torstai 9. tammikuuta 2014

Lasten lihavuuteen puuttumisesta

PS. Ao. tarinan lähettänyt äiti oli viemässä tarinaansa myös mediaan esimerkkinä huonosta hoidosta ja ajattelin kantaa korteni kekoon jutun ulostullessa, että pahimmat ylilyönnit saataisiin kitkettyä lasten lihavuuteen puuttumisesta. En kuitenkaan koskaan nähnyt tarinaa ulkona ja blogautus unohtui. Tässä se nyt on jälkijättöisesti jos ei se tarina koskaan päivänvaloa nähnyt.

*********************************************************************************

Vaikka toisinkin voisi luulla niin aika huumorilla tulee otettua kaikenlaiset hölmöilyt mitä syömisessä ja painonhallinnassa tulevat vastaan - me ihmiset vaan emme ole aina kovin järkeviä. Mutta kierroksille minut saa kun aletaan puhumaan lapsien kohdalla tapahtuvista vääryyksistä. Ajoittain meiliin kolahtaa tämänkaltaisia tarinoita, joita ei vain pysty ottamaan huumorilla tai ymmärryksellä:

"Sain liitteenä olevan puuttumiskaavion tyttäreni terveydenhoitajalta (tyttöni ei ole lihava, mutta hänen pyöristyneeseen vatsaansa kiinnitettiin huomiota) ja kehotuksen tytölle itselleen pienentää annoskokoja. Tyttöni on oikein liikunnallinen ja harrastaa paljon liikuntaa, joten tästä ei tarvinnut huomauttaa. Kun ilmaisin toiveeni, että 7v tytön terveystarkastusvihkoon ei kirjoiteta tällaisia kommentteja vaan toivon ohjeiden tulevan suoraan vanhemmille eikä lapselle. Sillä seuraukselle, että sain kuulla olevani yhteistyökyvytön vanhempi. Vaikka ilmaisin huoleni, että jo jopa 10% tytöistä sairastuu syömishäiriöön ja jopa 5. oireilee, niin kuulin lihavuuden olevan paljon pahempi vitsaus, kun siihen kuitenkin sairastuu jo 20% lapsista. Eli aika nurinkurisessa maailmassa elämme, lihavuus on pahinta mitä elämässä voi tapahtua. 3. luokkalaiselle pojalleni annettiin taulukko, johon oli lueteltu kuinka monta kaloria missäkin tuotteessa on ja kuinka kauan täytyy liikkua, jotta kuluttaa ne. Taulukko oli tarkoitettu aikuisille."

Tässä on mennyt niin moni asia pieleen:
- ei 7-vuotiasta yksinkertaisesti voi kehottaa syömään pienempiä annoksia. Syömismäärän vähentäminen ei ole mukana keinona Lasten lihavuuden hoidon virallisissakaan suosituksissa ja erittäin hyvästä syystä - nimenomaan ruokamäärien vähentäminen johtaa kikkailuun josta syömishäiriöriskit kumpuavat.
- kaloripelin opettaminen 3-luokkalaiselle menee mielestäni suoraan rosvosektorille mutta jonkun mielestä se on ehkä harmaata aluetta - jonkun mielestä se ehkä on fiksujen valintojen opettelua, mutta minusta se on todennäköisesti opettamista siihen samaan kalorikikkailuun jonka kanssa vanhemmatkin joutuvat ongelmiin: en syö kunnon ruokaa niin säästyy kaloreita herkkuihin, kun syön tän on pakko liikkua tuon verran, tänään en liiku niin en saa syödäkään jne..
- tietysti asian pitää mennä aikuisten kautta ensin eteenpäin, tästä ajattelusta on suositusten perhekeskeisyys kaukana. Oli vain hyvä ajatus, ettei asiaa kirjoitettaisi terveystarkastusvihkoon (turha leimautuminen) vaan juteltaisiin asiasta vanhemman kanssa.
- ja muutakin..

Lihavuuden hyvä ehkäisy on samalla syömishäiriön ehkäisyä
Äskeinen tarina oli vain yhden ihmisen kokemus ja näkemys - vastapuolella voisi tietysti olla oma versio tarinasta. Eikä todellakaan ole tarkoitus väittää että tämä olisi yleistä - kyllähän ylivoimainen valtaosa kouluterveydenhoitajista on fiksua väkeä. Mutta kyllä näihin tarinoihin törmää sen verran, että on helppo sanoa lasten lihavuuden hoidon nimissä tapahtuvan välillä karmean kuuloisia asioita. Eikä se ole ihme kun tiedossa on, että aikuisten lihavuuden hoitokin on retuperällä niin eipä kummempaa voi odottaa lasten kohdalla. Ylikuormittuneessa terveydenhuollossa lihavuuden "hoito" kaikissa ikäryhmissä jää helposti tokaisujen ja prujujen jaon tasolle kunnon hoitoprosessien sijaan ja voi hyvällä syyllä pohtia onko niistä enemmän hyötyä vai haittaa. Ja tietysti päähaittana on syömisen häiriintyminen, josta välillä kuulee hieman ivallisiakin kommentteja "ettei nykynuorille saa sanoa mitään painosta kun heti muka pamahtaa syömishäiriö" (suora lainaus). Öö.. no ei tietenkään saa sanoa mitään typerää. Do no harm ja niinpoispäin. Entä perustelu siitä, että lihavuus on niin paha asia ettei syömishäiriötä voi liikaa varoa? Ei ylipainon ja syömishäiriön riskiä voi vertailla pahemmuudessa, mutta jos kuitenkin pitäisi niin kyllä syömishäiriö on paljon pahempi asia ja heikosti hoidettuna usein johtaa myös ennemmin tai myöhemmin ylipainoon. Onneksi tämä on turha vastakkainasettelu koska molempien ehkäisy voidaan yhdistää mutta kyllä se vähän ymmärrystä vaatii.

