tiistai 14. helmikuuta 2012

Onko ylipaino oma moka?

Niin, onko se? Onko ylipaino merkki siitä, että olisi pitänyt ottaa itseään niskasta kiinni aiemmin tai että on selkärangaton luuseri? Tai onko ylipaino ylipäätään yksilön oma virhe, joka olisi ollut korjattavissa jos olisi vain tahtoa riittänyt. Oli asia mikä hyvänsä niin syyllisen etsintä on tietysti aina turhaa ja epärakentavaa eikä se ole tarkoitukseni. Mutta kun näitä syypäitä kuitenkin välillä etsitään niin vilpitön mielipiteeni on EI. Se on joskus ammoin ollut kyllä tai osin - mutta nyt se on varsin pitkään ollut ei ja syyt tulevat alla.

Miksi ylipaino ei ole oma moka - taustat
Koen keskeiseksi asiakastyössä, että asiakas kertoo jotenkin syömistarinansa ja taustansa. Ja näitä tarinoita kun kuuntelee niin poikkeuksetta reaktio tarinaan on: "Mitenkään muuten ei olisi oikeastaan voinutkaan käydä..". Matkan varrella niin moni asia vaikuttaa siihen minkälaiset elintapaeväät kassiin tarttuvat matkalla lapsesta aikuisuuteen ja ne tuntuvat hyvin pitkälti ohjaavan painoakin. Kasvat perheessä jossa ei tehdä ruokaa, ei ole ruokarytmiä - ropleemo. Sen päälle tulee mahdolliset perheen sisäiset ristiriidat jotka syövät psyykettä - grande ropleemo. Jne. siis näitä taustajuttujahan on loputtomiin. Ja vastaavasti kyllä se painonhallinta tulee aika luonnostaan kun kasvaa kotona, jossa opitaan monipuoliseen syömiseen ajallaan ja muutenkin on asiat pitkälti kunnossa.

Eli kyllä ne mahdollisuudet tulevaan painonhallintaan luodaan hyvin varhain ja kotona. Toki sen jälkeenkin asioita voi kääntää parempaan yksilötasolla mutta noin laajemmin esimerkiksi kansanterveyden kannalta ajateltuna siihen ei kannata luottaa koska isossa mittakaavassa paino nuoruudessa ennustaa vahvasti painoa aikuisiässä. Tässäkin tullaan helposti isoihin syyllistämis/syyllistymiskysymyksiin kun kotipuolessa koetaan paino-ongelmat huonona vanhemmuutena. Tuskin kellään on tähän syyllistämiseen tarvetta - asiat ovat yleensä niinkuin ne ovat jostakin syystä ja ne syyt ovat monimuotoisia. Mutta ei siitä oikein mihinkään pääse, että kotona painonhallinnan pohja luodaan tavalla tai toisella - ja näihin taustoihin ei sillä yksilöllä ole juuri sanansijaa eikä siis myös syytä.

Miksi ylipaino ei ole oma moka - huonot ohjeet
Muistellaanpas pysyvän laihdutuksen ydiasioita. Jokainen voi itse miettiä kuinka monen laihdutusta haluavan silmään ylipäätään osuu ohjeet syö-sen-verran-kuin-haluat-mutta-tasaisemmin-ja kasviksia-lisää-plus-hoida- jaksamistasi. Ja jos osuu niin intuitiivisesti siihen ei uskota. Eli käytännössä valtaosa on yrittänyt saada painonsa alas syömällä vähemmän ja liikkumalla enemmän - joka on yleensä surkea tapa. Ei ole yksilön vika jos hyviä painonhallintaohjeita on harvassa ja hän uskoo tekevänsä juuri kuten pitääkin - vain todetakseen ettei ongelma ratkea ja luulee vian olevan itsessä. Lukemattomienkin kitukuurien jälkeen ihmiset usein kokevat vian olevan itsessä eikä ohjeissa: "kyllä niillä laihtu ettei ohjeissa ollut vikaa mutta mä en vaan pysty.."

Koomisesti kuulee joskus kuinka joku sanoo, ettei ylipainoisella ole ollut tarpeeksi yritystä tai itsekuria. Hitto, tyypillinen ylipainoinen on elämänsä aikana laihduttanut kymmeniä tai satoja kiloja ja on jaksanut taistella syömistä vastaan vuosikausia - hänellä on todennäköisesti tsemppaamisen historia, jota ei voi edes tajuta kun ei/en ole sitä elänyt. Mutta kun keinot on mitä on, niin ei se tsemppi oikein auta.

Nuo kaksi syytä riittää minulle
Aika pitkälle nämä kaksi syytä selittävät miksi en koe ylipainon olevan yksilön vika - pääsääntöisesti asiakkaan tarinaa kuunnellessa päällimmäinen fiilis on "Ei hänellä ollut mitään saumaa onnistua". Toki näkökantani on hyvin deterministinen. Mutta se on sitä ihan puhtaasti kokemuksesta huolimatta aiemmasta toisenlaisesta ideologiasta. Enkä tarkoita, etteikö painolle voisi jotain - voi paljonkin sitten kun tunnistaa missä se painonhallinnan pullonkaula pohjimmiltaan on ja saa siihen järkeviä ohjeita. Eli jotenkin näin tämä tuppaa menemään:
- hankala tausta, hyviä ohjeita ei näy = ei painonhallintaa
- hankala tausta, saa hyviä ohjeita = hyvin käynee 
- hyvä tausta, saa huonoja ohjeita = huonosti käynee
- hyvä tausta, hyviä ohjeita - painonhallinta on yleensä helppoa
Ja meillä nyt ei vaan satu olemaan maailmaa, jossa asiat olisivat aina hyvin ja hyvät ohjeet realisoituvat kovin äkkiä laihduttajan eteen.

Kun joku pitää ylipainoa pääosin henkilön omana vikana tai jonkinasteisena luonteenheikkoutena niin minusta siinä on kyse puhtaasta tietämättömyydestä. Mutta samalla siinä on jotain vastenmielistä itsensä kohottamista - "mä olen onnistunut kun mä olen niin hyvä, mutta toi ei..." Ei kiitos sellaista. Mutta tässä oli lyhyt johdanto teemaan - ja jatketaan keskustelua kommenteissa joita odotan sillä on tästä paljon toisenlaisiakin ajatuksia.

PS. Sattui just tulemaan ulos tutkimus, jossa katsottiin laihduttaneiden olevan vähemmän laiskoja verrattuna entiseen ylipainoonsa jos he olivat laihtuneet elintapamuutoksilla. Mutta jos laihtuminen oli leikkauksen avulla niin heidät koettiin yhtä laiskoiksi kuin ennenkin. Tämä lihavuus=laiskuus assosiaatio on jotain... jätetään nyt sanomatta. Mutta sen ajatuksen yleisyys on surullista.

PPS. Teeman jatkopurkua seuraavassa blogautuksessa "Painosyyllisyyden jälkipuintia"

115 kommenttia:

  1. Hyvä ja ajatuksia herättävä teksti, kiitos tästä. Itse olen havahtunut huomaamaan, että me ihmiset tuppaamme vaatimaan suunnattoman nopeita muutoksia, koska olemme kasvaneet fast-kulttuuriin, joka kiihtyy kiihtymistään kaikilla elämän osa-alueilla. Haluamme ratkaisun tähän käteen, juuri nyt, eikä kohta. Jos lisäämme kasviksia lautaselle tänään, huomenna pitäisi peilikuvan jo näyttää erilaiselta ja viime vuoden housujen mahtua jalkaan. Se kun ei mene niin, elämä ei mene. Uskallan väittää, että monella laihdutusyritys töksähtää väsähtämiseen ja turhautumiseen. Näin olen itse huomannut lähipiirissäni. Ensimmäiset kilot karisivat viikossa tai kahdessa kun tuttuni jätti ruokavaliosta turhat hiilihydraatit pois, mutta sitten painonlasku hidastui. Iski epätoivo, epäusko, masennus. Ja siinä oli taas itsesyyttelyn ja lamaannusen kierre valmis.

    Olen vahvasti sitä mieltä, että terveyden tavoittelussa mielellä on aivan valtava voima. Ensin on opittava rakastamaan itseään tarpeeksi, antamaan itselleen armoa ja hyväksymään itsensä tämän näköisenä juuri nyt. Siinä piilevät avaimet muutokseen ja myös halu saada aikaa pysyviä terveysmuutoksia. Jos ainoa ajatus ovat ne kilot, niin kyllähän ne lähtevät vaikka rotanmyrkyllä(kuten viimeisimmässä postauksessani kirjoitin). Kalorisaldon voi täyttää millä tahansa ja laihtua kun elelee vajaakaloreilla, mutta todellinen terveys ja hyvinvointi lähtee kuitenkin aivan muualta: korvien välistä, tasapainosta, kokonaisvaltaisesta elämäntavan muutoksesta ja lautasen sisällön laadusta määrän sijaan.

    Rohkenenpa väittää, että kun lautasen sisältö asettuu kohdilleen, monipuoliseksi, tasapainoiseksi ja kaikki kehon tarpeet täyttäväksi, myös kalorit loksahtavat paikalleen ihan itsekseen ilman laskemisia ja pisteytyksiä. Lihavuus ei ole mikään "oma syy", koska siihen ovat vaikuttaneet lukuisat tekijät ihmisen historiassa, geeneissä(kin), elämäntapahtumissa. Sanonpa myös, että nykyaikana me syömme paljon ruokaa joilla "nälkä kasvaa syödessä", ihan konkreettisesti. Tyhjillä kaloreilla täytetyt herkut ja prosessoidut einekset täyttävät hetkeksi ja nostavat sokeripiikin taivaisiin, kunnes iskee romahdus ja entistä armottomampi nälkä. Osoitan vähän sormella myös ravitsemusteollisuutta, joka on osaltaan luomassa tätä kansansairauksien ja lihavuusepidemian kierrettä. Kuluttaja on se, joka joutuu etsimään oikeaa ja aitoa ruokaa suurennuslasin kanssa, vaikka mielestäni ruoan tuottajan kuuluisi olla vastuussa siitä että tuottamansa tavara on tosiaan ruokaa. :)

    Kiitos tästä! Herätti ajattelemaan liiankin kanssa.

    T. Maria, ravitsemustieteen opiskelija.

    VastaaPoista
  2. Jaha, se on Reijo ollut ahkerana. Hyvä niin.

    Syöminen, syyllistyminen/-täminen ja ylipaino. Vauvau. Aihe on mielenkiintoinen, monipuolinen ja hankalakin. Syitä on syömiseen yhtä monta kuin on syöjää ja syöjän historiaa. Syöminen on psyykkinenkin tapahtuma. Syöminen voi olla korvike, sijaistoiminto tai yritys peittää muita ongelmia. Syömisestä keskusteleminen netissä osoittaa pitkälti sen, että se on syvästi tunnepitoinen asia ja perustarve, josta ollaan valmiita taistelemaan viimeiseen leiv...pisaraan. Siitä huolimatta, että nykyihmisen ei ole tarvinnut taistella syömisistään enää ties kuinka moniin tuhansiin vuosiin. Konkreettisesti.

    Alkaa tuntua siltä, että lihavuuden hoidossa on A-klinikka, Minnesotametodi, psykoterapia tai ihan vaan perinteinen keskusteluterapia enemmän tarpeen kuin muu medikalisaatio tai ruokavalio. Uskon vahvasti, että meillä kaikilla on aineet, mutta niiden itse ja yksin etsiminen ei onnistu pelkästään kirjoja lukemalla. Tarvitaan intiaaniopas.

    -Massu

    VastaaPoista
  3. Kisa gallupissa on kutkuttavan tiukkaa ja ihan hitusen yllättää näin tiukka kisa! Tiesin Kyllä ääniä tulevan enemmänkin mutta että ihan tasoissa toistaiseksi. Antakaas "Kyllä" vastanneet vähän perusteluja :)

    "Ei" vastaushan voi vaikuttaa ihan hyssyttelyltä, hyysäämiseltä ja kuoliaaksiymmärtämiseltä - vaikka yritinkin perustella ettei siitä ole minusta kyse. Mitä argumentteja löytyy "Kyllä" vastauksille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En saa vastattua tällä luurillani, mutta vastaisin kyllä. Ja vain omasta puolestani puhuisin. Olen patalaiska hedonisti ja tästä syystä paino-ongelmani ovat täysin omaa syytäni. Syön ihan laadukkaasti, joskin parantamisen varaa olisi. Tietoakin on, joten vika on itsessäni.

      Poista
  4. Mietin hyvän aikaa miten perustella kyllä-ääntäni... Olen lapsuudesta asti ollut tunnesyöjä. Nyt aikuisena sitten opettelemassa pois kertyneistä kiloista ja huonoista ruokailutottumuksista. Psyyke ja ruoka liittyvät ainakin minulla voimakkaasti toisiinsa.
    Välillä mietin, mitä olisinkaan tehnyt, jos en olisi syönyt. Ehkä olisin hajottanut paikkoja vihoissani, pahimmillaan. Ruoka oli turvapaikka. Mutten siltikään hyväksy sitä, että päästin itseni kuntoon, jossa olin vielä noin vuosi sitten (siitä olen jo laihtunut aika tavalla).
    Omien kokemusteni pohjalta en kuitenkaan syytä ylipainosta ketään muuta kuin itseäni - muut olkoon sellaisia kuin ovat. Joten ehkä minun olisi sittenkin pitänyt vastata ei...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ehkä sinun olisi pitänyt vastata ei :)

      Kuten jutussakin sanoin niin ihmisillä tuntuu olevan kovasti taipumusta syyttää itseään silloinkin kun sille ei ole syytä. Jutustasi tuli sama mieleen.

      Poista
    2. Olen ollut koko elämäni hoikka, kunnes sairastuin, ja aloitin kortisonin käytön, olin tuolloin 51-vuotias. Kortisonia kuluu välillä aivan tähtitieteellisiä määriä, ja se sekoittaa aineenvaihduntapakan melko hyvin. Sen lisäksi, että lääke turvottaa, niin se myös kiihdyttää ruokahalua. Sanoisin, että yli puolet liikakiloista on lääkkeestä johtuvaa ja loput sitten oma syytä. Joka tapauksessa, niin kun olin VHH:lla niin minulta ei pudonnut kuin 6 kiloa,vaikka olisi ollut toivottavaa, että kiloja olisi mennyt saman verran lisää. Mieheni puolestaan laihtui 16 kiloa, söimme täsmälleen samaa ruokaa, emmekä juurikaan livenneet, eli tarkkoja oltiin. Sairauteni on sellainen, että entiset liikunta-asiat ovat jäänneet vähälle, ainut liikunta jota harrastan on kävely. Ruoka sensijaan on terveellistä ja maittavaa, sillä VHH:sta tuli elämäntapa eikä pelkkä laihdutuskuuri. En ennen VHH:ta syönyt koskaan niin paljon vihanneksia ja juureksia kuin nykyään.
      Minua entistä hoikkaa naista tietenkin välillä harmittaa nämä 12 ylikiloa, mutta olen silti tyytyväinen, että olen kohtalaisessa kunnossa, ja vielä suoriudun arkisistä asioista, ja pystyn käymään töissä. Mutta tosiasia on kyllä se, että ihan kaikki ei aina johdu itsestä, vaan syitä ylipainoon voi olla moninaiset.

