksestä on erilaisia ahmimisongelmia.

Mikä sitten on ahmimisongelmaa. Diagnostiselle ahmimishäiriölle on omat kriteerinsä, jotka aika hyvin kertovat mistä on kysymys, mutta joissakin tapauksessa ahmiminen ei ehkä täytä noita kriteerejä mutta on se silti ongelma jolle kannattaa jotain tehdä. Ja kun omassa asiakastyössäni ehkäpä suurin asiakasryhmä on ahmimisongelmien hoitaminen, niin ajattelin kertoa miten itse tätä hommaa teen mm. Syömishäiriökeskuksessa. Oikeaa hoitotapaa ei ole olemassakaan ja tarkoitus on esitellä miten minusta tätä hommaa kannattaisi purkaa - ja mielipide perustuu puhtaasti kokemukseeni siitä millä tavalla asiat tuntuvat tulevan kuntoon. Ja siitä voi sitten pohtia omaa tai läheisen tilannetta ja hoitoa jossain muualla.

Mikä on tavoite?
Itselläni on asiakastyössä aina tavoitteena hoitaa syöminen ns. loppuun - tilanteeseen, jossa asiakas syö hyvin, vapautuneesti ja on saavuttanut tavoitteensa (olossa, painossa, käyttäytymisessä tms.) tai on ainakin minun mielestäni riittävän paljon oppinut matkatakseen sinne itse. Ahmimishäiriön tapauksessa ensi tavoite on toki ahmimisen loppuminen. Mutta kyllä tässäkin lopputavoitteena minusta pitää olla koko syömisen hyvinvointiskaalan parantuminen: hyvää syömistä, nautittavaa vapautunutta syömistä, parempaa jaksamista ja hyvää painonhallintaa. Matka on yleensä melko pitkä - akuuttitavoitteet voidaan saavuttaa melko piankin, mutta koko paketin parantamisessa menee vuosia - aika usein 2-4 vuotta, josta varsinkin ensimmäisen vuoden aikana ohjaus on yleensä tarpeellista ja loppuaika voi mennä ominkin voimin.

Syömisen ahmimista aiheuttavat ongelmat
Ahmimisen taustalta löytyy syömisessä kolme pääsyytä, joista yksikin olisi ongelma mutta aika usein ne ovat kaikki pielessä:
- jatkuvia tai ajoittaisia liian vähäisen syömisen päiviä: morkkispäiviä, laihispäiviä tai muutoin vain päiviä, jolloin pyritään syömään selvästi liian vähän (esim. alle 1500 kcal).
- epätasaista syömistä ja etenkin alkupäivästä: liian kevyt aamiainen, liian kevyt lounas, liian pitkä aamiaisen ja lounaan väli ovat tyyppiongelmat. Mutta kaikki tavat joiden seutauksena nälkä pääsee liian kovaksi ovat iso ongelma
- kieltäytyvä ja rajoittava suhtautuminen syömiseen: ei koe että saa syödä sen verran kuin haluaa, kokee huonoa omaatuntoa syömisestä, on "kiellettyjä" ruokia

Näistä yksikin riittää usein ahmimisoireiden tuottamiseen, mutta kuten sanottua ne kulkevat monesti yhdessä ja ahmimisoireet ovat vahvat. Ratkaisu syömisessä on alkaa työstää näitä asioita siltä osin kuin ne ovat pielessä.

Toki ahmimisessa on monilla vahva psykologinen elementti - ahmimishäiriöllä oireilevilla puolella on masennusta ja vielä useammalla elämäntilanne/suhtautumistapa, jossa terapia on suositeltavaa. Ilman terapiaa ahmimishäiriöstä voi ilman muuta parantua jos syömisen ulkopuolella ei ole isompia ongelmia - joillakin näin, mutta lähtökohtaisesti useimmille terapia/työnohjaus on ilman muuta suositeltava osa ahmimisen hoitoa. Ilman terapiaa asiakas pysyy väsyneempänä ja voimavarattomampana ja syömiseen kohdistuu ylimääräisiä paineita, jota vaikeuttavat syömisen normalisoimista. Ahmimisongelmissa ravitsemusosaaminen ja psykologinen osaaminen ovat ilman muuta hyvä ohjauspari (vahvistettuna tarpeen mukaan psykiatrilla ja mahdollisilla muilla tukijoukoilla) - kumpi tahansa ilman toista on useimmissa tapauksissa puutteellista hoitoa, vaikka hoidon saatavuuden ongelmien vuoksi usein vain toista (jos kumpaakaan!) osaamista on saatavilla.