Mutta jos lähtisi tästä karusta arkitarinasta katsomaan eteenpäin kohti parempaa maailmaa. Suomessa on jo hyviä toimintamalleja lasten lihavuuden hoitoon: Mahtavilla muksuilla on pitkä toimintahistoria, Easy Sportilla on pääkaupunkiseudulla ilmeisen hyvä ote ja olen varma että Suomessa on muuallakin hyvää toimintaa ihan julkisen sektorin toimesta. Perhe edellä, vanhemmat edellä, iloa ja hyvää lisäten eikä syömisen kontrolloinnin kautta. Sitä hyvää toimintaa ja tukea vanhemmille vain kaivataan lisää ja nämä pienten lasten vastuuttamiset pois - ei vähemmälle vaan kokonaan pois. Eihän lasten lihavuudessa ole juuri koskaan kyse lapsen ratkaisuista eikä se niihin panostamalla ratkea. Kyllä siinä on kysymys vanhempien jaksamistilanteesta, kyvystä luoda rajoja ja käytänteitä, heidän esimerkistään ja kannustuksesta hyvinvoiviin elintapoihin - ja kaikenlaisesta muusta kodeissa tapahtuvasta. Esimerkiksi palkitessamme Easy Sportin vuoden painonhallintapalkinnolla Suomen lihavuustutkijoiden puolesta he (muistaakseni) totesivat esityksessään suurimman ongelman olevan ehkä vanhempien vanhemmuuden vähäisyydessä: rajojen vetämisessä ja käytänteiden luomisessa jne... En halua tällä ainuttakaan vanhempaa syyllistää vaikka todennäköisesti jonkun ruudun äärellä näin koetaankin - realistinen tilannekatsaus perheen dynamiikkaan on kuitenkin paikallaan jos oman lapsen ylipaino mietityttää. Täydellisiä vanhempia ei olekaan mutta jos jossain voisi olla parannettavaa niin sitä varmaan kannattaa koettaa parantaa itse tai muiden avulla.

Mutta siihen lihavuuden hoitoon ja puuttumiseen pienillä lapsilla. Siihen voi ja kannattaa puuttua - mutta ei puhumalla siitä ensin lapselle vaan vanhemmille ja katsotaan heidän kanssaan mitä asiassa voisi tehdä. Lasten lihavuuden hoidon suositustaulukossakaan kun ei ole ainoatakaan asiaa, mitä se 7-9 vuotias voisi yksin tehdä. Itse sanoisin, että aina kannattaa ensin katsoa mitä perheessä voitaisiin tehdä lasten terveellisempien elintapojen eteen ilman, että lapsi edes tietää että kyse on painonhallintatarkoituksesta. Joskus se on mahdollista - ja joskus lapsi tarvitaan mukaan tietoisellakin toiminnan tasolla. Mutta vanhemmat edellä.

Entäs jos se onkin oma vanhempi joka on itsekseen puuttumassa oman lapsen lihavuuteen? Kyllä siinä pitäisi olla vanhemmilla aika moni asia itse mietittynä ja muutettuna ennenkuin siitä lapselle tarvitsee puhua. Ja ihannetilanteessa ei puhutakaan - etsitään ja toteutetaan vain uusia perheen toimintatapoja jotka tukevat koko perheen parempaa jaksamista, yhdessäoloa, aktiivisuutta ja hyvää syömistä.

22 kommenttia:

  1. Oma painoni alkoi nousta yhdeksännellä luokalla melko rajusti lisääntyvän ahmimisen seurauksena. Vanhempani yrittivät puuttua asiaan, mutta otin nämä yritykset vain hyökkäyksenä itseäni kohtaan, olihan mua kiusattu koulussa koko peruskoulun ajan ja itsetunto oli ihan pohjamudissa. Koin siis vanhempieni hyvää tarkoittavat keskustelunaloitukset haukkuina ja moitteina ja merkkinä siitä, että hekin vihaavat mua kuten kaikki muut maailman ihmiset. Lukioikäisenä sitten sairastuin ahmimishäiriöön, joka oli riesanani monta, monta vuotta. Nyt ylipainoa on 40 kg.

    Lapsena olin hoikka, eikä kumpikaan vanhemmistani ole koskaan ollut ylipainoinen, joten kotoa en ole ainakaan voinut saada minkäänlaista "väärää mallia". Välillä mietin, mikä meni vikaan, ja äitini sanoo miettineensä välillä samaa...