      Poista
  5. Minusta on aika loogista, että porukka lihoo: ruokaa on tarjolla pilvin pimein, sitä on useimmilla varaa hankkia ja sitä mainostetaan joka mediassa. Liäski meidän ei tarvitse välttämättä enää liikuttaa itseämme omin voimin, jos emme sitä erityisesti halua. Tarkoitukseni on siis sanoa, että osa meistä lihoo, koska ruoka on hyvää ja sitä tulee helposti syötyä yli tarpeen. Ei kyse ole välttämättä sen kummemmasta (osalla ihmisistä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se miksi ihmisten paino nousee on todellakin aivan loogista. Syyllistämiskommentti taitaa kuitenkin olla tyypillisimmin "miksi he eivät reagoi siihen?!?!?".

      Minusta vastaus on usein että reagoivatkin mutta eväät ja ohjeet eivät vain riitä tuloksiin kovasta yrityksestä huolimatta. Ja jotkut kai ajattelevat etteivät he yritä tarpeeksi?

      Poista
    2. Vielä tarkennus: Blogautuksessasi tuli vahvasti esiin lihavuuden taustalla olevat kasvatukselliset ja psyykkiset ongelmat. Nämä ovat toki osa asiaa, mutta eivät kaikkien kohdalla. Minusta osa ihmisistä siis yksinkertaisesti syö näissä yltäkylläisissä oloissamme liikaa, iman sen kummempia kasvatuksellisia tai psyykkisiä taustoja. Mutta ehkä on niin, että ammattilaisen vastaanotolle hakeutuu tietynlaisia ihmisiä, joilla lihavuus siis vahvemmin yhteydessä mainitsemiisi psyykkisiin tekijöihin?

      Olen samaa mieltä toisesta pääpointistasi: varmasti on niin että osa räpiköi eroon lihavuudesta täysin toimimattomin ohjein/keinoin.

      Poista
  6. Minä äänestin Ei:n puolesta. Ihan omasta kokemuksestani käsin. Aikaisemmin olisin varmaan vastannut Kyllä. Nykyisin olen täysin eri mieltä. Kiitos siitä sinulle Patrik. Koko homma lähti käyntiin ammoisista keskusteluista ruoan jälkeisestä väsymyksestä. Kysyin, että olisiko mahdollisesti syynä insuliiniresistenssi.(Silloin en edes juuri tiennyt, mistä asiasta on kyse. Veikkasit näin olevan. Se tieto muutti koko suhtautumiseni ruokaan ja syömiseen. Aiemmin ajattelin vain, että jos syö suht monipuolisesti kalorivajeella, paino putoaa, mutta kohdallani ei käynytkään näin. Sitten jo todettiinkin 2-tyypin diabetes. Nämä jutut kohdallani aiheuttivat sen, että aloin etsiä tietoa ja se tieto muutti syömisiäni verensokerimittausten ohella. Siihen suuntaan, että verensokeri pysyisi mahdollisimman vakaana, eikä verensokeripiikkejä tulisi. Sittemmin verensokerini ovat normalisoituneet täysin normaaleiksi aivan ruokavalion seurauksena. Paino lähti putoamaan vasta verensokeritasojen laskemisen jälkeen. Eli ei voi sanoa, että painonpudotus auttoi verensokeritasoihin. Tarpeeksi kasviksia ja marjoja, tarpeeksi proteiinia, tarpeeksi rasvaa ja tarpeeksi vähän nopeaa hiilaria. Se oli se avain omalla kohdallani.

    Viimeksi diabetes-kontrollissa käytyäni lääkäri totesi, että diabetes ja verensokeriongelmat (insuliiniresistenssi seurauksineen) on hyvin vahvasti geeniperusteinen ja jos tätä ei geeniperimää huomioi, verensokeritasot nousevat taatusti melko nopeasti yhä kasvavan lääkemäärän myötä, jos näitä ei ota huomioon.

    Kuten olet sanonut, itsekuri ei ole avain, vaan tieto on. Minäkin kuvittelin olevani tunnesyöjä ja ties mitä, mutta kun tietoa tuli ja opin sitä soveltamaan arjessa, homma lähti pelittämään aivan toisella tapaa kuin aikaisemmin. Minusta kyse ei ole ruuan määrästä eikä kaloreista vaan ruoan laadusta ja sen vaikutuksesta ihmisen kehoon ja hormonitoimintoihin. Tämä on nyt vain oma vaatimaton kokemukseni asiasta. Onneksi uskoin tiedon voimaan, enkä siksi enää peräänkuuluta keneltäkään tahdonvoimaa näissä asioissa. Tahdonvoima ei auta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tahdonvoima ei auta. Hyvin sanottu.

      Poista
    2. Tahtominenhan on tunnetta. Mielestäni tahtomisen tunnetta tarvitaan hyvinkin paljon siinä, kun alkaa toteuttaa terveellistä ruokavaliota. Ei huvittaisi tehdä eväitä päiväksi, mutta kun hommassa on tunne mukana, eväiden tekeminen a) muistuu mieleen ja b) niitä on mukava tehdä. Tahtoa tarvitaan siihen, että suunnittelee asioita ja toteuttaa suunnitelman eli esim. päättää ajoissa hankkia oikeita ruokatarvikkeita.
      Onko sitten niin, että tällaiseen tahtomiseen ei tarvita tahdonvoimaa? Minusta kaikkeen tahtomiseen tarvitaan. Ja se voima tulee siitä tunteesta, että tekee asioita oikein ja ne ovat itselle parhaaksi. Joten ehkä tahdonvoimasta jaarittelu on lopultakin aika turhaa.

      Poista
  7. Mulla ei mielestäni ole ollut kodista opituissa malleissa mitään kovin pahasti vialla. Olinkin lapsena ihan normaalipainoinen. Syyt lihomiseen löytyy kyllä korvien välistä, mutta toisella tapaa kuin varmaan suurin osa tarkoittaa. Lyhyesti voisi kai todeta, että hyvin moni mun ongelmistani on johtunut siitä, että aika moni muu asia jää tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi, kun haluaa kuolla. Tai myöhemmin taistelee sitä halua vastaan. Nuorisopsykiatrian resursseja suurempi ongelma on kohdallani ollut se, ettei kukaan näe ongelmia, vaan kaikkea pidetään hankalana murrosikänä vakavan masennuksen sijasta.

    YTHS:n laihdutushoitaja on varmaankin ainut henkilö, jolta olen elämäni aikana saanut asiassa järkiohjeita.;) Totesi, että tiedän kyllä terveellisistä elämäntavoista tarpeeksi, eikä hän edes uskalla esitellä kaloritaulukoita (korkea syömishäiriöriski), vaan suositteli terapiaa. Itse kun olen järkeillyt asian niin, ettei oire poistu oiretta, vaan syytä hoitamalla. Kun mieli on tasapainossa, pystyy ylläpitämään jonkinlaista päivärytmiä, syömään vailla tarvetta hakea ruuasta lohtua, jopa harrastamaan liikuntaa.

    Täytyy tähän vielä huomauttaa, että paniikkihäiriöiselle on aivan turha selittää, miten ulkoilu auttaa, jne. Ongelma ei lainkaan ole tiedon tai halun puute, vaan se, ettei ulos pääse lähtemään. Toisaalta toimivat lääkkeet kartuttivat kiloja n. +20, mutta oli mielestäni sen arvoista kaikesta huolimatta.;) Kuten sanottua, ne syyt, ei oireet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella monen ylipainon takaa löytyy mielenterveysongelmia. Onko se henkilön oma vika ja heikkous?! Tämä kysymys on minusta tyyppiesimerkki siitä, että yksilön syyttäminen paino-ongelmasta on jossain määrin hyväonnisten tietämättömyyttä.

      Samalla tarinasi on tarpeellinen tarkennus siitä, että vaikka jutussani viittasin taustoissa lähinnä kodin vaikutukseen niin toki siellä ovat kaikki muutkin asiat: kaverit, kouluympäristö, tapahtumat jne.. Eli ilman muuta kodissa asiat voi olla kunnossa ja silti jokin muu hyvinvointia toiseen suuntaan.

      Poista
  8. Pahinta ylipainoisena olemisessa on ehkä juuri se, että ihmiset kuvittelevat lihavuuden olevan täysin oma vika. Olen itse ollut painokäyrien yläpuolella ihan syntymästä saakka. Mitään erityistä lihomiskautta tyyliin lapsensaanti, stressi tms. ei ole ollut. Lapsena minulta kiellettiin herkut, koska olin lihava. No, tarvitseeko edes kertoa, että kielletystä tuli erittäin kiinnostavaa..? Aikuisena yritin laihduttaa liikkumalla ja painonvartijoilla. Nälkä oli, paino putosi muutaman kilon ja tuli pian takaisin. Tuntui, etten jaksa enää. Laihduttaminen täytti koko elämän ja tuntui siltä että nälissään laihtui, kylläisenä lihoi. Kuin valitsisi isorokon ja koleran väliltä! Päätin kokeilla karppausta. 10kg lähti eikä ole tullut kahteen vuoteen takaisin. Ei tosin ole pudonnut lisää. Alan uskoa siihen, että jokaisen elimistö on erilainen ja minä kuulun siihen ryhmään, joka tarvitsee enemmän rasvaa, vähemmän hiilaria. Mutta olen katkera siitä, että sairautta kyllä hoidettaisiin, mutta ylipainoinen jätetään oman onnensa nojaan ja pahimmassa tapauksessa vielä syyllistetään päälle ja luullaan että makaan sohvalla sipsipussi vieressä ja syytän geenejäni. Ihan oikeasti, kaikki on kokeiltu, mutta vasta hiilaritietoisuus auttoi 10kg pysyvästi pois. Mitenkähän tästä eteenpäin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastauksena viimeiseen kysymykseen, oletko tarkistanut kohdallasi tuon "laihdutuksen ydinasioita" linkin ja sen pääteemat? Etenkin kohdat 1-3. Jos ne ei ole kohdallaan niin niistä eteenpäin.

      Poista
    2. 1. Elämä on stressaavaa, mutta siitä selviytyy paremmin, kun saa painoa pois. Jopa terveydenhoitaja sanoi, et älä mieti painoa jos stressaa, mut minusta onnistunut painonpudotus antaa energiaa.
      2. Haastetta on. Syyllistyn aina kun sorrun herkkuihin. Minun kroppani ei anna anteeksi mitään repsahduksia.
      3. Teen parasta aikaa ihmiskoetta itselläni pitämällä ruokapäiväkirjaa ja merkkaamalla kaikki repsahdukset sinne, jotta näkisin millä ateriarytmillä ne pysyvät poissa.
      Kiitos vastauksestasi ja siitä, ettet syyllistä ylipainoisia, vaan analysoit painonnousun oikeita syitä :) -Niina

      Poista
    3. Hei, tämä juttu kuulostaa ihan mun jutulta! Kukaan ei oikein tahdo uskoa, kun sanon että olen ollut laihdutuskuurilla 4-vuotiaasta saakka, (nyt 47v). Itse yhdistän tähän sisarusteni syntymän,(kaksoset), ja sen seurauksena hieman vähemmälle vanhempien huomiolle jäämisen. Olen ilmeisesti "syönyt suruuni", kun kertaheitolla tuli kaksi jotka vaativat huomiota niin että sain aika paljon touhuta itsekseni. Pari kertaa olen saanut itseni normaalipainoon, mutta aina se jostain syystä tulee takaisin. Tämä viimenen kerta johtui/johtuu raskausdiabeteksesta jota ei meidän neuvolassa huomattu.Nyt sitten taas yritetään löytää oikeaa polkua...

      Poista
  9. toinen ravitsemustieteen opiskelija14. helmikuuta 2012 klo 19.06

    Ihana kirjoitus :)Tätä näkökulmaa kun saisi menemään perille meille tuleville ravitsemusterapeuteille luennoiville lääkäreillekin, niin olisin onnellinen.

    Mua raivostuttaa lihomisen tai laihtumisessa epäonnistumisen näkeminen pelkkänä itsekurin puutteena, tyhmyytenä tai haluttomuutena noudattaa ohjeita. Miksei koskaan mietitä sitä, että joskus vika saattaa olla niissä ohjeissakin (esim. liian alhaiset kalorisuositukset), eikä välttämättä aina potilaassa?

    Ylipäänsä kaipaisin ymmärtävämpää otetta ylipainosta puhuttaessa. On surullista, että tuleville terveydenhuollon ammattilaisille siirretään yliopistossa todella ikäviä asenteita, jotka eivät voi olla vaikuttamatta ajatteluun, ellei sitten itse aktiivisesti pohdi näitä juttuja. Ei niin, että kaikki luennoitsijat toimisivat näin, mutta muutamakin on turhan paljon.

    Ja ei, en ole sitä mieltä, etteikö ihminen olisi itse vastuussa tekemisistään ja syömisistään, mutta silti olisi armollista ottaa huomioon ne psyykkiset, fyysiologiset ja sosiaaliset seikat, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, paljonko ja millaista ruokaa ihminen syö.

    VastaaPoista
  10. Mä taas takerruin siihen, että nuoruuden paino ennakoi aikuisuuden painoa ja NIIIIIN toivoisin, että siihen lasten räjähdysmäisesti lisääntyneeseen ylipainoon puututtaisiin. Lapsen kohdallahan se on vain ja ainoastaan vanhemman "vika" (apua - nyt saan varmasti vihamiesryöpyn niskaani..) - ylipainoinen lapsi tarvitsee todella apua ja tukea kasvaakseen ylös (ja ulos) ylimääräisistä kiloistaan.

    Teen töitä lasten parissa ja kauhistelen kyllä monien perheiden ruokatottumuksia. On myös käsittämätöntä, millaisia määriä lasten annetaan syödä herkkuja (hetki sitten jossain kahvilassa vanhempi oli ostanut nettiaikaa itselleen hankkimalla kahdelle lapselle pussin sipsejä ja toisen kanrkkia sekä puolen litran limut ja istui koneella tyytyväisenä viereisessä pöydässä..) ja miten välipalaeväiksi kouluun lykätään paketti suolakeksejä tai eineslihapiirakka. Joka päivä. Jos vanhemmat eivät pysty tarjoamaan lapselleen riittävän hyviä (ei siis täydellisiä vaan riittävän hyviä) malleja, olisi apua oltava tarjolla neuvolassa ja kouluterveydenhuollossa paljon nykyistä enemmän.

    Tämä ei ole kyllä tai ei vastaus, lähinnä kannanotto lasten puolesta. Oma ongelmani on kätkeä omaa välillä liian tiukkapipoista suhtautumista painoon ja ruokaan lapsiltani ja opetella sitä rentoa syömistä...

    Blogissani juuri nyt mielestäni hyvä video lasten arkiliikunnasta. Samanlasin ajatuksin voisi lähteä tarkistelemaan perheen syömistä, pienin valinnoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllähän kaikki ovat huolissaan lapsista mutta on totta että poliittisen päätöksenteon teot ovat rajallisia ja menossa kai väärään suuntaan. Ja noita päätöksiä tarvittaisiin sen vääntövoiman saamiseksi. Eikös kunnallisvaalit ole tulossa?

      Poista
  11. Neljän lapsen syyllistynyt äiti täällä moi.

    Meillä on koko perheelle tarjolla ihan samaa tavallista kotiruokaa, kasviksia, hedelmiä, ruisleipää, maltillisesti herkkuja. Mielestäni ihan kohtuu terveellisiä, ei liian nipoja, valintoja ruoan suhteen. Kuitenkin yksi lapsista on reippaasti ylipainoinen muun perheen ollessa normaalipainoisia (ei laihoja kuitenkaan).