Liian vähäisen syömisen päivien poistaminen
Tämä on ensimmäinen askel ruokavalio-ohjauksessa ja aika yksinkertainen asia. Jos henkilöllä on taipumusta pitää liian vähäisen syömisen päiviä painonlaskun toivossa tai morkkisten vuoksi, niin nyt ne lopetetaan. Aika usein asiakas itsekin tiedostaa niiden ongelmallisuuden ja siksi isompia vaikeuksia toiminnan perusteluissa ei ole. Toki asiakas pelkää tämän johtavan painonnousuun ja se tekee asian vaikeammaksi ja ahdistavaksi - mutta ei tässä yleensä ongelmia ole. Kehoitus välttää selviä laihispäiviä on usein riittävä, mutta joissakin tapauksissa asiaa tarvitsee lisätukea: niillä jotka valmiiksi laskevat kaloreita voidaan tätä hyödyntää riittävään syömiseen ja muilla keskitään muita keinoja.

Tämän opettelu on usein varsin nopeaa ja vain muutamassa viikossa ollaan usein jo jyvällä.

Tasaisempi syöminen
Tämän opettelu aloitetaan myös heti alussa. Ahmimisongelman kannalta ydinasia on estää nälkää pääsemästä liian kovaksi - ja tähän tarvitaan aiempaa tasaisempaa syömistä. Tietysti syömisen lopputavoite on opetella syömään tuntemusten eikä kellon mukaan, mutta ahmimisongelmissa nälänsäätely on usein niin sekaisin ettei niihin viestin voi yksinkertaisesti luottaa. Siksi ruokailua on tasaistettava tavalla, joka ei vielä nälkää kuuntele. Toinen puoli on, että syömisen tasaistaminen automaattisesti tarkentaa nälänsäätelyä ja nälkä alkaa yleensä tarkentua suhteellisen nopeasti. Mutta alkuvaiheessa asiakkaasta voi tuntua hassulta, epämiellyttävältä ja usein pelottavaltakin (lihomisen pelko..) syödä aamiaista, lounasta tai ylipäätään jotakin vaikkei ole nälkä. Mutta onneksi kyllä se nälkä sieltä aika pian tulee, kun tasaisempi syöminen poistaa nälän ylilyöntejä illoista ja kaivaa esiin herkempiä näläntunteita.

Tämän opettelu kuulostaa helpolta, mutta oikeasti yksilöllisesti tasaista syömistä saa titrata ja opetella melko pitkään. Jo varsin nopeasti saadaan helpottavia parannuksia, mutta rytmin loksahtaminen kohdilleen vie helposti 6-12 kk tasaisessakin ohjauksessa. Joskus nopeammin ja joskus hitaammin - kun elämäntilanteita on niin moneen junaan.

Rajoittavuuden vähentäminen
Tätä voi ajatuksen tasolla työstää, mutta käytännön harjoituksiin ei kannata ryhtyä ennenkuin ylläolevat syömisasiat ovat kunnossa. Jos tähän ruvetaan aikaisemmin niin käy heti kuten asiakas pelkää: "jos mä löysään narua niin sitten ainakin ahmin". Ja ruuan laadunkin osalta kannattaa olla parannuksia tehtynä ennen kuin tähän ruvetaan.

Koko syömisongelman pohjalla on tietysti syystä tai toisesta kehittynyt kontrolloiva suhtautuminen syömiseen ylipäätään ja yksittäisiin ruoka-aineksiin. Juuri nämä ajatukset ovat ohjanneet syömisen edellä kuvattuihin ongelmiin ja kaiken lisäksi tulee päälle rajoittavuuden "psykologiset ongelmat": liika syömisen kontrolli ja pohtiminen heikentää nälänsäätelyä ja yksittäisiin ruoka-aineisiin kohdistuva kielteinen ajattelu lisää niiden himoa. Seuraukset ovat ahmimiselle tyypilliset: "voin olla syömättäkin, mutta kun syön niin lähtee käsistä.."