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus, suosittelen, että puhuisit julkisesti enemmänkin tästä aiheesta! Vanhemmilla on mieletön vastuu lastensa, ja äideillä erityisesti tyttöjensä, omakuvan ja terveiden elämäntapojen muodostumisessa.

    Uskoisin, että tämä mielensäpahoittaminen on suuri riski erityisesti varhaismurrosikäisten tyttöjen kohdalla. Itselleni (nyt nainen 30 v.) on myös jäänyt mieleen vastaavanlainen terveydenhoitajatapaus lapsuudesta. Minua kehotettiin laihduttamaan viidennellä luokalla ja terveydenhoitaja muun muassa moitti minua kun pidin edamin sijaan enemmän kermajuustosta. Ei terveempiin elämäntapoihin kannustamisessa ole mitään väärää, mutta se, miten se tehdään, on olennaista. Itse olin ala-asteella vain hieman pyöreä, en vielä ylipainoinen, mutta myöhemmin painoni nousi ja lukiossa sairastuin syömishäiriöön, jonka kanssa taistelin koko lukioajan. Nyt olen taas ylipainoinen, joten voisi sanoa, että niin hyvä syöminen kuin terve omakuva on mennyt raiteiltaan jo varhaisessa lapsuudessa.

    Terveydenhoitaja on vain osasyy, isompi vastuu on roolimalleilla. Kun kuulee joka päivä ihan normaalipainoiselta äidiltään (ja esim. tädeiltään) "voi, kun pitäisi laihduttaa", "kamalat jenkkakahvat" ja "olen taas lihonut" oppii pelkäämään lihavuutta. Ainakin omalla kohdallani tämä oli osasyy syömishäiriön puhkeamiseen. Ja toisaalta taas koen, että nykyään mielessäni on tapahtunut jonkinlainen vastareaktio kaikelle lapsesta asti kuullulle painonhallintapropagandalle, en ole halunnut lähteä siihen mukaan. Nykyään, pienen tytön äitinä, yritän tehdä kovasti töitä, paitsi hyvän syömisen eteen, myös sen suhteen, että en koskaan puhuisi itsestäni epäkunnioittavasti tyttöni kuullen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aiheesta tullut puhuttuakin, mutta totta ettei ehkä ole sattunut kovin julkisiin foorumeihin. Ehkäpä siis blogautuksen paikka. Minusta tässä on kaksi eri teemaa: vanhemmat jotka eivät tajua mitä viestivät ja vanhemmat jotka tajuavat oman käyttäytymisensä ja yrittävät suojella lapsiaan siltä - jälkimmäinen ilman muuta parempi ajatus, mutta olen hiukka skeptinen miten se onnistuu. Paras olisi jos vanhemmatkin löytäisivät hyvän syömis- ja kehoajattelun niin ei tarvitsisi mitään yrittää piilotella.

      Poista
  3. Niin toivoisin terveydenhoitohenkilökunnan löytävän sen kultaisen keskitien. Sekä sen että oikeasti syventyisivät lapseen yksilönä eikä "massana" ja siitä millainen pitäisi olla oppikirjojen mukaan.
    Mikäli lapsi kasvaa tasaisesti niin **** käyrillä miksi puttua, mikäli siis ei oikeasti ole yli/ali painoinen.
    Meillä puolestaan taistellaan siis koulun terveydenhoitajan kanssa siitä, että lapset ei paina tarpeeksi. Syövät kun hevoset, liikkuvat paljon ja ovat terveitä mutta kun se painokäyrä ei ole nollallinjalla. Vaikka siis etenee ihan tasaisesti omalla käyrällään.. Aina välillä pistää kiehumaan suhtautumiset lapsiin.
    Toki, tiedän että päävastuu terveellisten elämäntapojen opettamisella on meillä vanhemmilla, välillä se on vaan "hieman" haasteellista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa turhauttavalta. Yleinen ongelma on, että kun jotain suosituksia tehdään, niin niiden tekijät ymmärtävät niiden rajoitteet ja tulkinnan mutta sitten kentälle se viesti ei kanna ja siellä suosituksia tulkitaan pilkuntarkasti ja joskus sitten väärinkin. Yleistä oli mittari ja suositus melkein mikä vaan.

      Poista
    2. Tämä on kyllä niin totta. Mutta joskus kyllä mietityttää myös mitä ohjemateriaalien tekoijöiden päässä liikkuu. Esim. lautasmalli, joka on mielestäni toki aivan erinomainen kaltaiselleni keski-ikäiselle istumatyöntekijälle, niin saman ohjeen kanssa on lapset tulleet jo eskarissa kotiin ja nyt kun murrosikäinen pituutta 20 cm vuodessa venyvä kestävyyslajin harrastaja tulee samojen lappujen kanssa kotiin en tiedä itkeäkö vai nauraa.
      Tuntuu, että on mennyt ihan tuntuma siihen miten paljon terve, liikkuva, kasvava lapsi tarvitsee energiaa.