    Kovasti olen miettinyt, mistä moinen johtuu. Lapsuusiän vaikeasta ruoka-allergiasta? Lyhyestä imetysajasta? Puolivuotiaana sairaalassa vietetyistä kahdesta viikosta, kun äiti meni yöksi kotiin jättäen tiputuksessa olevan lapsen sidottuna petiin yöksi? Monesta lapsesta pienin ikäeroin (hän on toinen lapsemme)? Pojan herkkyydestä? Liiasta puuttumisesta painonnousuun? Niistä monista, monista haukuista mitä siitä syystä on saanut? Onko itsetunto lyttääntynyt? Ja/tai uhma järkeä vahvempi - vastustaa äitiä syömällä just niin kuin äiti EI haluais?

    Vai onko ne ruokavalinnat sittenkin olleet niin huonoja? Miksei sitten muiden lasten kanssa ole samaa ongelmaa??

    Tämä aika laiha poika meni 5-vuotiaana päiväkotiin, siitä alkoi painonnousu. Tällä hetkellä on 15v eikä todellakaan kerro painoansa. Käyttää isoja, löysiä vaatteita, ei näyttäydy ilman paitaa, käy uimassa tms. Oli jossain vaiheessa painokäyrillä menossa +60 tienoilla, nyt ei mitään tietoa. Kasvamisen myötä paino on kuitenkin hitusen tasaantunut.

    Pojan terveyttä on tutkittu paljon ja etsitty syitä/ratkaisuja. Hän on ollut kaikesta tosi vaivautunut ja aivan haluton tekemään asioille mitään, eikä koe painoaan ongelmana. Ei näköjään auta kuin sivusta katsoa, miten pojan omat rahat menee kurkusta alas energiajuomina, sipseinä, karkkeina... näihin kun on vaikea puuttua, sanokaa mitä sanotte. 15-vuotias haluaa jo määrätä itse. Ja tietää varmasti, etten tykkää noista valinnoista.

    Olen itse melko tietoinen ja kiinnostunut terveysasioista. Tosin olen myös sairastanut parikymppisenä bulimiaa. Vartalon (oman ja muiden) kyttäämistä en varmaan osaa lopettaa koskaan. Minulle pojan lihominen on ollut jonkinlainen henkilökohtainen kriisi.

    Eli kovasti tässä mietin, miten yksi kerää itselleen ylipainoa ja muut taas ei. Että onko se vika siellä kotona? Onko se räpättävän äidin syy? Vai onko se sittenkin poika itse, joka on ihan kuin uhmallaankin päättänyt tehdä vastoin äidin neuvoja?? Jotenkin en vain koe asianani enää tässä vaiheessa puuttua hänen syömiseensä - hän tietää kyllä tarpeeksi ja silti valitsee noin. Vai pitäisikö puuttua: ottaa kuukausiraha pois, tai kieltää omalla rahalla ostamisen vapaus ja oikeus???

    Kuulisin mielelläni mielipiteitä tähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin tuo mitä muuallakin vastasin. Koti on tärkeä (tärkein?) ja sen jutussa mainitsin mutta toki vaikutteita tulee paljon muualtakin.

      Ja ihan mahdotonta nyt sanoa miksi yhden lapsen paino on suurempi. Voi olla fysiologista ja ei mitään tekemistä kodin kanssa - ei ykkösvaihtoehtoni mutta mahdollista. Toisen kappaleen kysymyksesi ja muutenkin kuvauksesi päiväkodeista jne. olivat sellaisia tyypiltään joissa se vastaus voisi piillä - ehkei juuri nuo kysymykset mutta niissä ollaan aika olennaisten asioiden äärellä.

      Kun en ainakaan vielä ole kokenut samaa tilannetta niin on helppo sanoa ettei kannata syyllistyä - mutta ymmärrän että siltä voi olla vaikea välttyä. Mutta ei minulle tullut tuosta tarinasta sellaista vaikutelmaa että sinun kannattaisi itseäsi syytellä. On mahdoton nyt tietää mistä asia juontuu (poikasi voi päästä nyt tai myöhemmin siitä kiinni) ja kukaan vanhempi ei hoida asioita täydellisesti.

      Poista
    2. Niin ja usuttaminen painoasiassa ei varmasti auta. Minä antaisin oman motivaation heräillä itsekseen vaikka voi mennä pitempäänkin - voipi olla ettei se herää jos muut sitä koko ajan yrittää herätellä.

      Poista
    3. Sekä meillä että siskon perheessä sama tilanne, ja sama oli itelläkin. Mä olin se pyöree ku muut sisarukset oli hoikkia. Hmm....

      Poista
  12. Lisään vielä edelliseen, että meidän perhe ei ole mikään erityisen liikunnallinen tai harrastava. Tämä pulska poika on kuitenkin oikein erityisen haluton tekemään mitään liikunnallista. Kuitenkin hän on käsittääkseni omassa kaveripiirissään mukava, pidetty poika, ei mikään yksinäinen poikarukka. Eikä häntä ole varmaankaan koskaan kiusattu lihavuudesta.

    Minun kanssani ne sodat sitten soditaan, joka päivä, joka asiasta... Olen suorapuheinen ja sanon pahasti, myös lihavuudesta. Nyttemmin olen vain koittanut ajatella, että se asia ei ole minun ongelmani enää, hän on kyllin iso valitsemaan itse. Tietoa on riittämiin, valinta on hänen. Vai onko...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko ylipaino ylipäänsä moka? Oma moka tai ei, vai moka ollenkaan? No, tää on ehkä turhaa. Totta kai ainakin suuri ylipaino on terveysriski. Syyllistäminen eikä syyllistyminen ei auta, mutta auttaako halveksuntakaan? Noh, "itsepähän kannan kiloni tai "kantaa kilonsa" uumoilee sitä. En oikein tiedä mitä olen sanomassa, toki asioista ja ihmisistä pitää välittää, mutta mikä oikeasti auttaisi lihavaa. Hyväksy hänet, hyväksy minut sellaisenaan. Ja voihan olla - tai sitten ei - että hyväksynnän kokemuksen kautta Lihava jopa uskaltaa luopua jostakin kilostaan.

      Poista
    2. Juu ei ole moka :) Mutta noin olen kuullut sanottavan ja siksi se on otsikko.

      Poista
    3. Tähän minä itse asiassa olen nyt yrittänyt itseäni kasvattaa; hyväksymään lapsi sellaisena kuin hän on. En tiedä miksi on tosi vaikeaa ollut katsella sitä, miten kilot vuosi vuodelta kertyvät. Onko se osittain juuri sitä, että "miten vanhemmat on päästäneet lapsen lihomaan"???? Poika on todella itku silmässä välillä kuunnellut valituksiani, ja tiedän, TIEDÄN, ettei saisi olla niin paha suustaan.. ei saisi just noita sanoja toistella, että "itsepähän kilosi kannat".. ei saisi takertua hänen ulkomuotoonsa, vaan siihen mitä hän sisältään on.

      Olen itse asiassa sitä mieltä, että vain pahensin asioita puuttumalla niihin niin suorasanaisesti. Ja siksi syyllistän itseäni asioista. En siksi, että olisin tarjonnut pelkkää pullaa ruoaksi, koska tiedän etten ole. Opettelen siis sekä puuttumisesta ja syyllistämisestä - itseni tai pojan - pois. Uskon, kuten Patrik sanoi, että motivaatio herää itsekseen, jos on herätäkseen.

      Poista
    4. Minä olin jo lapsena ylipainoinen. Kotona siitä keskusteltiin suorasanaisesti, mikä satutti, tottakai. Myöhemmin, aikuisena, olen kuitenkin alkanut ajatella, että perheemme vahvuuksia oli se, että asioista saattoi sanoa niin suoraan - ei tarvinnut varoa jokaista sanaa.
      Toki ihmiset ovat erilaisia, toiset herkempiä loukkaantumaan ja särkymään. Minä olen kuitenkin vahvempi ihminen lapsuuden perheeni ansioista.

      Poista
    5. Heli,

      Haluan vain sanoa että mielestäni on ehdottomasti parasta ettet puhu painoasiasta poikasi kanssa (paitsi jos hän haluaa aloittaa keskustelun). En väitä, että Sinä "rikot" poikasi tai mitään sellaista, mutta itse "normaalivartaloisen" äidin lihavana tyttärenä minä vuorostani koin tulevani todella kaltoin ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Koin, että en kelvannut ja että hän häpesi minua (niin kuin rehellisen [kiitos siitä!] kirjoituksesi perusteella saattoi ollakin). Koin, ettei häntä niinkään kiinnostanut terveyteni kuin painoni ja se, että olisin nätti ja urheilullinen (kuten hän nuorena). En nyt sano enempää, koska kirjoitan anonyymisti, enkä vuorostani halua käyttää kommenttiosiota epäoikeudenmukaisesti. Varmasti teet parhaasi ja usko siihen, että hän tosiaan itse herää asiaan sitten kun sen aika on (jos on) -- väitän, että olivatpa auttamisyrityksesi sitten millaiset hyvänsä, herätät esiin vain kapinallisen. (vrt. lääkäri, joka puhuu potilailleen tupakanpoltosta > hukkaan menee, jos ihmisen oma motivaatio ei ole läsnä, ja 'parhaassa' tapauksessa vielä kapinamieli nousee ja lopettamista ei harkita ainakaan seuraavaan 10 vuoteen...) Kaikkea hyvää Sinulle ja koko perheellesi ja toivottavasti osaat olla armollinen myös itsellesi ja oman kehosi suhteen! terv. MP

      Poista
    6. Hei Heli. Minusta kirjoituksessasi oli hienoa se, että olet pystynyt rehellisesti näkemään itsesi ja siten sinulla on vielä mahdollisuus korjata niitä fiiliksiä, mitä äidin asenne on pojan itsetunnolle aiheuttanut. Minun motiivi ei missään tapauksessa ole syylistää, koska kukaan meistä ei ole täydellinen ja kaikki toimimme omien voimavarojemme mukaan. Vanhemman vastuuseen taitaa kuulua jatkuva syyllisyys. Tiedän itse kuinka kamalaa on tuntea olevansa epäonnistunut, vähemmän kaunis ja ei hyväksyttävissä oleva oman äitinsä silmissä. Enemmän siis vanhempana syyllistyisin siitä, mitä olen tehnyt lapseni itsetunnolle kuin siitä, että olenko hänet lihottanut.

      Poista
    7. Hei,
      ymmärrän sinua hyvin. Itse olin perheeni ainoa lihava. Olen siis nainen ja minulla on yksi sisko ja tietenkin vanhemmat. Perheessäni ihmeteltiin usein, miksi vain olen lihava ja syyllistettiin oikein kunnolla. Katsoin nyt aikuisena valokuvia ja hoksasin, että isäni sukulaisista moni on todella lihava. Eli perin jonkun geenin, joka altistaa lihavuudelle. (huom, ei aiheuta lihavuutta, vain altistaa sille. en usko, että pelkkä geeni lihottaa) Ja loppu onkin sitten sitä, että herkuista tuli minulle erittäin rakkaita, koska ne kiellettiin. Muistan huomanneeni, etteivät toiset lapset aina edes muistaneet, että esim. kaapissa tai pöydällä on karkkipussi. Minä huomasin aina ja joka paikassa ruoat ja varsinkin herkut.
      Olisiko sinunkin pojallesi mahdollisesti käynyt niin, että herkuista on tullut tärkeitä, koska hän on kokenut, että ne yritetään ottaa pois? Älä syyllistä turhaan itseäsi enää. Olet varmasti tehnyt parhaasi. Älä myöskään sano enää pojallesi painosta, se aiheuttaa vain uhmaa. Ja muista, ettei peli ole vielä menetetty. Minullakin oli samanlainen uhma nuorena, mutta nykyään en enää syö herkkuja ja paino on pudonnut yhteensä 20kg, joista 10kg karpaten. Kerroinkin tarinaani tuossa kommentissa "Anonyymi Feb 14, 2012 08:40 AM" Vielä on minullakin 20kg pudotettavana, mutta herkuista olen jo päässyt eroon :) ystävällisin terveisin, Niina

      Poista
    8. Hei,

      Minulla on kaksi pientä poikaa. Toisella on aina ollut paljon suurempi ruokahalu aivan vauvasta asti ja toinen ei taas syö usein paljon mitään. Isolla syömähalulla varustettu poika on isokokoinen ikäisekseen (vasta 1,5 vuotias). Pitkä ja vanttera kuvaakin hänen ruumiinrakennettaan hyvin. Toinen poika (3v) on keskimittainen ja laihahko. Molemmat olivat syntyessään nelikiloisia ja toinen vähän pitempi toista. Molemmista minulla oli myös raskausdiabetes joita hoidin syömällä järkevällä vhh-ruokavaliolla. Ensimmäisen kansa kyllä söin paljon makeaa rd-diagnoosiin asti joka tehtiin vasta viimeisillä viikoilla. Toisen kanssa osasin varautua ja syödä maltillisemmin jo aika alusta asti. En tiedä mitkä kaikki ovat mihinkin vaikuttaneet, mutta uskoisin niin että ihmisillä on (geenit?) erilainen metabolia jo ihan syntymästä asti. Toki sitten elämäntavat ja kaikki muut aspektit vaikuttavat lopputulemaan, mutta jo lähtökohtaisesti olemme erilaisia tässäkin suhteessa. Niin ja yksi asia mihin tulisi kiinnittää myös enemmän huomiota on raskauden aikainen syöminen. Yleinen sääntö esimerkiksi on että ei saa laihduttaa niin sekin voi monille tarkoittaa että sitten voikin vetää kaksin käsin kaikenlaista:)

      Poista
  13. Annoin kyllä vastauksen. Sillä tarkoitan että annoin elämäntilanteen päästä niin pahaksi ettei minulla enää ollut voimia juuri mihinkään. Painoa tuli 30 kg viidessä vuodessa lisää kun päästin itseni täysin burn-out tilaan eikä ollut voimia muuhun enää kun töissä käymiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Onneksi heräsin, pääsin Aslak -kuntoutukseen ja sieltä sain voimia hakea uutta suuntaa elämälleni. Nyt on asiat aika hyvin, painoa lähtenyt vajaa 30 kg, kuntoilen säännöllisesti 4-5 päivänä viikossa ja työpäivät pysyvät kurissa. Yksi opetus oli että elämänmuutokseen tarvitaan tilaa ja ennen kaikkea voimia. Jos elämä on täynnä töitä, stressiä ja väsymystä, ei ole mitään mahdollisuuksia lähteä tekemään elämäntapamuutosta. Joten on monta asiaa mitkä pitää olla kunnossa ennen kun ihminen kykenee lähtemään edes pohtimaan omaa tilannettaan. Näin siis minulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista. Tarinassasi on kaikki "EI"n ainekset mutta vastasit kyllä.

      Näinhän se on usein, että kun voimavaroja ei ole niin ei ole painonhallinnan edellytyksiä. Mutta koet siis, että oli oma vikasi ettei "päästit" itsesi burnoutiin ja sinulla ollut voimavaroja? Aika raakaa. Tässä näkyy varmasti tämä masennuksen perusongelma että me syyllistymme jaksamattomuudestamme, emme hyväksy "heikoutta" ja siksi masennumme entistä pahemmin ja pidemmäksi aikaa. Joo varmasti monet heräävät ajoissa burnoutin merkkeihin ja muuttavat kurssia - mutta eiköhän sielläkin ole usein takana näitä elämäntilanne ja taustakysymyksiä jotka erottelee havaitseeko ongelman ja pystyykö muutokseen ennen kuin seinä tulee eteen.

      Tuolla tarinalla minun vastaukseni sinulle olisi "EI".

      Poista
  14. Hieno kirjoitus Patrikilta. Vielä yksi uusi näkökulma: geenitkin taitavat selittää lihomistaipumista ainakin osittain. Ja myöskin sitä, minkälainen neuvo laihduttamiseen toimii parhaiten.