Eli kun syöminen on saatu teknisesti paremmalle tolalle on aika opetella syömään sen verran kuin haluaa ja tekee mieli. Ja opetella että kaikkea voi syödä, mikään ei ole kiellettyä.

Tähän on monta tapaa. Mutta aika tyypillisesti valitsemme ensin aamiaisen ja/tai lounaan, joilla opetellaan syömään sen verran kuin haluaa ja niitä aineksia, joita haluaa syödä. Toki samaa ajatusta voi ulottaa saman tien koko syömiseen, mutta monille on turvallisempaa aloitella opettelua pienemmissä palasissa. Tyyliin "uskallan aamiaisella nyt ylittää rajojani, koska voin sitten loppupäivän aikana kompensoida jos jotain kauheaa käy." En mitenkään hypi riemusta tästä kompensoivasta ajatuksesta, mutta on niin usein sisäänrakennettuna asiakkaalla joka tapauksessa että hyväksyn sen - pääasia että uskaltaa syödä aamiaisella/lounaalla vapaammin ja kokeilla uusia ruokia. Sillä kun niitä uskaltaa, niin tulokset ovat yleensä positiivisia: jaksoin paremmin, nälkä ei niin häirinnyt, ahmiminen rauhoittui, uusi ruoka maistui hyvältä. Näistä positiivisista kokemuksista asiakkaan onkin helppo ammentaa voimaa laajentaa sallivuutta laajemminkin syömiseen.

Kielletyissä ruoka-aineissa teemme usein listan kielletyistä ruuista, realisoimme onko ne lopulta niin ongelmallisia ja opettelemme syömään niitä. Monen ongelmakohtana olevien makeisten kohdalla on jo ehkä aiemmin, mutta viimeistään tässä vaiheessa aloitettu niiden sallivuuden lisääminen tekemällä herkut sallituiksi/pakollisiksi (kumpi ajatus asiakasta enemmän auttaa..) joka päivä tai esim. 5 kertaa viikossa. Tavoitteena on saada asiakkaalle hiljalleen ajatusta, että herkkuja saa syödä. Kun tämä kokemus hiljalleen alkaa syntyä, niin asiakkaat ovat aina yhtä epäuskoisia siitä kuinka mieliteot rauhoittuvat ja suklaata saattaa jäädä kaappiin päiviksi lojumaan. Mutta opettelun aikana asiakas pelkää ahmivansa mikä on tavallaan turhaa.. turhaa koska niitä ahmimisia tulee opettelun aikanakin liki varmasti ja ne eivät ole olennaisia. Olennaista on, että hiljalleen sinne tulee yhä enemmän positiivisia kokemuksia, joihin kannattaa uusina ilmiöinä keskittyä - eikä niihin ahmimisiin, joita muutoinkin on tullut vuosien aikana paljon ja tulisi jatkossakin jos opettelua ei tehtäisi.

On kyse ruuan tai herkkujen vapaasta syömisestä, niin asiakkaan kannalta kyseessä on pelottava tapahtuma, koska lihomista pidetään varmana. Ja niin usein käykin. Kun samaan aikaan opetellaan syömään vapautuneesti mutta takaraivossa huutaa toisenlaista viestiä vuosien painolasti, niin ollaan välitilassa jossa syöminen lisääntyykin ja paino nousee. Painonnousu on kyllä kovin riippuvainen lähtöpainosta - reippaan kokoisilla sitä ei tule usein lainkaan, normipainoisilla liki aina ja alipainoisilla aina. Tämä kuulostaa asiakkaasta pelottavalta, mutta olisi epärealistista väittää ettei paino opettelussa nouse. Parempi tapa on nähdä kokonaisuus: todennäköisesti paino väliaikaisesti nousee laskeakseen sitten "biologista painoa" kohti myöhemmin kun syömisen jujusta on saatu paremmin kiinni. Ja se mitä painolle käy lyhyellä aikavälillä on epäolennaisempaa kuin se että koko elämisen laatu nousee huimasti paranemisen myötä. Näin se kannattaa ajatella, mutta tosiasia on ettei se tietysti väliaikaistakaan painonnousua ihan hirveän paljon helpommaksi kaikille tee..