      Poista
    3. Terveydenhoitajan pitäisi muistaa, että lapselle on tultava sellainen olo, että terveydenhoitaja on hänen puolellaan. Jos lapsella on tunne, että terveydenhoitaja on niuho ja syyllistävä painonkyttääjä, ei hän hakeudu terveydenhoitajan luo sellaissakaan tilanteessa, jossa hän ehkä kipeästikin tarvitsisi terveydenhoitajan apua.

      Poista
  4. Minua on aikanaan itkettänyt yläasteen liikunnanopettaja, joka pisti porukan säännöllisesti nöyrtymään puntarilla.Pidin lukemisesta ja ulkoilin kävellen. Koulumatkat ja keskustaan kaupoille ja kirjastoon, ystävän luo, joka asui myös kauempana.Pihatöitä kotona silloin tällöin. Siis hyötyliikuntaa päivittäin, mutta sehän ei ollut mitään.
    Tenavana en muuta tehnytkään kuin pyöräilin ja uin kesät ja luistelin/hiihtelin tai muuten rymysin kavereitten kanssa hangessa iltamyöhään tuikkusilla jne. Arvatkaa, kuinka innokas liikunnan harrastaja olin kymmenien vuosien ajan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aarrrgghhh.. tuo liikunnan maikka. Nykyään onneksi tätä ei voi tapahtua. Eihän?!!

      Poista
  5. Noniin. Tämä on hyvin tärkeä aihe. Itse olen mm. perheväkivallan uhri, maanis-depressiivisen äidin lapsi ja lohtu/turvasyönyt hyvin pienestä saakka. 8-vuotiaana muistan ekan kerran kuulleeni oman äitini suusta mun ylipainostani. Aina on säännöstelty mun ruokia (söin sitten salaa) ja pakotettu kävelylenkeille (joita vihaan vieläkin). Mä, jos kuka, tiedän mitä noi ulkonäkökommentit voi pienelle tehdä. Puhumattakaan, että hoikka äitini vihasi omaakin kropapansa. 16 vuotiaana laihdutin ekan kerran 30 kiloa ja nyt 20 vuotta myöhemmin taistelen kilpparin, pcon, metabolisen oireyhtymän ja ties minkä kanssa kun on näitä kiloja moneen kertaan tiputettu hyvinkin kyseenalaisin keinoin vuosien varrella. Näissä tilanteissa monesti aikuisiällä tarvitsee jotain henkistäkin apua. En kelpaa itselleni edelleenkään.

    Nyt kun on itsellä kaksi lasta, ja erityisesti vielä toinen niistä tyttö - huomaan miten tärkeää on jatkuva kehu ja itsetunnon vahvistaminen. Silloin nuo typerät terkkarien kommentitkin menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja oma esimerkki. Ei pakota toista pelkästään johonkin liikuntasuoritukseen vaan on siinä oikeasti mukana, tsemppaajana. Just tultiin pojan luistelukoulusta jossa olin itsekin jäällä.

    Itse olen ensimmäiset vuodet taistellut neuvolan terveydenhoitajien kanssa siitä, että lapseni ovat pieniä ja alipainoisia. Pitäisi lisätä rasvaa ruokaan, tuputtaa ruokaa jne. Toinen syö pelkän leivän ja toinen syö leivän päälliset. Yritän jatkuvasti tsempata itseäni, että lapset on hyviä näin ja se mitä joku virallinen taho sanoo ei merkitse mitään.

    Onhan se toki totta, että yhä enemmän lapset on ylipainoisia. Mutta kyse kai silloinkin on ravinnon sisällöstä eikä niinkään määrästä. Itse satsaan laatuun ruoassa ja näen vaivaa, toivottavasti siitä on iloa pidemmälläkin tähtäimellä.

    Silti, edelleen aikuisena, tunnen pienen pistoksen, että voisin olla liikunnallisen ja reippaan äidin lisäksi myös hoikkana parempi esimerkki lapsilleni. Olisihan se paljon helpompi harrastaa lasten kanssa ja touhuta kaikkea kun makkarat eivät olisi edessä.


    VastaaPoista
  6. Kun tänne on muutkin tuonut omia tarinoitaan julki, niin saanen kai tuoda omanikin.
    Olen siis tällä hetkellä 16 vuotias.
    Muistan varmaan ikuisesti sen, kuinka olin kolmos-nelosluokalla terkkarilla. En ollut ylipainoinen, vain lapsenpyöreyttä löytyi. Tämä meidän terveydenhoitaja ( oikeasti ylipainoinen nainen ) kertoi minulle, kuinka minun pitää laihtua ja laihduttaa. Hän sanoi että olen lihava, ja antoi juurikin näitä ohjeistuksia " oikeaan syömiseen " ja " aktiiviseen liikuntaan ". Kivalta kuulosti rankasti koulukiusatun lapsen korviin. Harrastin tuolloin koripalloa, rullaluistelin ja pyöräilin, sekä ulkoilutin saksanpaimenkoiraamme. Ruokanani oli ihan perus kotiruokaa.
    Nyt kun miettii, niin nuo sanat kantavat vielä edelleenkin jälkiään. Laihdutin tuolloin epämääräisin keinoin, seiskalla vesidieettasin. Sittemmin olen paastonnut, ahminut, oksentanut ja liikkunut. Nykyäänkin elämäni pyörii vain kalorien ja liikunnan ympärillä, enkä ole normaalipainoinen. Pelkään vaakaa, terveydenhoitajia ja lääkäreitä, koska pään sisällä ääni huutaa että he vain käskevät laihduttamaan.