    Vaikea vastata kysymykseen ehdottomasti kyllä tai ei, mutta näkisin tuon ei-vaihtoehdon kuitenkin lähempänä totuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aahh.. odottelinkin geenimuistutusta koska jätin sen tietoisesti pois. Mutta kyllä tämä muistutus ansaitsee paikkansa ja minun visioni aiheesta on tässä jutussa:
      http://www.patrikborg.blogspot.com/2011/09/hukassa-olevat-geenit-ja-ylipaino.html

      Jarin viimeiseen lauseeseen on helppo yhtyä jos kuitenkin vähän harmaan sävyjä otetaan mukaan.

      Poista
  15. Kyllä ja miksi: kukaan ei pakota tunkemaan sitä ruokaa kurkusta alas aseella uhaten. Genetiikka ei ylipainoa selitä, koska vaikka tiedetään geneejä, jotka ovat yhteydessä ylipainoon, edelleenkään kukaan ei pakota tunkemaan sitä ruokaa kurkusta alas aseella uhaten. Lääkkeillä sitä on turha selittää; kortisoni kerää nestettä kehoon muttei kymmeniä kiloja, jotkut lääkkeet vaikuttavat ruokahaluun, mutta vieläkään kukaan ei pakota tunkemaan sitä ruokaa kurkusta alas aseella uhaten. Ylipaino on siis vain ja ainoastaan siitä kiinni, että ihminen syö liikaa. Miksi hän tekee niin, on ihan toinen tarina, mutta summa summarum: jos olet 50kg ylipainoinen rantavalas, syy löytyy vain ja ainoastaan peilistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paitsi tietämätön niin tyylitön perustelu.

      Poista
    2. Mirri, kilpirauhasen vajaatoiminta. Vaikka söisit 500 kcal vuorokaudessa niin lihot jos tuota sairastat ja varsinkin hoitamatonta vajaatoimintaa. Kokeilisit joskus. Äläkä paasaa tuosta että kukaan ei uhkaa aseella tunkemaan sitä ruokaa kurkusta alas. Ei se jumankekka ole siitä kiinni.

      Poista
  16. En ole vielä äänestänyt. Jos äänestän ei, niin tarkoittaako se että en ota vastuuta omasta elämästäni? Silloin joku varmaan tulee ja haukkuu minua selkärangattomaksi otukseksi...

    Kuitenkin, kun ryhdyin pohtimaan minkälaisissa elämäntilanteissa olen lihonut, totesin että juuri niissä, jossa voimavarat valuivat muihin asioihin. Tässä yksi esimerkki: painoni oli pysynyt kohtuullisesti kurissa vuosia, mutta kun menin hyvin vaativaan työympäristöön, painokin ampaisi ylös. Kun lisää vielä heikot tiedot hyvästä syömisestä (en niitä oppinut ainakaan Painonvartijoissa jossa laihdutin 13 kiloa vuonna 2003), niin seurauksena oli tietysti huomattava painonnousu.

    Ei-vastauksen antaminen ei kai kuitenkaan tarkoita että ei voisi itse vaikuttaa mihinkään. Monia konkreettisia käytännön asioita voi parantaa, kuten minä teen nyt. Laitan parhaillaan iltasyömisiäni kuntoon. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin jokainen varmaan ymmärtää ein ja kyllän eri tavalla. Mutta EI ei minulle tarkoita etteikö asialle voisi tehdä jotain ja ettei ota vastuuta. Se pitää minusta sisällään sen realiteetin että elämässä on asioita joissa hallinnan käsite on epärealistinen ja joskus ne tekevät painonhallinnan mahdottomaksi tai ainakin hyvin vaikeaksi.

      Eli EI vastauksellakin voi laihduttaa ja laihtua pysyvästi :)

      Poista
    2. Hei Patrik, tämä viimeinen kommenttisi on mielestäni asian ydin! Ainakin omalla kohdallani. Oltuani laihahko lapsi teini-ikäisenä lihoin lievästi ylipainoiseksi, koska aloin purkaa suruni, teini-iän angstit ja ahdistukset ahmimiseen.
      Ja kun tähän vielä lisätään älytön perfektionismi voit vain kuvitella mikä kierre siitä lähti käyntiin. Mitä huonompi oloni oli, sitä enemmän söin, mitä enemmän söin ja lihoin sitä enemmän häpesin itseäni ja sitä etten kyennyt kontrolloimaan itseäni. Olin mielestäni aivan hirveä luuseri. Mutta sillä hetkellä se oli minulle ainoa keino käsitellä vaikeita tunteita herkässä iässä erittäin tunnevammaisessa perheessä, jossa ei puhuttu mistään. Etenkään tunteista tai ongelmista.
      Nyt aikuisena tuo vanha tuttu pakenemiskeino, ahmiminen, aktivoituu aina tasaisin väliajoin (olen normaalipainoinen) ja koen, että totta kai voin vaikuttaa painooni, mutta paino-ongelmat eivät ole pelkästään tahdonvoimasta riippuvia asioita. Pystyn samaistumaan helposti runsaasti ylipainoiseen ihmiseen, joka ei vain kykene olemaan syömättä ja ajattelen, että olen ollut onnekas, koska voisin todella helposti olla samassa tilanteessa. Olen myöskin tehnyt paljon töitä ollakseni onnekas. Kävin terapiassa ratkaistakseni elämätuskaani rakentavammalla tavalla. Se on auttanut paljon myös ahmimisongelmiin, mutta silti koen, että suhteeni ruokaan on ongelmallinen. Lempeys ja itsensä hyväksyminen, ei pakottaminen tai syyllistäminen, ovat kuitenkin mielestäni paljon rakentavampia tapoja ratkaista paino-ongelmat.

      Poista
    3. Hei Anonyymi (ja Patrik), tutulta kuulostaa! Minä olin ja olen ahmija ja minun on vaikea tunnistaa nälän ja kylläisyyden tunteita. Lapsuudenkodissani ei puhuttu mistään, ei etenkään tunneasioista. Kiittäminen ja rohkaiseminen oli harvinaista. Olin jo pikkulapsesta pullea, sillä vanhempani olivat ruokailun suhteen ylihuolehtivaisia. Ylihuolehtivuuteen liittyi myös tavanomaisen liikunnan rajoittaminen, sillä he pelkäsivät, että loukkaisin itseni fyysisissä leikeissä. Minusta kasvoi kömpelö ja lihava leikki-ikäinen. Päiväkirjaani kirjoitin himmeällä 11-vuotiaana painoni, se oli 72kg (olen 166 cm). Häpesin koko ruumistani, mutta en osannut tehdä ulkomuodolleni mitään.

      Kolmekymppisenä painoin liki yhdeksänkymmentä kiloa. Sitten hakeuduin psykoterapiaan muiden ongelmieni takia. Tuli elämänmuutoksia: vaihdoin ammattia, aloin seurustella. Samaan aikaan kun sain välineitä tunteitten tunnistamiseen ja niiden kanssa elämiseen, syöminen helpottui. Laihduin. En enää tarvinnut liki neljääkymmentä kiloa läskiä minun ja muiden ihmisten (etenkin miesten) välillä.

      Nyt olen yli neljäkymmentä ja ulkoisesti normaalipainoinen. Ruumiinkuvani muistaa kaikki vuosikymmenet, jotka kannoin ylimääräisiä kilojani. Ajoittain tunnen itseni ryhävalaaksi. Edelleen ruoka on minulle ajoittain ongelma. Stressi, väsymys tai ahdistus saa minut helposti syömään yli määräni.

      En mitenkään olisi voinut toimia toisin. Ruoka ja syöminen oli vastaus "kaikkeen", kun minulla ei ollut muita työkaluja. Välillä tunnen suuttumusta siitä, miten yksioikoisesti esimerkiksi terveysalan ammatilaiset selittävät fyysiset ja psyykkiset sairaudet ylipainolla. Tokihan ylipaino tuo mukanaan fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia, mutta se ylipaino itsessään voi olla ihmisen tapa ratkaista jokin vielä isompi ongelma. Eikä ylipaino poista sitä mahdollisuutta, että ihmisellä on jokin painosta riippumaton vamma/sairaus. Kun olin lapsi, kaikki kömpelyyteni ja ryhtivaivani laitettiin ylipainon syyksi. Muutama vuosi sitten normaalipainoisena menin jalkakivuissani lääkärille, ja selvisi, että minulla on lievä kampurajalka ja huomattava raajojen lyhyys. Sain tukipohjalliset ja hoito-ohjeita, joita olisin tarvinnut jo lapsena.

      Poista
  17. Ihmettelin, miten yhtäkkiä galluppiin pamahti hirveästi KYLLÄ ääniä ja se karkasi selvään johtoon - ja itse asiassa ylläolevaan eineskyselyynkin tuli piikki vastaukseen makaronilaatikkoa ei voi syödä. Samaan aikaan blogikävijöissä on huomattava piikki (melkein sata käyntiä) hevostalli.com sivujen keskusteluista joiden joukossa on myös laihdutusketjuja tyyliin "600 kcal päivässä" yms.. (se 600kcal/vrk kuulemma vaatii vain itsehillintää).

    Just joo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laitoin saman merkille, vaikken kävijöiden lähdettä tietenkään näekään. Tuo piikki alkoi tulla ikävän rantavalas-kommentin jälkeen. Kunhan nuo 600 kcal päivässä syöjät harrastavat tuota itsehillintäänsä tarpeeksi pitkään, ovat kivasti sekoittaneet jo elimistönsä, kuten minulla kävi Painonvartijoissa. Sen jälkeen lähteekin painonnousu sellaiseen kiitoon, ettei auta enää itsehillinnät tai tahdonvoimat. Sen jälkeen pitää olla sitä tietoa, millä sieltä suosta selvitään.

      Poista
    2. Ajattele Patrik positiivisesti - siellä hevosfoorumilla ne tahkoavat nyt sulle uusia tulevaisuuden asiakkaita. ;-)

      Poista
    3. http://forum.hevostalli.net/read.php?f=9&i=5052180&t=5052037

      hevostalli.net on hevospiireissä tunnettu pahansuopaisista keskusteluista, joten en antaisi asialle liikaa painoarvoa.;) Olkoonkin, että siellä liikkuu myös joitain fiksuja ihmisiä, joista yksi aikoinaan vinkkasi Kiloklubista jossain silloisessa laihdutuskeskustelussa. Itse en enää ko. foorumilla käy, koska haluan viettää aikani paremmassa seurassa.

      On tietysti oman pohdintansa aihe, miksi monille heppaihmisille (ei suinkaan kaikille!) painoasiat ovat niin tavattoman tiukka kysymys. Onko painoneurooseja enemmän joissain yhteisöissä tai joidenkin lajien harrastajien parissa? Vai onko kyse ylipäänsä tiukasta ja katkerasta suhtautumisesta elämään?

      Poista
    4. Positiivista on kuitenkin, että suomalaisilla hevosharrastajilla näyttää kuitenkin olevan todella vankkumaton usko maamme koululaitokseen. Muuten ei ole selitettävissä, kuinka pelkällä arkikokemuksella ja mm. "koulunkäyntiavustajan" pätevyydellä voidaan katsoa tietävänsä näinkin monimutkaiset asiat paremmin, kuin maan ja maailman johtavat alan tutkijat.

      Tällä itsetunnolla upotamme vielä monta Nokiaa tässä maassa. Kapealla uumalla ja tyköistuvissa muotivaatteissa!

      Poista
  18. Hyvä kirjoitus ja tarpeellista kokonaisvaltaista näkemystä sulta. Niinkuin itse toteatkin, näkemys on tosin yhdessä kohtaa kirjoitusta deterministinen. Myös kaikkein hankalimpia asioita ja kohtaloita kokeneet voivat onnistua ja onnistuvat - inhimillisesti ottaen toki valitettavan harvoin. Kuten Sanna Talvia blogissani kommentoi, toiveikkuuden ja optimistisuuden syntyminen vastaanotolla on tärkeää. Ilman niitä ei tiedoillakaan varmaan juuri mitään tee. Oman kokemuspiirini pohjalta voin allekirjoittaa linjauksesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu toki KAIKKI voivat onnistua. Determinismini tulee lähinnä siitä, että tietyllä taustalla tuppaa tulemaan aina sama odotettava lopputulos:
      - hankala tausta, hyviä ohjeita ei näy = ei painonhallintaa
      - hankala tausta, saa hyviä ohjeita = hyvin käynee
      - hyvä tausta, saa huonoja ohjeita = huonosti käynee
      - hyvä tausta, hyviä ohjeita - painonhallinta on yleensä helppoa

      Eli painolle voidaan paljonkin kun ohjeet ja kokonaisnäkemys painonhallintaan on kunnossa.

      Ehkä jos jostain pitäisi väkisin syyttää yksilöitä niin se, että liian helposti syytetään omaa itsekuria eikä lähdetä kokeilemaan jotain muuta jos homma ei toimi. Mutta en mä oikein siitäkään osaa syyttää :)

      Poista
  19. Mirri: Tuo ei todellakaan ole totta,etteikö kortisoni voisi lihottaa paljonkin,tai että sairauden takia ei voisi lihota rutkasti.Totisesti voi.Esim.kilpirauhasen vajaatoiminta hoitamattomana lihottaa helposti sen 10-20 kiloa,eikä tarvitse tehdä mitään erilailla.
    Ihmisillä lähtökohdatkin ovat epäreilut:epäonnisen 100 kiloisen perusaineenvaihdunta voi kuluttaa sen 1400 kaloria kun taas 65 kiloisen sen 1900.Vaikka todellakin sen luulisi olevan toisinpäin.Eli toinen voi syödä reilusti enemmän lihoamatta kuin toinen.Onko tämäkin omaa syytä? Ei lihoamiseen tarvita valtavaa ruuan mättämistä.Riittää se 100 plus kaloria päivittäin niin lihoat vuodessa jo reilusti.Eli pienen banaanin verran liikaa.Ja kyllä geeneilläkin voi tieteellisesti asiaa selittää jonkin verran:esim.toiset eivät havaitse ajoissa syöneensä tarpeeksi kun taas toiset havaitsevat sen hyvissä ajoin.Ketä tästä voi syyttää?!Aivojen välisiä synapseja? Summa summarum,jotkut varmasti lihoavat syömällä hyvinkin epäterveellisesti,mutta joillakin se ei ole niin yksiselitteistä.Vuosien taistelua läskiä vastaan.Joka niksit kokeiltuna.Kun taas toisien ei tarvitse edes miettiä moista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin totta. Itse olin laiha lapsi ja laiha parikymppinen kunnes sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Ruokahaluni väheni eli söin paljon vähemmän kuin aikaisemmin ja nimenomaan vähemmän herkkuja, sillä makea suorastaan ällötti. Silti lihoin 20 kg 2 vuodessa. Olin muutoinkin oireinen ja uskomattoman väsynyt. Pahimmillaan töiden jälkeen perjantaina menin sänkyyn lepäämään ja nousin maanantaiaamuna vasta, jotta olisin jaksanut työviikon. Tämä toki osaltaan selittää alhaisen kulutuksen. Kuitenkin valehtelematta päivittäinen ruokavalioni oli osapuilleen tämä: Aamulla PALJON maitokahvia ja esimerkki pari desiä jukurttia. Lounaaksi ehkä taas jukurtti ja vaikka raejuustoa sotkettuna tonnikalaan öljyssä ja PALJON kahvia. Iltapäivällä PALJON kahvia. Iltapalaksi ei usein mitään, sillä vaikka olisi vähän ollutkin nälkä, en monesti jaksanut vaan mennä keittiöön ja syödä. Välillä jaksoin jotain pientä ottaa kuten rieskan. Ja aivan rehellisesti sanottuna lihoin mahtavasti.