Näistä prosesseista harvoin selviää alle vuoden opettelulla ja usein vie pitempäänkin saada jujusta kiinni. Jo hyvin nopeasti muutamassa kuukaudessa opitaan paljon ja syöminen saa ihan ulottuvuuden. Mutta niin, että oppi olisi jo pitkällä ja syöminen olisi jo varsin vapautunutta vie kyllä muutamia vuosia.

Ruuan laatu
Ja toki syömisen laadulla on merkitystä, mutta en laittanut sitä ongelmakolmikkoon, sillä pelkkä huonolaatuinen syöminen ilman ylläolevia ongelmia ei juuri ahmimista aiheuta vaikka sokerille/nopeille hiilihydraateille tällaista viittaa yritetäänkin usein langettaa. Mutta tietysti syömisessä on asioita, jotka vakauttavat nälänhallintaa ja niitä kannattaa hoitaa kuntoon. Näistä tärkempiä ovat liiallisen vähärasvaisuuden poistaminen ja proteiinin saaminen useimmille aterioille. Joillakin on taakkanaan männävuosien yltiövähärasvaisen laihdutuksen opit ja niistä pitää irtautua, koska liian vähärasvainen ruokavalio heikentää kylläisyyttä ja altistaa verensokerin heilahteluille varsinkin reippaamman kokoisilla ihmisillä. Proteiinin saaminen aterioille tekee samoja asioita. Eli rasvan kohdalla normirasvaisia tuotteita tai ei ainakaan liikaa vähärasvaisia tuotteita, öljyjä, pähkinöitä ja ylipäätään ihan normaalia ruokaa. Proteiinissa katsotaan ettei välipaloina ja aamiaisina ole pelkkää puuroa, leipää tai hedelmiä kuten usein on.

Painon kannalta vielä kasvisten saaminen mukaan riittävissä määrin on tärkeää. Muilta osin parantelemme syömistä, jos asiakkaalla riittää virtaa.

Ydinasiana lihomisen pelosta ja laihtumisen halusta irti pääseminen
Nuo ovat siis asioita, joita syömisessä pääasiassa teemme kun ahmimisongelma poistuu. Mutta kaiken takana asioita on vaikeuttamassa asiakkaan kokema ja ahmimisongelmiin keskeisesti liittyvä lihomisen pelko ja laihtumisen halu - jotka ovat niin voimakkaita ja alitajuisia, että niihin törmätään monissa käänteissä. Mitä paremmin asiakas pystyy jättämään näitä tuntemuksia taka-alalle niin sitä paremmin asiat menevät. On epärealistista että ne olisivat poissa, mutta on toivottavaa että löydetään ajatusmalli jossa ne eivät estä etenemistä, sillä niin moni hoitoon vaadittava asia tarvitsee laihdutuksesta irti päästämistä ajatuksissa. Voisi sanoa, että asiat voivat mennä monella sektorilla parempaan päin - mutta lopullinen syömisen löytäminen edellyttää painon unohtamista ja muuhun hyvinvointiin keskittymistä. Se on helposti sanottu, mutta vaikeammin tehty. Mutta ehkä noin yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka ahmimisen hoito koetaan usein vaikeaksi niin itse en sitä sellaisena useimmissa tapauksissa pidä. Minusta se on vain melko hidasta ja pitkäkestoista. Vaikeaksi se tulee vain jos asioita yritetään kiirehtiä.

Ja siinä se. Toivon jutun auttavan ahmimisen kanssa painivia ja tunnistamaan mitä syömisessä voisi tehdä joko itse tai hoidossa. Ja mitä tyypillisiä vaikeuksia matkassa on, ettei omissa vaikeuksissa tule fiilistä että vain omalla kohdalla asiat ovat vaikeita.


Ahmiminen..