    En tiedä, mutta epäilen että tämä nainen sai minussa aikaan tuon niinsanotun syömisvammailun. Kaloreiden laskeminen on arkipäivää, enkä voi syödä leipää ilman, että tiedän sen kalorimäärän. Muuten ahdistun. Tämä toistuu kaiken kanssa. Ärsyttää.

    En edes halua tietää miten poikaystäväni ajattelee syömisistäni..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se juuri lähtee.. :(
      Jos katsoo eteenpäin niin tähän saa kuitenkin apua ravitsemusosaajilta. Yksin asian selvittäminen onnistuu yleensä hyvin hitaasti jos koskaan.

      Poista
    2. Painoon ja yleensä ulkonäköön puuttuminen on sellainen teko, että sitä kannattaa miettiä kaksi kertaa.

      Sisarukseni oli lapsena hiukkasen pulska. Silloin ei lapsille huomauteltu terveyspuolen taholta painosta. Sota-ajan jälkeen ruoka oli pikemminkin iloinen asia. Eikä se paino nyt kovin iso ollut, kun jälkikäteen kuvia on katsonut. Kuitenkin toiset lapset, vieraat, osaavat olla piruja. Traumoja varmasti jossain vaiheessa elämää oli, mutta ihan ihminen siitä tuli. Nykyään on tarkka kiloistaan. Toisaalta taas raskaita töitä ei salaatinlehdillä tehdä.
      Itse olin laiha rääpäle, kunnes alkoi olla makeita tarjolla lähempänä kymmentä ikävuotta. Koulussa kuitenkin juostiin paljon välitunneilla ja pituuskasvu korjasi asioita.
      Eräs opettaja aikuisempana koulutuksessa sanoi aika rumasti. Ei hänellä olisi siihen varaa ollut, minua lyhyempi tasapaksu äijä.
      Sisuunnuin ja laihdutin kesäloman aikana vissiin vain marjoja syömällä. En mielestäni paksumpi ollut ollut, kuin moni muukaan. Jouduin vaan kurvikkaana silmätikuksi. Kesän kuurin jälkeen ei ollut varaa kellään arvostella. Muistan loukkauksen kuitenkin koko ikäni. Tiedän, että sisaruksenikin muistaa omansa.
      Työelämään siirryttyä meni kilojen puolesta vuosikaudet hyvin, sitten istumatyö ja kasvun loppuminen pituussuuntaan sekä työpäivän jälkeinen väsymys tekivät tehtävänsä. Kävelin päivittäin töihin kilometritolkulla, silti alkoi paino nousta kolmikymppisenä. Se työ vielä loppui ja olin vuoden ilman. Sinä aikana tuli läskiä pelkkään murheeseen.
      Lopulta sain määräaikaisen työn ja tapasin erään henkilön ja aloin haluta näyttää paremmalta. Puolessa vuodessa liikunnalla ja syömällä tosi vähän tiputin kolmisenkymmentä kiloa. Kokemusta on siis ihan omatoimisesta laihduttamisesta.
      Neljäänkymppiin mentiin suht.koht. hyvissä lukemissa, välillä piti muutama kilo tiputtaa. Mikään mannekiini en ollut, koska minusta ei sellaista saa, kiitos perintötekijöiden. Enkä halua ollakaan 50 kiloinen, koska sekin on nähty ja se ei minulle vaan sovi.
      Elämän murjonnasta olen osani saanut. Nykyään olenkin tajunnut, että syön liikaa stressiin ja vastoinkäymisiin. Niin, että vältä stressiä ja vastoinkäymisiä, pysyt laihana. :) Kun on vielä sopivat geenit ja rasvaa helposti varastoiva elimistö, on tehtävä mahdoton. Voin todeta sukuvalokuvista, että kohtalotovereita suvun naisista löytyy.
      Viimeinen niitti oli vaihdevuodet.
      Viimeksi laihdutin pari vuotta sitten. Jätin kaiken sokeriin viittaavankin pois ja hiilarit vähiin. Kyllä läskiä lähtikin. Vaan kun minusta ei ole elämään ilman mitään hyvää loppuelämääni, niin takaisinhan ne tulivat. Jojoiluksi on mennyt meikäläisen painontarkkailu.
      Minusta lapsille ei pitäisi antaa sokeria ollenkaan. Siis välttää makeita ja turhaa sokeria viimeiseen asti. Uskon, että näin ei makeannälkäisiä tulisi. Tuo viimeinen muutaman kuukauden sokeriton kausi todisti minulle paljon sokerin haitoista.