      Jostain tutkimuksesta luin, että yksilöstä riippuen hypotyreoosi voi laskea perusaineenvaihduntaa 10-60 %. Jos miettii toimistotyötä tekevän keskikokoisen/pienen naisen normaalikulutuksen olevan vaikkapa 1300 kcal/vrk niin sairastuessaan hypotyreoosiin hän pahimmillaan kuluttaa enää 520 kcal/vrk. Sitten kun kroppa vetää niin miinukselle, että mitään liikuntaa ei enää pysty harrastamaan niin tuo on suunnilleen se koko vuorokautinen kulutus ja syömällä reilusti alle 1000 kcal/vrk lihoo komeasti!

      Itsekin tunsin huonommuutta siitä etten jaksa ja siitä että lihon. Rupesin laskemaan kaloreita ja totesin, että minun ei kyllä millään pitäisi lihoa niillä. Menin työterveyslääkärille, joka käski minun liittyä Painonvartijoihin. Kysyin, että minkä tähden, sillä tiedänhän ruokien energiasisällöt ja osaan ne oikein hyvin laskea. Kiusaantunut lääkäri vastasi: "No oppisit sitten systeemin ja miten syödään..." Ilmiselvästi hän siis oletti minun olevan salasyöppö, joka pettää itseään ja muita. Tämä muuten on hyvin tavallista. Jos potilas laihtuu, lääkäri huolestuu helposti sairauden mahdollisuudesta eikä siitä, että potilas söisi vahingossa liian vähän. Lihomisesta sen sijaan epäillään karkeasti aina salasyöpöttelyä tai syömisen osaamattomuutta eikä sairautta, vaikka lihottavia ja turvottavia sairauksiakin on.

      Jos jotakuta jäi kiinnostamaan miten minun kävi sittemmin, niin lyhyesti näin: Kun 10 vuoden sairastamisen jälkeen sain kilpirauhaslääkityksen ruokahaluni parani. Paino alkoi laskea hitaasti. Kun kuukausien jälkeen sain niin paljon voimia, että jaksoin ruveta tekemään kävelylenkkejä, paino tippui itsekseen 10 kg puolessa vuodessa ja edelleen hitaammin, kunnes normaalipaino oli saavutettu. Sen jälkeen hoikkana on ollut helppo olla paitsi aina toisinaan, jos putoaa vajaalle ja lääkitystarve kasvaa enkä itse huomaa kuin vasta kuukausien kuluttua. Tällöin on painokäyrä heilahtanut melkein pystysuoraan ylöspäin ja taas sen jälkeen menee ainakin vuosi, että on saanut itsensä ennalleen.

      Poista
  20. Oikeansuuntaisia mietteitä. Faktahan on se, että ei ihminen tee rationaalista päätöstä lihoakseen, vaan meitä ohjaavat paljon primitiivisemmät (limbinen järjestelmä) vietit. Joka ikisellä solulla on kaksi päämäärää: pysyä elossa niin pitkään kunnes apoptoosi tappaa ja lisääntyminen. Toiseen liittyy syöminen, toiseen rna:n siirto dna-ketjussa jälkeläiselle (meidän tapauksessamme kyse on seksistä).

    Mikä sitten on saanut aikaan sen, että ihmiset lihovat? Syitä on monia, mutta mielestäni tähän saakka parhaan ja vakuuttavimman teorian on esittänyt professori Lustig: me olemme aivokemiamme orjia ja jokin saa meidät syömään liikaa.

    Teknisesti voimme ihmetellä miksi kylläisyyshormoonit leptiini tai greliini ei toimi tai ovatko lihavien suolistoflooran bakteerikanta jotenkin erilainen kuin laihojen (ja tuliko ensin muna vai kana).

    Yksilön syyllistäminen lihavuudesta on yhtä tyhmää kuin kuvittelisi maapallon olevan edelleen litteä. Näin kuitenkin meidän engokrinologian idiootit näyttävät ajattelevan, koska heidän mielestään lihavuus on yksilön vika, joka pitää korjata puukolla (bypass jne operaatiot). Heidän lähtökohtansa sivuuttaa täydellisesti myös psykologian, sillä jos kerran yksilö tekisi rationaalisesti vääriä päätöksiä, pitäisi heidän keskittyä lihavuuden hoitoon psykologialla (montako lihavuuteen erikoistunutta psykologia tai psykiatria tunnette?).

    Korreloimalla yhtä asiaa toiseen ei totuutta löydä elämässä. Ehkä juuri nämä väärät korrelaatiot saattavat yksinkertaiset ihmiset väärille poluille: annetaan puukkoa ja leikataan vatsa pois, sillähän se syöminenkin vähenee! Ihminen on kuitenkin holistinen ja holistisuuteen ei oikein simppelit korrelaatiot täsmää.

    Mielestäni ongelma on sekä yhteiskunnallinen että ruokateollisuuden: yhteiskunnallinen siten, että yhteiskunta ei tarjoa oikeanlaista psyykkistä ympäriöstöä yksilöille ja ruokateollisuuden siten, että ihmisille syötetään genetiikallemme sopimattomia ruoka-aineita.

    Tarkoitan tällä erityisesti sokeria (fruktoosia) ja jalostettuja tuotteita mukaanlukien biologiset boosterit, eli teollisuusentsyymit.

    On surkuhupaisaa lukea miten joku proffa väittää silmät kirkkaana ettei lisäaineista voi olla mitään haittaa, koska lisäaine on luonnollinen. Mikä tahansa luonnollinenkin aine on myrkkyä suurina pitoisuuksina, yhdistyessään muiden aineosien kanssa, bakteeri- tai homekantojen tuottamana entsyyminä (aineenvaihduntatuotteena) jne. On surkuhupaisaa kuvitella, etteikö epigenetiikalla olisi merkitystä sille, mitä genomimme geenejä (= sairauksia) aktivoimme ruokavalinnoilla.

    Jos englanti taipuu, kannattaa katsoa Lustigin erinomainen esitys http://www.youtube.com/watch?v=0z5X0i92OZQ muutamaan kertaan. Samalla kannattaa kysyä itseltään miksi meillä on täydellinen "Orwell"-suodatin faktojen esiintuomisessa. Kenen päämäärää nykyinen kehitys ajaa?

    VastaaPoista
  21. Erittäin hyvä artikkeli!

    Jännä miten sokeita ihmiset ovat. Ja lasken nimenomaan itsenikin ihmiseksi. Itse aina pidin lihavia laiskoina, asiaa sen enempää ajattelematta. Itselläni kun ei ole koskaan ollut paino-ongelmia. Tämä viimeisin rasvasota kuitenkin innostutti tutustumaan karppaukseen ja miettimään asiaa ajatuksella. Tajusin, että oikeastaan kaikki ylipainoiset tuttavani rajoittavat syömisiään aika reippaasti. Minä olen aina syönyt mitä lystään ja niin paljon kuin lystään. Kaikki ylipainoiset tuttavani myös liikkuvat paljon enemmän kuin minä. Itse olen ollut vuosikausia totaalinen sohvaperuna. Joten minä itse olen se laiska ja heikkoluonteinen jollaisen luulin lihavien olevan, enkä silti ole itse lihava. Eli näin kyllä aikaisemminkin, että ainakaan tuntemani lihavat eivät olleet laiskoja tai heikkoluontoisia, mutta en uskonut omia silmiäni, vaan sen mitä oli opetettu uskomaan.

    Geeneillä on varmasti sekä välillisiä että välittömiä vaikutuksia. Tunnen bmi-indeksiltään täysin päinvastaisia biologisia sisaruksia. Suuri vaikutus on varmasti myös itse ruualla. Nykyinen länsimainen ruoka selkeästi lihottaa hyvin monia, mutta miksi? Hiilihydraattien suuri osuus ravinnon makroista on varmasti yksi iso tekijä, mutta ei varmaankaan ainoa ja kaikiin tapauksiin pätevä totuus.

    Itse uskon, että itselläni ei ole koskaan ollut paino-ongelmia, koska en ole koskaan piitannut p:n vertaa lautasmalleista ja kevyt-tuote-hehkutuksista, vaan syönyt juuri sitä mikä parhaalta maistuu. Eli erittäin rasvaisesti suosituksiin nähden. Mutta se mikä toimii minulla ei takuulla toimi kaikilla. Toivoisin, että ihmiset enemmänkin ymmärtäisivät, että ainakaan kaikilla lihavilla kyse ei ole omasta mokasta. (yritän tässä paikkailla omaa huonoa omaatuntoa aikaisemmista lihavien laiskaksi syyllistämisestä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri! Monet ihmiset ovat ns. syntymälaihoja. Itsekin olin sellainen ennen kuin sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Sain syödä mitä vaan miettimättä asiaa lainkaan ja pysyin hoikkana. Siltikin ns. luonnostaan laihoja pidetään jotenkin moraalisesti parempina kuin lihavia ihmisiä. Että heillä muka olisi enemmän itsekuria ja elämänhallintaa, vaikka eivät yksinkertaisesti ole joutuneet edes miettimään koko asiaa. Lihavia taas pidetään automaattisesti lepsuina ja moraalisesti arveluttavina, laiskoina ja mukavuudenhaluisina vailla itsekuria. Minunkin kokemukseni lihavista ja helposti lihovista on se, että heillä on monesti yritystä ja itsehillintää paljon enemmän kuin helposti laihoina pysyvillä ja he ovat itseään kohtaan todella ankaria. Se on tämä nykypäivän vitsaus, että ulkoisen olemuksen katsotaan kertovan jotain ihmisen moraalisesta tilasta. Esimerkiksi Hannele Harjunen on tehnyt hyvää yhteiskuntatieteellistä lihavuustutkimusta ja kirjoittanut hyviä artikkeleita aiheesta. Samoin kannattaa tutustua mediatutkija Katariina Kyrölän tutkimuksiin lihavuuden esittämisestä mediassa ja suhtautumisesta lihavuuteen ja painonhallintaan.

      T: Se aikaisemman kommentin hypotyreootikko

      Poista
  22. Vastasin Kyllä. Onhan se niin, että nykymaailmassa melkein mikä tahansa on hyväksytympää kuin olla lihava ja varsinkin lihava nainen. Se on se viesti, jota media, yhteiskunta, työpaikat ym. tuovat esille. Kyse on itsekurista ja varsinkin niiden mielestä,jotka eivät koskaan ole joutuneet laihduttamaan. Kun itse on laihduttanut tai ainakin toivonut laihtuvansa käytännössä katsoen joka ikinen päivä koko elämänsä, vaikkei alunperin ollut edes ylipainoinen, mutta kun ei koskaan myöskään alipainoinen ja loppuviimein vuosien epäonnistumisen jälkeen 25 kiloa ylipainoinen kokeiltuaan kaikki mahdolliset metodit, niin siltä se itsestäkin tuntuu, että ei se vika voi olla missään muussa kuin loppukäyttäjässä eli itsessäni. Itse en omaa sellaista itsekuria, että saisin kahta kiloa pois painostani, kai se on sitten henkinen ominaisuus sekin. Aika lailla on toivoton olo ja takki tyhjä, ehkä se kyllä juuri siksi, että ikuinen epäonnistuminen syö viimeiset itsetunnon rippeet pikkuhiljaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttu tarina monen asiakkaan suusta ja melkein aina päädytään siihen että aika huonoilla tavoilla niitä laihdutuksia koetettu eli saatu käsitys laihdutuksesta on ollut pielessä.

      Koska toinen keskeinen teemani on "huonot ohjeet" niin voitko kertoa millä kaikilla tavoilla olet koettanut laihduttaa? Ja jos katsot sivupalkista jutun "Laihdutus tehdään näin.." niin miten laihdutukset ovat kohdistaneet parannuksia kaikkiin kohtiin 1-6?

      Poista
    2. Nuorempana paastoa ja painonvartijat (kertaalleen sain n 15 kg) pois, mutta seuraavat painonvartijakokemukset, joita oli monta eivät tuoneet mitään tuloksia, muutaman päivän kykenin nutraamaan joskus 10 vuotta sitten. Karppauksella olen kertaalleen tiputtanut sellaiset 17 kg, jotka raskauksien myötä takaisin ja tämän jälkeen en ole pystynyt karppausta ylläpitämään nykyään jää muutamaan päivään. Rentoa painonhallintaa olen koittanut toteuttaa useampia vuosia, mutta itselläni vaihtelee hyvin lyhyissä sykleissä ( lue päiviä/viikko maksimissaaan) mahdoton poukkoilu erilaisen laihdutusmetodien välillä. Ensin rentoa kehon kuuntelua, intuitiivista jne. sitten koen sen liian lepsuksi, tulee syötyä sisäiseen kontrolliin nähden liikaa ja tiukkennan tahtia tai tulee halu olla johonkin päivämäärään mennessä laihempi, joten siirryn karppaukseen, tai juttailuun jne... tämä sykli sitten pyörii vuodesta toiseen ja paino nousee....ja tiedän ja aina päätänkin, että nyt pysyn tässä päätöksessäni ja olen erittäin varma, että tämä on mun juttuni, kunnes taas pyörrän sen.

      1) joo olen väsynyt, raskas sekä henkisesti ja fyysisesti kuormittava työ ja monta pientä lasta...toisaalta työ on myös antoisaa, mutta suurin ongelma on se, että työpäivän jälkeen olen vain niin puhki, ei jaksa nousta sohvalta ja herkut huutavat...ja siihen väsymykseen haluaisin saada muutoksen ja koen, että painoa pudottamalla se onnistuisi. circulus vitiosus:)

      2)olen yrittänyt ja muutaman päivän toimii, mutta hyvin pienet asiat saavat tämän tolaltaan ja olen valitettavasti syönyt syyllisyyden kera ja salaa aivan lapsesta saakka

      3) Rytmi on pääsääntöisesti kunnossa, aamupala, lounas (jonka aika vaihtelee kyllä työasioista riippuen usealla tunnilla, niin, että välillä on kova nälkä), päivällinen kotona, tule syötyä ähkyyn lähes aina ja varmaan syyllisyydestä johtuen sitten koko loppuilta tuleekin puputettua sitä sun tätä...

      4 ja 5)kunnossa

      6) noo...kyllä syön mielestäni järkevästi, mutta kaiken sen päälle ne herkut eli käytännössä karkit, jota siis menee paljon

      p.s siirsin tämän nyt toivon mukaan oikeaan kohtaan...

      Poista
    3. Eli aika tyypillinen tarina. Ja tarkoitan sen ihan rohkaisevana, että samalla historialla se juju on voinut lopulta löytyä :)

      En näin ohuilla tiedoilla edes yritä antaa kummempia ohjeita, mutta muutama asia kohdittain

      1) Jaksamiselle on aina tehtävissä jotakin ja se lienee sinunkin painonhallinnassa välttämätöntä - työnohjaus, terapia, life coach tms. Joskus pystyy muuttamaan arkea ja jos ei niin pystyy muuttamaan miten siihen suhtautuu - yleensä sieltä löytyy voimaa. Ja noin yleisemmin paljon todennäköisemmin jaksamiseen keskittyminen laskee painoa kuin painon laskeminen tuo jaksamista!

      2)Sinun pitkällä historiallasi tämä rento/vapautunut syöminen on useamman vuoden prosessi jossa jo puolen vuoden jälkeen voi olla hyvässä vauhdissa - mutta pari viikkoa ei ole mitään ja opettelun alku on liki aina kaikkea muuta kuin yhtä onnistumista. Vain onnekkaimmat siinä ajassa rohkaisevia kokemuksia. Ja vain osa löytää vapautuneisuuden kirjasta tms. - useimmat tarvitsevat siihen jotain ohjausta sillä sokeita pisteitä on niin paljon. Eli tässä olisi työstöä.