PS. Tämä on osa sarjaa, jota aion jatkaa eli käyn läpi tyypillisiä syömisen normalisoimisprosesseja eri syömishäiriöissä. Anoreksia jne. ovat vielä tulossa kun aikaa on. Itse asiassa tämänkin rykäisin aika nopeasti ja pidätän oikeuden tarkennuksiin myöhemmin. Mutta parempi hätäinen kuin ei lainkaan :) koska minusta tämäntyyppisiä tarinoita ei netistä löydy hirveästi. Minusta olisi mukava, jos syntyisi keskustelua erilaisista tilanteista ja perusteluistakin, sillä vaikka yritin kuvailla keskivertoprosessia niin näissä on tietty hirveästi variaatioita.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Syomisestä saa vaikeaa

Tuli vastaan henkilö, joka tuskasteli syömisen hankaluutta. Ja ilmeni että hän käyttää varsin paljon aikaa netissä ja kirjastossa terveys- ja ravintoaiheisten asioiden selailuun. Tämä kombohan on yleinen mutta onneksi asiaan on yksinkertainen ratkaisukin jos asia ongelmaksi muodostuu. Lopettaa sen pläräilyn. Syöminen on varsin helppoa ja yksinkertaista kun pitää itsensä syömishässäköiden ulkopuolella ja menee maalaisjärjellä omiin fiiliksiin luottaen. Ja sitten jos asiaan alkaa perehtyä niin tottakai hommat menee vaikeaksi koska syömisen teoriapohjissa ei ole mitään yksinkertaista. Jokainen ravitsemuksellinen väite voidaan jakaa kymmeneen toisaalta-toisaalta variaatioon ja nämä jakaa taas uusiin variaatioihin. Sellaista se on, mutta ei käytännöstä sellaista tarvitse tehdä.

Käytännössähän hyvä syöminen on varsin yksinkertaista vaikkapa näin. Tästä voisi jatkaa pitempäänkin, mutta ehkä olennainen tuli jo. Jos syömisen monimutkaisuus ja ristiriitaisuus häiritsee niin ei sitä lisätiedonhaku tule paljoakaan tule selvittämään. Kyllä helpoin ja ihan järkevä ratkaisu on jättäytyä ravitsemusmedian ulkopuolelle. Aika varmasti siinä ei menetä mitään ja voi hiljalleen palauttaa syömisen omalle paikalleen. 

Ja jos asiat kiinnostaa eikä ahdista niin sitten voi toki jatkaa... 

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Luomukeskustelu joka herättää tunteita

Hiljaisempaa on ja tullee olemaankin blogissa vähän aikaa.. Ajatukset ei ole kortilla, aika on.

Nopeana heittona kuitenkin haluan jakaa vakiopodcastini pari juttua, jotka ovat viihdyttäneet viimeaikoina luomuteeman äärellä. Ensikosketus teemaan tuli Radio rockin korporaation tässä haastattelussa, joka nauratti ja myöhemmin laajemmassa ja tasapainoisemmassa keskustelussa luomuteemasta (pari ärsyttävää mainosta ennen juttuja..). Keskustelut on ihan mielenkiintoisia, mutta suurin syy linkkauksiin on se, että haastattelussa oleva kasvinjalostuksen dosentti Jussi Tammisola on aikamoinen persoona oli itse asiasta mitä mieltä vain. Varmasti ihastuttaa ja todennäköisesti vielä enemmän vihastuttaa. Ja ihan varmasti tätä miestä pidetään luomupiireissä ruokateollisuuden asianajajana - vaikkei kyllä siltä minusta vaikuta. Itselleni päällimmäisin fiilis on, että ydinalueellaan asiantuntevan oloinen mies ja näin suora mielipiteiden esittäminen on kyllä aika raikasta - ravitsemuspuolen johtopäätöksissä en aina samoilla linjoilla olisi.

Mutta siis tarkoitus ei ole esitellä kumpaakaan keskustelun osapuolta asiantuntijana ja totuuden torvena. Mutta oli itselleni ainakin viihdyttävät kuunteluhetket ja saivat muutamia ajatuksia taas esiin. Itse teemaan liittyen pidän luomun eläinten hyvinvointiin liittyviä teemoja mainioina ja monilta muilta osin suhteeni luomuun on hiukan auki. 

Herättikö tunteita tai ajatuksia?


Luomuruokaa