      Kerään voimia vihoviimeiseen laihdutusrutistukseen, olen jo yli kuusikymppinen. Sokeri pois, ei olekaan aivan helppo metodi. Aikaa kaupoissa ensialkuun kuluu, kun kaikki glukoosit lukee esim. leikkelepaketeista ja hakee korvaavia täysin sokerivapaita tuotteita. Elintarviketeollisuus on aivan uskomaton sokerinsyöttäjä.

      Nykysysteemi on pahasta. Katsotaan, että leimaaminen ja huomautteleminen ovat oikeutettuja, kunhan huomauttelija on terveyspuolen kanssa jotenkin tekemisissä (tai vaikka ei olisikaan!)
      Ei, oikea metodi on perheen ruoan ostajien käsissä. Lapsilta ei kaupassa kysellä, että mitä hyvää te tänään haluaisistte syödä. Pois sieltä jugurttihyllyltä. Sen sijaan äiti ostaa maustamatonta jugurttia ja laittaa siihen marjoja tai hedelmiä ILMAN lisäsokeria, raastaa vaikkapa omenaa. Jne.
      Ei lasta, joka on muiden ruokinnan varassa syntymähetkestä ties miten kauan eteenpäin, pidä syyllistää, jos on taipumus lihoa. Pitää tukea ja järjestää oikeanlaista ruokaa. Tiedosta ei ole pulaa ja valistusta on liiankin kanssa. Nyt mennään syyllistämislinjalla. Siitä ei tule kuin pahaa mieltä ja syömishäiriöitä.

      Poista
  7. Kasvatuksessa puhuttaessa mainitaan usein vanhempien esimerkin merkitys. Voi esim olla vaikea saada lasta tykkäämään kasviksista jos omalla lautasella ei niitä ole. Tai kieltää syömässä liikaa herkkuja, jos itse syö niitä päivittäin. Vesi ei tule luontevaksi janojuomaksi, jos aina kaapissa on tupla patterin Pepsi Maxia. Tai voi olla kaksinais moralista patistaa nuorta liikkumaan jos itse viettää vapaansa sohvalla lojuen jne.
    Mutta mitenkäs tehdä kun perheessä on kaksi lasta, jolla on täysin erinäiset mieltymykset ruokaan ja liikkumiseen? Toinen tykkää pelailla koneella ja syödä (suolaisia)herkkuja? Toista joutuu patistamaan oikein syömään "kunnon ruokaa", jotta kalorit eivät menisi liian miinukselle, kun koulun jälkeen pelataan kentällä 4 h jalkapalloa. Pulla ja muut "makoisat" hiilarit maistuisivat kyllä. Periaatteesa molemmat saavat saman esimerkin, mutta mieltymykset ovat toisistaa poikkeavat.

    Vinkkejä miten ohjata molemia tasapuolisesti oikean syömisen (ja liikkumisen) suuntaan, ilman että tulee mitään traumoja "nalkuttamisesta", "pakottamisesta" ja "kieltämisestä"..

    (tuntuu kyllä siltä, että jokaisella terveellä(kin) aikuisella on joku trauma ruokailusta, joten voiko vanhemmat välttää sitä vaikka mitä tekisivät :( )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toinen lapsista on siis hoikka ja jäntevä 10 vuotias. Toinen 12 vuotias "pikkaisen pyöreä ja mahakas". Ylipainoa ei ole vielä niin paljoa, ettei "pituuskasvu" voisi sitä korjata, mutta pelko on, että mitäs tulevaisuudessa, kun mieltymykset tähän "pizza/kebab/limu"-ruokavalioon ja tietokone/iphone ajanvietteenä elämäntapana ovat suuret.

      Poista
    2. Jutun lopussa piti itse asiassa olla ps. etten ole vuosiin tehnyt lasten kanssa hommia. Joten enpä uskalla antaa vinkkejäkään - näitä yleisajatuksia lukuunottamatta. Mutta yleisajatuksena sanoisin, että pyritään ohjaamaan mutta pidetään huoli ettei ylitetä kynnystä joka alkaa synnyttää syömiseen jännitteitä. Jos se ei johda tulokseen, niin sitten katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

      Ja lapsethan ovat erilaisia.. Enkä jaksaisi olla akuutisti kovin huolissaan jos herkut maistuu pojalle joka juoksee päivät pitkät ulkona jos painossakaan ei mitään ongelmia ole. Ei lapsella tarvitse olla vielä tiptop ruokavalio vaan mielestäni tärkeämpää että kasvatetaan suuntaan jossa se aikuisena on todennäköisempää. Tottuu syömään kaikenlaista, on aktiivinen jne..

      Poista
    3. Juu. Kiitos vastauksestasi vaikka en varsinaisesti odottanutkaan sitä. Kunhan pohdin äääneen :)

      Lapset tosiaan ovat erilaisia ja vanhemmat pyrkivät varmasti kaikki niin omalla esimerkillä (mikä lienee se paras vaihtoehto) ja pienellä ohjaamisella, saamaan heille terveen elämän ja terveen suhtautumisen ruokavalioon.