      3) Päivällinen ähkyyn ja illalla tulee puputettua (vaikkei tunnu nälältä). Eli kristallinkirkas merkki ettei ateriarytmi ole kunnossa. Varsin usein ihmiset syövät aamiaisen, lounaan ja ehkä välipalankin ajatellen että tasainen syömisrytmi on siinä. Mutta ei.. Siinä on monen monta nyanssia ja tasainen ateriarytmi on kunnossa sitten kun kovia nälkiä/ähkyyn syömisiä/illan puputuksia ei enää ole. Juu.. ne helposti koetaan syömiseksi muuhun kuin nälkään mutta melkein aina ne häipyvät kun ateriarytmi hoidetaan oikeasti kuntoon. Eli tässä parannettavaa.

      Elikäs tärkeimmät painonhallinnan kohdat 1-3 eivät olleet kunnossa - kohta 6 on automaattisesti herkuissa pielessä koska kohdat 1-3 on joten sitä ei kannata erikseen nyt murehtia. Noista voisi lonkalta budjetoida just sen +20-30 kg vaikket olisi tuota lukuasi itse sanonut. Mutta hyvä homma on, että niiden parantaminen tuo saman verran laihdutuspotentiaalia!

      Eli kyllä tuossa on aika selvät sävelet mistä mennä eteenpäin. Niin ja sinun vastauksesi olisi pitänyt olla EI kun niitä hyviä ohjeita ei ole tullut tarpeeksi aikaisessa vaiheessa vastaan ja homma on päässyt urautumaan pahaan suuntaan.

      Poista
  23. Vastasin kyllä. Ainakin jos on pikkulapsesta saakka oppinut pitämään liikapainoa ja jopa normaalipainon sisällä olevaa pyöreyttä kaikin keinoin kartettavana asiana, eli painonhallinta on aina ollut erittäin korkealla elämän prioriteeteissa ja jokapäiväisten tietoisten valintojen tulos, ei liikapainoa pääse salakavalasti kertymään kiloakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti on sinulla toiminut hyvin ja toimii jatkossa. Siinä on vain se vaara että se tiukka kontrolli lipsahtaa niin helpolla ahmimisen puolelle kun elämä alkaa vähän koettelemaan ja siksi tämä malli sopii harvalle vaikka jotkut sillä pärjäilevät. Ja tietty jos ajattelu rajaa syömisen stressittömyyttä, joustoa ja nautittavuutta ulkopuolelle, niin se on vähän kyseenalaista hyötyä.

      Painoa kun voi hallita ilman rajoituksiakin ja ilman että se on elämän prioriteeteissa erittäin korkealla.

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta! Ahmiminen on tosiaan mulle tuttu riesa - etenkin kun elämä koettelee "vähän". Jos koettelee paljon, menee ruokahalu. Lihomiseen se taipumus ei silti ole johtanut, koska stoppi ylensönnille on aina tullut ajoissa siten, että muutama päivä vähemmällä ruualla ahmimisten jälkeen tasaa tilanteen. Ylensyönti ei ole jäänyt päälle myöskään siksi, että a) siitä tulee hirvittävän huono, suorastaan työkyvytön olo ja b) lihomista ei vain psyykkisesti kestä, vaan on pakko estää se, ennen kuin se alkaa näkyä muillekin ihmisille!

      Mulla määrien suhteen kontrollissa pysymistä helpottaa kummasti periaate, että syön vain ja ainoastaan parhaimman makuista saatavilla olevaa ruokaa säännöllisesti ja tarpeeksi - mutta vain tarpeeksi.

      Onnistuneeseen painonhallintaan ilman mitän rajoituksia en oikein usko. Itselläni oleellisimmat rajoitukset kohdistuvat hiilihydraatteihin (etenkin viljaan, joista kelpuutan vain kauran pieninä määrinä suolisto- ja iho-oireiden vuoksi) ja annoskokoihin.

      Ja säännöllinen, tehokas liikunta on a & o, kun tavoitteena ei ole vain normaalipaino tai hoikkuuskaan, vaan oikeasti mahdollisimman hyvännäköinen kroppa, terveyttä ja kuntoa unohtamatta :)

      Poista
    3. Ei auta kuin toivoa että Anonyymiä ei kohtaa oma tai läheisen sairaus joka tipauttaa sen ravinnon kyttäämisen prioriteettilistalla häntäpäähän. Anonyymin kommentit kuulostavat pikemminkin siltä että painonhallinta tulee kuin itsestään koska siitä tulee hyvä olo. Eihän painonhallinnan pitäisikään olla ikävää ja rajoittavaa, vaan ne painon kannalta järkevät valinnat tulisi tehdä siksi että ne tuntuvat hyviltä. Itse ainakin haluan että ruoka, liikunta ja painonhallinta eivät ole mikään iso osa elämää koska on paljon tärkeämpääkin tekemistä. Painonhallinnan kuuluu mennä sen oikean elämän sivussa huomaamattomasti. Prioriteettinsa kullakin.

      Laihdutin itse kolme vuotta on/off ja paino vain nousi mitä enemmän kyttäsin ja kieltäydyin. Sitten diagnosoitiinkin kilpirauhasen vajaatoiminta, ja kun lääke alkoi vihdoin tepsiä ja jaksoin muutakin kuin kyhjöttää sisällä, alkoi painokin laskea ilman mitään syömisen rajoittamista, koska ei enää tarvinnut syödä väsymykseen. Olisinpa kuunnellut kroppaani aiemmin enkä vain tahkonnut päätäni seinään itsekurin voimalla :(

      Poista
  24. Minä olen ollut lapsesta asti pyöreä, mutta pitkälle parikymppiseksi lihavuus pysyi hallussa. Sairastuttuani masennukseen homma karkasi kuitenkin käsistä. Jossain vaiheessa huomasin ahmivani ja vuosi myöhemmin minulle diagnoisoitiinkin ahmimishäiriö. Sain myös kahtakin eri masennuslääkettä joiden aikana lihoin, toisen kohdalla "vain" 20kg reilussa vuodessa, toisen kohdalla 30kg kolmessa kuukaudessa.

    Tämä jälkimmäinen lääke sekoitti kroppani täysin, kadotin kokonaan nälän sekä kylläisyyden tunteen. En huomannut syödä ennen kun kädet tärisi ja taju oli lähteä, mikä johti helposti nopean ruuan syömiseen (söin toki tavallista ruokaa, eineksistä en pidä). Söin, söin ja söin, mutta kylläiseksi en tullut, huomasin olevani täysi vasta kun vatsaan koski. Seuraavan kerran huomasin nälän taas kun kädet tärisi.

    Koska kärsin myös ahmimisesta saatoin syödä tiettyjä ruokia ihan tolkuttomia määriä. Vaikka kuinka yritin vastustella mielitekoja, ei päähän mahtunut muuta kun ko ruoka, kunnes annoin periksi ja söin sitä. Saatoin jopa viikon vastustella, mutta ääni päässä ei kadonnut hetkeksikään, siinä ei neuvot vartin odottelusta ja vesilasista paljoa naurattanut... Mieliteot eivät välttämättä olleet mitään epäterveellistä, kaali- tai makaroonilaatikkoa en uskaltanut tehdä vuosiin, sillä tiesin niiden laukaisevan ahmimisen jolloin saatoin syödä koko vuuallisen kerralla. Toki jotain epäterveellistäkin mahtui mukaan, mutta kilot tulivat pitkälti perusruualla.

    Vaikka tämä pahempi lääke lopetettiin kolmen kuukauden jälkeen en vuosikausiin tuntenut kylläisyyttä enkä nälkää. Söin siis pitkään kellon perusteella, mikä sekään ei aina oikein edistä laihtumista. Kilot eivät siis lähteneet vaikka lääkkeet lopetetettiin. Tämän lääkkeen käytöstä on nyt kahdeksan vuotta ja tilanne on edelleen surkea. Nälkä on minulle edelleen omituinen vatsakipu jota ei erota muista vatsakivuista, jos siis vatsaan koskee kokeilen yleensä ensimmäisenä syömistä. Kylläisyydenkin kanssa on niin ja näin, joskus huomaan, joskus en. Epäilen myös ettei aineenvaihduntani ollut ihan kohdallaan noiden lääkkeiden aikana, liekö vieläkään.

    Vieläkin siis kahdeksan vuotta myöhemmin kannan kymmeniä ylimääräisiä kiloja, plus niitä pariakymmentä mitkä oli jo ennen lääkkeitä. Olen kyllä onnistunut säännöllisellä syömisellä ja VHH-tietoisuudella tiputtamaan 30kg, mutta vieläkin olen normien mukaan noin 40kg ylipainoinen. Itselle kyllä riittäisi jos pääsisin joskus takaisin siihen mistä lähdin ennen lääkkeitä, toivottavasti muillekin... Toivo elää. :)

    ps. Anteeksi, tuli vähän purkaus. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä taisin sitä Ei:tä klikata. ;D

      Poista
  25. Kaikki ei ole aina niin yksinkertaista ja sinisilmäistä15. helmikuuta 2012 klo 22.13

    Vastasin kyllä, mutta en ole kaikilta osin sitä mieltä, että ihminen on itse syypää, vaan uskon myöskin siihen, että syyt varsinkin lapsena johtuu sieltä kotioloista. Itse tavallaan hyvä merkki siitä, kun isä ei jaksanut tapella minun kanssani päiväkodista kotiin, niin 5 markan karkkipussi oli joka kerta mukana, kun hän minut haki, näin minut sai sieltä kiukuttelematta kotiin ja lapsena ei osaa ajatella sitä mitä sinne suuhun tunkee, vaan luottaa vanhempiinsa, etteivät ne tekisi mitään sellaista mikä saa minut voimaan "pahoin".

    Aikuisiällä asia on eri, sillon kukin voi katsoa itseään peilistä ja miettiä mitä sinne suuhunsa lyö. Kyllä 40 kiloa ylipainoisena ihmisenä olen sitä mieltä, että myös perheen rahallinen tilanne vaikuttaa siihen mitä sinne suuhun tulee tungettua, samoin tunnesyöjänä voisin väittää, että se vaikuttaa millainen tilanne perheessä on ja kuinka stressaantunut itse on. Ja toisilla vaan ei ole vaihtoehtoja valita toisin. Kyllä voisin katsoa tarkemmin mitä suuhuni laitan ja kuinka paljon (varsinkin sitä määrää), kyllä voisin miettiä mitä sieltä kaupasta tuon. Mutta mitäs sillä on väljä mitä minä syön, jos syön, kunhan lapsilla on terveellinen ruoka naaman edessä päivittäin ja heillä on hyvä olla, eikä heidän tarvisi koskaan kokea samaa, kuin mitä itse olen kokenut ja elää ylipainon kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvää tulkintaa Kyllä vastaukselle! Kiitos siitä. Silti tarinassasi on voimavara-asioita ja syömissuhteen jännitteitä (tunnesyömisen takana) - asioita joiden takaa löytyy paljon historiaa jossa itsellä ei ole ollut oikein osaa ja arpaa. Ja kun nuo kaksi on pielessä niin kenen tahansa painonhallinta muuttuu mahdottomaksi. Joten pahoitteluni mutta olen eri mieltä KYLLÄ vastauksesta ja viittaan juttuni kohtaan jossa totean ihmisten usein mieluummin ruoskivan saamattomuuttaan kuin näkisivät taustansa tai syyt ohjeissa.

      Ja ehkä tässä on sekin että ihmiset eivät miellä voimavarattomuutta esteeksi painonhallintaan vaan selitykseksi tai eivät tunnista ongelmallisia syömisajatuksia konkreettisiksi painoa nostaviksi asioiksi. Mutta sitä ne ovat ja siksi ne ovat painonhallintalistani kohdat 1 ja 2.

      Poista
    2. "Mutta mitäs sillä on väljä mitä minä syön, jos syön, kunhan lapsilla on terveellinen ruoka naaman edessä päivittäin"

      En ole varma ymmärsinkö oikein, ehkä tuo oli ironiaa. Eli pahoitteluni jos väännän rautalankaa itsestäänselvästä asiasta. Luulen, että se minkä mallin äiti antaa omalla käytöksellään saattaa vaikuttaa enemmän kuin se mitä ruokaa lapsille tarjotaan syötäväksi. Ainakin tytöt kyllä huomioi tarkkaan kun äiti laihduttaa ja miten äiti suhtautuu omaan ulkomuotoonsa. Tämä on ainakin mun kokemukseni. Ikävä kyllä.

      Poista
  26. "Esim.kilpirauhasen vajaatoiminta hoitamattomana lihottaa helposti sen 10-20 kiloa,eikä tarvitse tehdä mitään erilailla."

    Todellakin. Tosin kaksinkertaistaisin tuon painomäärän. Puolessatoista vuodessa 40 kiloa lisää painoa, syynä ainoastaan kilpirauhasen vajaatoiminta. 3-5krt/vko vähintään tunti liikuntaa (tanssia, jumppaa, uintia, jne.) ja ruokailu Painonvartijoiden painonpudotusmäärien mukaan. Paino nousi jatkuvasti. Lihaksista ei merkkiäkään. Puolen kilometrin kävely sai puuskuttamaan, vaikka yleiskunnon olisi kaiken järjen mukaan (pidempään säännöllisesti liikkuneella) olla kohtuullinen.

    Peruskulutusta ei ole koskaan selvitetty, mutta noin 1000kcal/vrk paino tippui, enemmän syömällä ei. Tässä vaiheessa puhutaankin sitten jo ketoosista ja pahasta aliravitsemuksesta, josta oireet näkyivät jo muutamassa päivässä! Nykyinen lääkitys ja normaalit elämäntavat pitävät painon samassa, mutta tippumaan paino ei kyllä pääse ja yrittämiseen tarvitaan jo aika paljon. Syömishäiriöriskisenä en ole lähtenyt enää leikkimään.

    Oli pakko vastata EI, koska asia ei ole yksiselitteinen. On helppoa tuomita muut tietämättä, mitä taustalla saattaa olla. Monille paino on herkkä asia eikä asiaa auta se, että yrityksistä huolimatta tuomitaan.

    VastaaPoista
  27. Kaksi vuotta sitten olisin epäröimättä vastannut kyllä. Silloinen perfektionisti-minäni (joka mm. oli vuoden täydellisen totaalisessa herkkulakossa) piti lihavuutta ja huonoa syömistä juurikin vain laiskuutena, itsekurin puuttena ja välinpitämättömyytenä. Olen kuitenkin joutunut huomaamaan tuon elämän muiden osa-aluiden vaikutuksen syömiseen, minkä merkitystä Patritkin painottaa. En saanut haluamaani opiskelupaikkaa ja samaan aikaan perheessäkin oli aikamoinen kriisi, mistä seurasi masennusta ja ahmintaa. Ahminta kauhistutti ja hävetti minua, miten voin olla näin heikko ja sortua kerta toisensa jälkeen valtaviin ruokamääriin ja vielä sellaisiin lajeihin, joita entinen minäni ei koskaan olisi syönyt. Olen koittanut saada syömistäni kuntoon sekä terhveydenhuollon avulla että itse, vaihtelevin tuloksin. Ongelmani syömisen kanssa johtuvat suurimaksi osaksi turhautumisestani siihen, etten ole haluamassani koulussa, sekä entisestä liian tiukasta suhtautumisesta ruokaan. Rennompaa otetta syömiseen olen jo oppinut, iso kiitos Patrik!:)

    VastaaPoista
  28. Minun vastaukseni kallistuu kyllä EI:n puolelle.
    Mielestäni ravitsemusneuvonta ja -keskustelu pohjautuu hyvin vahvasti biolääketieteelliselle/mekanistiselle käsitykselle ihmisestä tai paremminkin "ihmisruumiista". Käytetään esim. termistöä, joka kuvaa ihmisruumista koneena: input-output, ärsyke-reaktio, molekyylibiologian ja fysiologian/aineenvaihdunnan mallintaminen rakenteellisiksi ja toiminnallisiksi yksinkertaistetuiksi kaavioiksi, tilastot ja laskennalliset keskiarvot jne. Kun sinulle ravitsemusneuvonnassa lyödään eteen kyseiset kaaviot ja "rätinkit" ja sanotaan että kyllä sinun olisi pitänyt laihtua, niin mitäpä siihen sitten sanoo...
    Ihmiskeho on aivan ihmeellinen, ja vaikka sen rakenteesta ja toiminnasta tiedetään jo aika paljon, niin silti on paljon vielä tutkittavaa! Ehkä pikkuhiljaa ollaan myös pääsemässä eroon ikiaikaisesta ruumis-mieli -jaottelusta, sekä ymmärretään että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tilastollisten keskiarvojen ja matemaattisten kaavojen ohella myös ihmisen yksilölliset ominaisuudet ja olosuhteet huomioon!:D

    VastaaPoista
  29. Kirjoitanpa nyt omasta kokemuksesta, koska aihe on "rakas"... En vastannut kysymykseen, koska mielestäni se riippuu niin paljon tilanteesta. Lapsen lihavuutta en pidä koskaan omana mokana, sen sijaan aikuisena lihoneiden tilanne on mutkikkaampi. Kysymys on myös siitä, mikä on "oma moka". Minusta jokainen on vastuussa omasta elämästään ja siinä mielessä se tilanne, jossa he elävät, on "oma moka". Vaikka tausta olisi mikä - aikuinen ihminen on jo vastuussa itsestään eikä voi aina vedota siihen, että lapsena oli rankkaa ja perhe eli vain hampurilaisilla. Tämä siis koskee kaikkia elämän osa-alueita, ei vain painoa.

    Minun on tietysti helppo sanoa, koska olen itse ex-läski ja nimenomaan olin lihava lapsena ja nuoruudessani. 18-vuotissyntymäpäivilläni päätin, että nyt riittää ja laihduin sitten 1,5 vuodessa normaalipainoiseksi, mikä merkitsi noin 30 kilon painonpudotusta. Siitä lähtien olenkin sitten viettänyt railakasta jojo-elämää, joskin paino on (onneksi) suhannut normaalipainorajan sisällä. Eli en siis ole kerännyt niitä 30 kiloa takaisin.

    Ei siis varmaan yllättävää, että suhteeni ruokaan on... mutkikas. Herkkuihin etenkin. Olen sellainen klassinen ruoka-addikti, josta tämän blogin kirjoituksessa aiheesta puhuttiin. Ongelma tosin siinä kohtaa on, että rakastan herkkuja vilpittömästi ja yksi parhaista asioista, mitä tiedän, on hautautua sipsi- ja karkkivuoren kera sohvalle lukemaan/katsomaan elokuvaa. Ja sitä kaikkea pitää tosiaan olla vuoren verran. Pääosin paikallaan on kohtuudella herkuttelu, vaikka muffinssi kahvitauolla, mutta joskus tahdon heittäytyä ja mussuttaa kokonaisen sipsipussin, puolet suklaarasiasta, säkin karkkia ja mitä lie. Olen sellainen, että kaikki pitää saada kerralla. Ihan siitä huolimatta, että söisin kohtuudella ja hyvin.

    Olen tietysti laihduttanut "väärin" eli juurikin enemmän liikuntaa ja vähemmän ruokaa -periaatteella... Toisaalta, juuri tällä hetkellä haluan kiinteytyä enkä ole keksinyt, miten sen muuten tekisi kuin pumppaamalla rautaa ja panostamalla proteiineihin - ja pitämällä syömiset kurissa, jotta keho tajuaa sitä rasvaa polttaa. Jos söisin kulutukseni verran, katoaisiko se rasvakerros lainkaan? Ehkä. Taidan olla liian pakkomielteinen testatakseni. :P

    Rehellisesti sanoen, en oikeastaan usko, että voisin itse koskaan rentoutua syömisteni suhteen kokonaan. Olen pohjimmiltani tunnesyöppö ja sokerihiiri. Kaipaan niitä ruokia, vaikken kokisi mitään fyysistä tarvetta. Jos rupean syömään siten, miten mieli tekee, paino kertyy takaisin. Koska hemmetti, jos voisin, söisin kyllä vain herkkuja! Koska ne maistuvat niin hyvälle. Nams. Eläisin suklaalla ja sipseillä.

    Mutta ei se mitään, olen hyväksynyt omalla kohdallani sen, että syömistä on tarkkailtava. Ei se haittaa niin kauan kuin syö tosiaan suht säännöllisesti ja sen verran, ettei ole nälkä. Kalorilaskurin löysin äskettäin ja se on todella siisti ohjelma, taidankin ottaa sen pysyvään käyttöön. Siten nään, paljonko syön. En aio poistaa herkkuja ruokavaliostani kokonaan, koska NAMSKIS, mutta olen rajoittanut rankalla kädellä. Totta kyllä, kroppa ei niiden perään huutele, kun syö kunnolla, mutta mieli kyllä tuntee vetoa. Mistä tuli mieleen, että tätä on kai tutkittukin, että ex-läskien aivot reagoivat eri tavalla kaloripitoisiin ruokiin kuin normipainoisten.

    No, tästä tuli pitkä jaaritus. Kiinnostavia aiheita!

    VastaaPoista
  30. Vastasin, että "Kyllä"

    Annan oman näkökantani asiaan.

    Minä näen asian näin:
    Ylensyöminen on OMA VIKA. Jos ihminen syö niin, että lihoo niin se on ihmisen itsensä aiheuttamaa. Se mistä kyseisen opin on saanut on sitten eri asia. Eli edelleenkin toiminto on aina oma valinta.

    Tiedän itse vakavaa masennusta sairastaneena ja sen kautta lihoneena, että minä itse aiheutin painonnousun. Masennus ei taas ollut minun syytäni.

    Tämän ristiriitaisen sanonnan "Ylipaino ei ole oma moka" mukana tulee myös nämä tyypilliset selittäjät, jotka kertoo, että mikä milloinkin syynä että joku asia (kuten esimerkkinä juurikin lihavuus) ei lähde pois tai miten se on niin vaikeaa.
    On totta, että lihava ihminen syyttää itseään. Tosin missäpä muualla se syy on, kun itsessään?

    Jos asiaa aletaan vertaamaan, niin tiedän ihmisen joka on alkoholisti. Hän on oppinut lapsuudessa vanhemmiltaan, että alkoholilla turrutetaan paha olo. Tarkoittaako tämä, että juominen ei ole hänen itsensä aiheuttamaa?

    Ihmisen pitäisi keskittyä siihen, että itsensä syyllistäminen ei auta mitään, mutta syy ja seuraus on kuitenkin omaa toimintaa.
    Voisipa siis sanoa, että "Minä olen tehnyt virheen, minulla on ollut vaikeaa ja tämä ongelma on tullut siinä sivussa minulle, mutta voin oppia siitä ja pääsen halutessani siitä eroon", kun sanoa että "Ei se ole sinun vikasi".

    Sanottakoon tähän loppuun vielä, että meillä kaikilla on pahoja tapoja. Sekä meillä on vaikeuksia päästä niistä eroon. Ihminen itse suorittaa toiminnon, muttei se ole näin yksinkertaista. Ihmisen opitut tavat voi olla vaikea taltuttaa. Ihminen itse kuitenkin tekee lopulta päätöksen mitä tekee ja mitä ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös siinä tapauksessa masennuskin ole omaa syytä? Itsehän sinä masennukselle "annat" vallan. Pitäisi ajatella positiivisemmin, ei ottaa itseensä, muuttaa tilannettaan tai ajatusmallejaan jne. Eihän masennus ole mikään flunssa jonka kaikki käy joka talvi läpi, masennus kehittyy pidemmällä ajalla. Miksi siis ei puututa siihen ajoissa, miksi annetaan tilanteen luisua käsistä? Jos lihavuuteen voi puuttua joissa niin miksi ei masennukseen? Miten masennus ei ole ihmisen oma moka, mutta lihavuus on?


      terv. masentunut ja lihava, joka ei pidä kumpaakaan omana mokanaan

      Poista
    2. Kaikki masentuneet eivät ylensyö ja liho. Jotkut jopa menettävät ruokahalunsa ja laihtuvat. Tai jotkut tarttuvat pulloon. Tai sekä että. Mutta masennukseen kuten muihinkin mielenterveysprobleemiin puutuminen mahdollisimman varhain olisi äärimmäisen tärkeää. Yhtä tärkeää olisi jo ennaltaehkäisy!

      Ehkä olennaisempaa kuin miettiä, mikä ongelma on missä määrin omaa syytä olisi lähestyä asiaa sitä kautta, että joku ihminen saattaa päästä paremmin toivottuun tulokseen syyllistämisajattelulla ja joku toinen taas syyllistämisestä vapauttamalla. Mulle toimii syyllistämisajattelu monessa asiassa, koska siitä tulee fiilis, että asia VOI olla omassa vallassa, tai sen voi saada omaan hallintaan.

      Poista
    3. En väittänyt, että lihavuus ja masennus liittyisivät toisiinsa, vertailin vain näitä kahta. Toki lihavuudella ja masennuksella on vahva syy-seuraus-suhde, mutta eivät ne välttämättä liity toisiinsa.

      Itse (oletan sinun olevan sama Anonyymi) sanoit, että lihoit omasta syystä, mutta masennus ei ollut sinun syysi. Miksi masennus ei ollut sinun vika? Eikö masennuskin lopulta ole vain "heikkous", jotain minkä ihminen voi välttää muuttamalla toiminta- ja/tai ajatusmallejaan? Eli masennuksenkin voi siis välttää jos osaa toimia oikein ajoissa.

      Samanlailla perustelit lihavuuden, toiminto on oma syy, itse lopulta teet päätöksen toimia tietyllä tapaa. Hoida ongelmasi ennen kun siitä tulee ongelma, oli se sitten lihavuus, masennus tai alkoholismi.

      Paranitko masennuksestakin syyllistämällä itseäsi? Onko se sinusta hyvä keino?

      Poista
    4. Niin kyllä tämä minustakin on aika jännä ajatus, että masennus ei olisi omaa syytä mutta lihavuus on? Allekirjoitan Sean pohdinnat 100%.

      Poista
  31. Minusta kommenteista kiinnostavaa oli huomata se, että ihmisillä tuntuu olevan jotenkin sellainen käsitys omaan syömiseensä, että kunhan pääsääntöisesti olen normaalipainoinen, on syömiseen liityvät asiat minun kohdalla kunnossa. Puhutaan jojoilusta, halusta syödä isoja määriä herkkuja, jatkuvista kieltämyksen tunteista, mutta kerta olen normaalipainoinen, on osaltani asiat kunnossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, viittaako tämä minuun, mutta koska nuo kaikki koskevat minua, vastaan kuitenkin. En mielestäni missään kohtaa sanonut ainakaan omalla kohdallani, että asiat olisivat kunnossa. Eivät ne ole, mutta olen oppinut elämään ja pyrin pikkuhiljaa parempaan päin.

      Poista
  32. Olen ehdottomasti samaa mieltä, että suurimmalla osalla ylipainoa ei ole oma moka, vaan taustalla on hyvin moninaiset syyt niin perimän, kriisien, sairauksien ja huonon ohjauksen summa. Mutta minun vastaanotolleni tulee myös henkilöitä, jotka ovat eläneet kuin "rokkitähdet", vailla huolta huomisesta, saati että oltaisiin yhtään kiinnostuneita omasta hyvivoinnista, syömisestä, liikkumisesta, nukkumisesta tai alkoholin käytöstä. Mottona on ehkä ollut "kerran täällä vaan eletään joten kannattaa vaan nauttia". Paino on noussut pikkuhiljaa ja ehkä ensimmäisen kerran hyvinvointiasioita on tullut mietittyä keski-iän kynnyksellä kun painoa on reippaasti liikaa tai kun "jossain ikäryhmätarkatuksessa" löytyykin jotain terveyttä uhkaavia seikkoja. Silloin voisin sanoa, että ylipaino on omaa syytä, tosin nämä henkilöt (herrat?) eivät yleensä muuta väitäkkään. Tosin tämä porukka on monesti sitten herätyksen saamisen jälkeen todella motivoituneet muutokseen ja yleensä tuloksiakin näkyy pian.

    On myös ihmisiä, jotka eivät ole motivoituneita muuttamaan elämäntapojaan, vaikka tarjolla olisikin niitä hyviä ohjeita. Toki hyvä ohjaaja voi herätellä motivaatiota, mutta on myös niitä jotka eivät ole valmiita kokeilemaan muutosta. Monen on myös haastavaa motivoitua pitkäaikaiseen muutokseen, ihan näitä ateriarytmi-kasvis-asioita. Eikö silloinkin ihminen tee oman valinnan?

    Mutta ehdottomasti olen sitä mieltä, että ylipaino ei ole itsekurin tai tiedon puutetta. Joskus tarvitaan motivaation vahvistamista, arvokeskustelua ja lisäksi mielentaitoja (omaa sisäistäpuhetta, mihin voin ja haluan elämässäni vaikuttaa) pitää vahvistaa ja aikaa tarvitaan paljon.

    VastaaPoista
  33. Jatkan vielä, olen myös huommanut saman kuin anonyymi tuossa yllä, että moni ajattelee edelleen että jos olen normaalipainoinen ei minun tarvitse miettiä syömisjuttuja tai muuten hyvinvointiani (liikunta, uni, stressinhallinta). Paino saattaakin lähteä iän myötä nousuun ja melko yllättäen vuosien saatossa kertyy 10-20 kg ylimääräistä. Näen vastaanotolla niitä jotka ovat työuupumuksen / masennuksen myötä lihoneet, joskus tuntuu, että todellinen lihavuuden ennaltaehkäisy tehtäisiin kun ihmiset oivaltaisivat ettei kroppa ja mieli kestä liian vähäistä unta ja jatkuvaa stressiä.

    VastaaPoista
  34. Vastasin "onko ylipaino oma moka" kysymykseen kyllä, koska omalla kohdalla tilanne on juuri niin. Olen liian laiska edes yrittämään laihduttamista, rakastan suklaata, rakastan syömistä ja inhoan ruuanlaittoa.
    Ylipaino ei vaan yksinkertaisesti haittaa elämääni riittävästi, jotta jaksaisin tehdä asialle mitään.
    Tosin tiedän myös monia ihmisiä joiden kohdalla vastaus aloituskysymykseen olisi ei, sillä he oikeasti välittävät painostaan ja yrittävät hallita sitä.

    VastaaPoista
  35. Nuorempana ja 20 kiloa kevyempänä vastaus olisi ollut kyllä.
    Näillä kiloilla vastaus on ei. Virallinen ruokavalio-oppi ja naisten lehtien ateriaehdotukset laihduttajille antoivat syömisestä aivan väärän kuvan.
    Syöminen oli välttämätöntä, kun oli lähes aina nälkä - vaikka söi "virallis-terveellisen" aterian.