      Mutta kun lueskelee laihdutustarinoita (tai lihomistarinoita) netistä tai henkilökohtaisesti kuuntelen siskoani, niin kaikilla tuntuu olemaan joku trauma syömiseen liittyen varsinkin terveellisinä pidettyjen ruokien (kasvisten, kalan) syömiseen tai miksi joku ruokalaji tuo lohtua jne...

      Mutta kaipa jokaisella trendikkäällä ihmiselle pidä olla vähintän yksi syömiseen liittyvä rajoite johon parhaassa tapauksessa liittyy vielä tarina (lapsuudesta) :)


      Poista
    4. Surullinen ja suututtava tapaus. Toivon todella että tuollaiset menetelmät ovat nykyisin marginaalissa, mutta onhan noihin tullut itsekin törmättyä kouluaikoina. Terkkari kävi varoittelemassa aamiaismuroista jo ala-asteen alkupuolella ja ylä-asteella opetussuunnitelmaan kuului kertoa että rasva on kaikissa muodoissa yksinkertaisesti paha asia ja se on karsittava pois. Terveystiedon tunnilla kerrottiin että finnit johtuvat siitä että on syönyt liikaa rasvaa. Siinä sitä sitten ihmeteltiin halkeilevaa ihoa joka ei kestänyt edes saunomista enää, viidentoista kilon painonlaskua ja putoilevia hiuksia. Ylipainoisesta luokkatoverista puhuivat selän takana pahaa niin oppilaat kuin opettajatkin.

      Kotona äiti oli kaalisoppadieetillä mutta sanoi että teidän kasvuikäisten pitää syödä tuota kunnollista ruokaa, aina silloin kun ei ylistänyt kuinka monta kiloa lähti tänäänkin ja kuinka hyvää tämä dieetti tekee iholle. Myöhemmin samanaikaisesti kun vanhemmat vahtivat että toteutan anorektikolle suunniteltua sairaalaruokavaliota kotonakin, keittiön kaappeja koristivat äidin paatokselliset muistilaput: "lasillisessa tuoremehua on jopa 80 kcal!!!" (ironista että sairaalan aamiaismenuun kuului lasillinen tuoremehua)

      Koulussa anoreksia-epidemia iski näppynaamoihin ja kotona äiti ihmetteli miten hänen kaikki tyttärensä sairastuivat syömishäiriöön.

      Jos ruoka on väline jaksamiseen ihan muilla elämänalueilla kuin kalorinlaskenta, kukaan ei ole ylipainoinen eikä alipainoinen. Äskettäin kuitenkin julkistettiin jonkun tutkimuksen tulokset joissa kerrottiin että lastenohjelmissa on melko paljon lihavien pilkkaamista ja laihduttamaan kehottamista. Kun lapsi oppii äidinkielensä, hän oppii samantien että lihava on huono ja laiha on hyvä. Tunnen aika monta urallaan erittäin hyvin menestynyttä lihavaa ja aika monta sairaseläkkeellä olevaa laihaa.

      Poista
  8. Sensitiivinen aihe tämä lasten ylipaino, mutta siitä huolimatta ihan todellinen ongelma ja käsittääkseni vielä kasvava sellainen. Vanhempien omatessa edes suurinpiirtein terveelliset elämäntavat ja edes suurinpiirtein normaalin suhtautumisen sekä ruokaan että liikuntaan, luulisi riskin olevan kohtalaisen pieni. Jotenkin tuntuu, että olisiko sen kouluterkkarin kuitenkin annettava sitä ravinto-/elämäntapaohjausta tai tukea ihan ekana niille vanhemmille.

    Hyvin usein kuulee myös kovaakin kritiikkiä käyriin tuijottelusta ym. Tottakai asioiden ilmaisemisen suhteen pitää todella olla tarkkana ja sensitiivinen sekä huomioida lapsen yksilöllisyys, mutta ei niitä käyriä huvikseen seurata. Vakava asia se on sekin, jos esim. joku sairaus olisi ollut nähtävissä kasvukäyrissä, mutta asiaa ei jostain syystä ole huomioitu. Sinänsä kyllä tuosta "painokeskeisestä" ajattelusta olisi hyvä päästä pois ja siirtyä kokonaisvaltaisempaan ajatteluun :). Eikös se kuitenkin ole parempi olla esimerkiksi liikunnallinen/hyväkuntoinen ja hieman pyöreä, kuin normaalipainoinen ja huonokuntoinen?

    Tervetullutta tekstiä tämä!. Keskustelu kyseisestä aiheesta olisi kyllä toivottavaa, jotta perinteinen asetelma jossa syytetään ja puolustetaan, hälvenisi! Vasta sitten voi edes kuvitella puhuttavan jokseenkin samaa kieltä.

    VastaaPoista
  9. Todella hyvä kirjoitus! Olen itsekin kuullut pariltakin entiseltä työkaveriltani samanlaista palautetta kouluterveydenhoitajan puuttumisesta lapsen painoon. On toki hienoa, että koulussakin tällaisiin asioihin kiinnitetään huomiota, mutta mielestäni huoli tulisi tuoda ilmi nimenomaan ensin aina vanhemmille, jotta terveydenhoitajakin saa paremman kuvan lapsesta, kuten harrastuksista ja syömisestä.

    Itselläni on kaksi tyttöä, 13 ja 16 vuotiaat. Molemmilla on heti teini-iän alettua tullut hieman painoa lisää ja kummallakin on aivan hirveät paineet asian suhteen. Vanhemman tyttöni kanssa on jo helppo puhua painonhallinnasta ja terveellisestä ravinnosta, sekä liikunnasta. Nuorimmaiseni ihannoi näitä lehtien ja realitysarjojen anorektisen laihoja naisia ja kokee olevansa ruma ym. Yritän hänelle puhua asiasta ymmärtävästi, mutta tuntuu siltä että ulkopuolinen paine täydellisestä vartalosta ajaa järjen edelle.

    Vanhemmalla tyttärelläni on kilpirauhasen vajaatoiminta, ja oikean lääkityksen etsimisaikana tyttäreni paino heitteli rajusti. Tämä aika oli hänelle todella vaikeaa ja näin miten turhautuminen alkoi jo muuttua masennukseksi. Tyttäreni oli tällöin neljäntoista. Nyt lääkitys on kohdillaan ja olemme yhdessä tarkastelleet ruokavaliota oikeanlaiseen suuntaan. Hänellä ei ollut mielestäni ongelma missään vaiheessa annoskoot, mutta huomasin, että hän söi usein salaa jo nukkumaan mentyään sipsiä ja donitseja. Usein huonetta siivotessani löysin sängyn alta tyhjän sipsipussin ja donitsilaatikon. Lisäksi hän joi päivittäin limua. Minun oli hankala puuttua tilanteeseen tarpeeksi, sillä lapseni eivät asu kokoaikaisesti luonani. Nyt Tyttäreni vaikuttaa tyytyväiseltä ja tasapainoiselta nuorelta naiselta.

    Minusta ainakin tuntui siltä, että tällaisia asioita oli vaikea ottaa esiin lasten kanssa, varsinkin tyttöjen kohdalla. Oli vaikea päättää puhuako asiasta vai ei, ja jos niin miten? En toki halua tehdä nuoren naisen tilannetta tahottomasti vieläkin tukalammaksi.

    Olen itse ollut jo vuosia kova treenaamaan ja liikkumaan. Viime aikoina olen vieläpä entistä enemmän tarkastellut omaa ruokavaliotani. Tulikin sitten mieleeni, että tyttäreni ovat kokoajan nähneet miten minä syön ja treenaan, joskus jopa pakonomaisesti. Vaikka en koskaan ole patistanut lapsiani millekään dieetille tai saarnannut urheilusta, nyt ymmärrän, että he ovat varmasti saaneet vaikutteita omasta turhankin intensiivisestä suhtautumisestani liikuntaan ja ravintoon.

    On tämä vaikea aihe...



    VastaaPoista
  10. Oma poikani on omasta mielestäni kehittynyt ihan normaalisti perintötekijät huomioon ottaen. Neuvolassa kuitenkin sanottiin liian laihaksi (olen itse ollut hyvin hoikka lapsena). Siitäpä puolisoni (lapsen isä siis) riemastui ja alkoi oikein tuputtamaan ruokaa joka välissä ja laittamalla tasan lapsen mielen mukaisia ruokia. Pojasta tuli nirso ruoan suhteen, mutta herkut maistuivat.

    Ala-asteella poika sitten alkoi pyöristyä, mikä käsittääkseni on melko yleistä ennen kasvupyrähdyksen alkua. Ylipaino ei ollut mitenkään suurta, mutta kotiin tuli kaikenlaista syömisopastusta ja huomautuksia terveystarkastuslappuihin. Oikein sain suojella häntä, ettei hän olisi alkanut pitämään itseään toivottomana läskinä. Sitten murrosiässä alkoi kasvu, ja nyt poika on hoikka ja sopusuhtainen nuori mies. Syömisen kanssa hössöttämisestä on vähitellen päästy, ja ruokavalio on tullut taas monipuolisemmaksi.

    Koen, että ilman terveydenhoidon puuttumista pojan painoon ruokailutottumukset olisivat pysyneet parempina koko ajan eikä syömisestä olisi tarvinnut tehdä numeroa missään vaiheessa. Terveydenhoidon hyväksymä normaalipaino kesken kehitystä oleville lapsille on aivan liian ahdas rajoiltaan, eikä se ota mitenkään huomioon perintötekijöitä, joilla kuitenkin on suuri vaikutus kehitystahtiin. Liiallisella puuttumisella luodaan suuri joukko huolestuneita vanhempia ja syömiseen epäterveesti suhtautuvia lapsia.

    VastaaPoista
  11. Hyvä kirjoitus. Varsinkin, kun lapset vertailevat terveydenhoitajien merkitsemiä asioita sekä myös painojaan välitunneilla terveystarkastusten jälkeen! Juuri se johtaa syömishäiriöihin ja epärealistiseen kehonkuvaan sekä tytöillä varsinkin ongelmalliseen syömisen tarkkailuun. Kouluterveydenhuolto tarvitsee p a l j o n koulutusta vielä liittyen tähän nimenomaiseen asiaan.

    VastaaPoista