    Nyt kun olen löytänyt tämän hiilihydraattitietoisen elämän, on syöminen nautintoa, ruoka hyvää ja paino pysyy hyvin hallinnassa ;) Toivoisin kylläkin, että kilot lähtisivät nopeammin, mutta olen varmaankin tässä nelikymppisen naisihmisen vaikeassa iässä, jossa kilot ovat tiukassa. Mutta pääasia on, että painokäyrä menee alaspäin eikä ylöspäin.

    Minusta on sääli, että nykylääketiede ei panosta enempää ruokavalioihin. Niillä saataisiin moni sairaus estettyä tai vähennettyä lääkkeiden käyttöä.

    VastaaPoista
  36. Oma vastaukseni: Kyllä, mutta asia ei ole aivan mustavalkoinen. Olen lapsesta saakka ollut hieman pulleampi kuin esim. monet kaverini. Kun olen liikkunut enemmän - harrastin lapsena paljon monenlaista liikuntaa - olin hoikempi, mutta olen aina pitänyt itseäni pulleampana kuin muut ikätoverini. (Lihava en kuitenkaan ole koskaan ollut.)

    Nuoruudessani olin välillä pulleampi, välillä taas hoikempi. Asiaan vaikutti se, miten söin. Söin normaalia ruokaa, mutta koska tykkään ruuasta, söin isoja annoksia. Kun olin pulleampi, jouduin koulukiusatuksi tämän vuoksi. Yläasteikäisenä saatoin olla välillä vuorokaudenkin syömättä, ja totta kai siinä laihtui. Osin omasta halusta laihtua, mutta suurin syy oli kokemani ulkonäköpaine muiden silmissä. Silti koskaan en tästäkään huolimatta ollut laiha, vaan normaalipainoinen.

    Nykyisin opiskeluaikanani painoni on jojoillut reilusti. Yliopistoon tultuani olen kaikkiaan lihonut noin 10-15 kiloa. Suurin syy on se, ettei ole ollut aikaa, varaa eikä aina motivaatiota panostaa omaan syömiseen. Niinpä kerran päivässä syötynä iso ateria ja opiskelijabileissä syödyt ilmaiset naksut kertyvät kaikki kehooni. Kun haluan laihtua muutaman kilon, en syö niin paljon, mutta taas ruokavalion monipuolistuessa, kilot tulevat kyllä takaisin.

    Tiedän kyllä, mitä minun pitäisi tehdä - liikkua enemmän ja syödä pieniä aterioita muutaman tunnin välein. Motivaatiota liikkumiseen ei ole, pääosin koska stressaan opintojeni päättötyön tekemisestä, niin että ajattelen, ettei mihinkään ylimääräiseen ole aikaa. Tykkään liikkumisesta, silloin kun olen siihen motivoitunut. Keksin kuitenkin aina tekosyitä, miksi en halua lähteä lenkille "Väärät kengät, sataa vettä, pitää lukea tenttiin" jne. Aamuisin en ole nälkäinen, enkä pysty syömään, ja nälän tunne tulee vasta iltapäivällä/illalla. En viitsi räpeltää koko ajan jotain syömistä, vaan mieluummin kokkaan kerralla yhden hyvän aterian.

    Summa summarum, sanoisin siis, että syyni lihomiseen on minä itse ja mitä on pääni sisällä, ja paineet laihtumiseen tulevat ulkopuolelta. Paineen alla tunnen itseni epäonnistuneeksi, ja kai koen, ettei kannata edes yrittää, mikä taas johtaa siihen, etten pidä huolta itsestäni eli lihon. Nyt joku varmaan sanoisi, että vika ei näin olisikaan minussa, vaan ulkopuolella, mutta loppupeleissä minä itse pystyn vain päättämään, kuinka elän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, vastaisin kyllä sinuna EI sillä aika ilmeistä on että kohta "huonot ohjeet" pätee kohdallasi. Laihdutuksessa ja painonhallinnassa kun ei ole kysymys vähemmän ruokamäärän syömisestä, pikku aterioista muutaman tunnin välein ja aika vähän liikkumisestaakan. Tsekkaapa vaikkapa blogatuksen linkki "laihdutuksen ydinasioita".

      Tämä on tietysti yleistä, että koetaan että tietoa on muttei tahtotilaa tarpeeksi. Ja useimmiten kun sitä kaivelee niin se näyttääkin olevan että tahtotila on OK on muttei ole tietoa tarpeeksi.

      Poista
  37. Yön yli mietittyään tämä anonyymi tarkentaa vielä vastaustaan (feb 18 10.51). Ja minulta puuttuu se oikea vastausvaihtoehto, joka on sekä kyllä että ei.

    Osa painonnoususta selittyy suklaalla, ja se kyllä menee ihan omaksi syyksi. Kaikkihan sen tietävät että isoina annoksina suklaa ja muut herkut lihottavat.

    Ja vielä yksi iskulause "leipä ei lihota". Siihenkin uskoin joskus. "Leipähän on terveellistä", ja söin lähes yksinomaan ruisleipää. Mutta kun sitäkin syö usemman viipaleen kerrallaan, niin siinä on jo useampi viipale liikaa.
    Nuorempana kun aineenvaihdunta toimi paremmin niin myös ruisleipä ja kaurapuuro pitivät nälän loitolla pitkään. Mutta iän ja painon noustessa, niin ei enää ollutkaan. Kun tämä muutos tapahtuu pikku hiljaa monien muitten elämässä tapahtumien muutosten kanssa, ollankin sitten jo siellä loputtomalla ylipainon suolla, josta on hyvin hankala löytää pois.

    Samoin ottaa päähän tuo hokema "täytyy syödä parin tunnin välein, ettei verensokeri laske liian alas". Haa, jos tuo väite pitäisi paikkansa, niin ihmiset makaisivat öisin koomassa. Ja itsekin olisin lapsena vaatinut varmaan päivittäistä tehohoitoa, kun juoksentelin pitkin kyliä päivät pitkät muiden kakaroiden kanssa, ei silloin tuputettu jatkuvasti välipalaa, terve nälkä oli ihan luonnollista ja siihen auttoi oikea ruoka, tai lasillinen maitoa ja leipäpalanen.
    Nykyään syön kolme kertaa päivässä kunnon aterian, ilman välipalaa tai kahvipullaa. Ja aina ei ennätä edes kunnon nälkää tulemaan aterioiden välillä. Tämä tapa ruokailurytmi sopii tällä hetkellä minulle.

    Pitäisi saada ihmiset oppimaan, miten kuunnella kehoaan ja sen viestejä. Mikä on luonnollista ja miten esim. nälkä saadaan hallintaan syömällä. Samanlaiset ruokailuohjeet eivät sovi kaikille. Jos virallisterveellinen oppi ei pidä nälkää loitolla, niin sitä on kyllä aika tuskallista ja mahdotonta noudattaa.

    Nautinnollisia ruokailuhetkiä kaikille joka päivä!

    VastaaPoista
  38. Todella hyvä kirjoitus.

    VastaaPoista
  39. Vastasin ei, mutta vastata voisi sekä ei että kyllä. Kyllä siksi, että jokainen tietenkin tekee itse omat valintansa, ainakin kun puhutaan aikuisista. Mutta toisaalta ei, koska aina ei tiedä valintojensa vaikutusta tulevaisuudelle. Eli omalla kohdallani huomaan näin jälkeen päin kun kiloja on jo kertynyt enemmän kuin tarpeeksi,että olisi pitänyt tehdä tuo ja tämä ja sitten taas noin ja näin erilailla kuin on tullut tehtyä. Toisaalta elämä vie joskus semmoista vauhtia, että aina ei edes huomaa, esim. liikunnan vähyyttä kun meno on niin kova. Ja sitten ajan kanssa tuo saattaa kostautua. Ylipainoon voi johtaa monet sairaudet, huono ruokailu rytmi, runsas herkuttelu,monen monet seikat. Mutta kaikki ei aina todellakaan ole pelkästään itsestä kiinni. Tuo huono ruokailurytmikin voi olla pakon sanelema juttu esim. vuorotyöstä johtuvaa. Meidän yhteiskunnassamme on myös pitkään ajateltu vain liikunnan puutteen olevan ylipainon syynä. Itse en siihen usko vaan syynä näen väärän laisen ravinnon esim. viljat (myös se niin hehkutettu täysjyvä) sekä runsas sokerin ja alkoholin käyttö varmaan ovat suurimmat syylliset. Kuten monet täällä jo sitä sanoivatkin, kaikille ei päde samat säännöt ruokailussa koska elimistömme ovat erilaisia,joten yksilöllisyyttä ja oman kropan kuuntelua pitäisi korostaa enemmän kun suunnitellaan ruokavalioita.

    VastaaPoista
  40. Minäkin sanoin ei. Itse olen ollut nuorempana pyöreähkö, mutta nykyään olen hoikka - syynä tosin sairastamani anoreksia, josta olen enimmäkseen toipunut- mutta tietyt ajatusmallit ovat niin lukkiutuneet, etten osaa olla harrastamatta säännöllistä liikuntaa ja syömättä "terveellisesti". Enkä näe että sairaus olisi ollut oma syyni, enkä pidä nykyistä kokoani omana ansionani/vikanani. Samalla logiikalla en voi pitää ylipainoakaan ihmisen omana syynä(vaikka eivät toki kaikki ylipainoiset varmastikaan ole sairaita).

    Nimim.Mira

    VastaaPoista
  41. Ei...kai...
    ...tuntuu alastomalta luopua syyllisyydenviitasta.

    Heräsin miettimään oman lihavuuteni syitä noin viisi vuotta sitten. Lähisuku normaalipainoisia, ei selittäviä sairauksia, ei tekosyitä, mutta miksi juuri minusta tuli lihava.
    No siksi, kun olen niin kiltti. Minua kohdeltiin lihavana. Opin pitämään itseäni lihavana. Aloin käyttäytyä kuin lihava. Minusta tuli lihava.
    Olin lapsesta lähtien painokäyrän yläpäässä, "vähän pulska", mutta en oikeasti lihava, kunnes minusta lopulta tuli sellainen.

    Lihavuuden leima on minussa syvällä. Yli 50 kg laihtuneena, tunnen olevani yhtä lihava kuin painavimmillani. Jos syyllisyydenviitan onnistunkin riisumaan, niin tämä henkinen läskileima tuntuu olevan sieluuni tatuoitu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Motivo, tuo "lihavuuden leima" on toiselta nimeltään kehonkuva... Minusta on hämmästyttävää, miten vähän puhutaan siitä, mitä tapahtuu ison painonpudotuksen jälkeen. Mulla ainakin on edelleen tiettyinä päivinä ja tietyissä tilanteissa "lihava" olo, vaikka varsinaisesta lihavuudesta on kymmenkunta vuotta aikaa. Ilmeisesti mielikuva itsestä muuttuu hitaammin kuin paino, ja jotkut jojo-laihduttajat ehtivät lihoa takaisin aloituspainoonsa ennen kuin he mielessään edes tajuavat laihtumistaan.

      Tämä nyt ei enää liity varsinaiseen aiheeseen mitenkään, mutta pakko sanoa... Kuvittelin lihavana, että laihduttuani kokisin olevani hoikka. Mutta hoikkana koenkin samaistuvani lihaviin edelleen - olen jollain lailla vale-hoikka, kun minulla on vuosikymmenten kokemus lihavana elämisestä. Muistojaan kun ei voi laihduttaa...

      Poista
    2. Minä taas en koskaan ole oppinut ymmärtämään miten lihava olen ollut/olen edelleen. Lihoin 2000-luvun puolessa välissä 50kg 1-2 vuoden sisällä enkä oikeastaan koskaan oppinut tunnistamaan itseni sen painoisena. Olen kyllä tuosta laihtunut 30kg, mutta edelleen saatan vaatekaupassa valita liian pieniä vaatteita ja vasta kokolappua katsoessa tajuta etten mahdu niihin. Joka kerta kun näen itseni alasti peilistä järkytyn ja valokuvat varsinkin (vaatteet päällä ;) on ihan kamalia.

      Poista
  42. Löysin karppausinfon sivustolta seuraavan linkin:http://www.rd.fi/vahahiilihydraattinen-ruokavalio-toimiiko-se

    Yksi kappale ko kirjoituksessa on mielestäni erityisen hyvä. Toki koko teksti on lukemisen arvoinen. Siinä selvitetään miten helppoa lihominen vuosien saatossa on, jo pelkästään siksi, että kalorien laskeminen on melko mahdoton urakka ellei tai vaikka kulkisi taskulaskin kourassa päivät pitkät. Tämä osaltaan voi monia auttaa ymmärtämään lihomisen taustoja. Asiat eivät todellakaan ole niin yksinkertaisia.

    VastaaPoista
  43. Ennen ajattelin ylipainon olevan aina enemmän tai vähemmän oma moka. Sitten tapasin tulevan aviomieheni joka on jo melkein jonkinsortin luonnonoikku. Nyt päälle 30-vuotias mies on 178 cm pitkä ja painaa 51-52 kg - ja tässä samassa painossa on pysynyt aina teini-ikäisestä asti. Suhtautuminen ruokaan ja sen terveellisyyteen hänellä on erittäin välinpitämätön, ja ruokavalionsa koostuu pääasiassa rasvasta ja sokerista. Liikuntaa ei tietenkään harrasta lainkaan, nyhjöttää vaan tietokoneen ääressä. Noilla syömistottumuksilla kuka tahansa normaali-ihminen olisi jo rankasti ylipainoinen, mutta tämä vaan porskuttaa siinä 50 kg:n pinnassa vuodesta toiseen. Taannoin tuo yritti lihottaa itseään syömällä kolme(!) kokonaista kaupan kääretortturullaa päivässä, mutta eipä se paino mihinkään muuttunut ennen kuin kääretortut alkoi muutamassa viikossa kyllästyttää. Äitinsä on samanmoinen, kolmekymppisenä kuulemma painanut tasan 40 kg (pituus 168) mutta kolme tervettä ja normaalikokoista lasta näissä mitoissa ongelmitta synnyttänyt. Kun kerran oikeasti on olemassa tällaisia friikkilaihoja joihin ei vaan ruoka tartu niin uskon oikein hyvin että on olemassa vastaavasti ylipainoisia joille painoa vaan kertyy teki mitä hyvänsä ja laihdutus on melkeinpä mahdotonta.

    VastaaPoista
  44. Minä vastasin kyllä, ja perustelunani on se, että jos puhutaan suhteellisen täysjärkisistä aikuisista ylipainoisista ihmisistä, niin kyllä minusta silloin ylipaino on pääosin oma moka. Siis sikäli, että vaikka olisi yrittänytkin sitä painoaan tiputtaa ties millä konstilla siinä onnistumatta, niin silloin pitäisi tajuta etsiä oikeaa tietoa ja muuttaa keinoja. Nykyään kuitenkin sitä tietoa ja apua on saatavilla kun vain osaa etsiä. Itse entisenä ylipainoisena (ja myöskin vaikea tausta hankaloittamassa tilannetta) koen, että ylipainoon johtaneet syyt eivät olleet ainakaan kokonaan omaa syytäni, mutta jos olisin antanut tilanteen jatkua hakematta oikeita keinoja hallita painoani, se olisi oma mokani. Eli tavallaan ensin käsittelin ne taustasyyt ja sen jälkeen pystyin keskittymään painonhallintaan.

    VastaaPoista
  45. Vastasin kyllä mutta tekstin luettuani aloin miettiä uudelleen.
    Olen nyt 25v nainen ja viimeisen vuoden aikana pudottanut painoa 20kg ja ensimmäistä kertaa olen vuosiin normaalipainoinen. Kotonani kasvatus ravitsemuksen ja liikunnan suhteen on ollut olematonta. Aamulla oli kaurapuuroa, joka oli ainoa ruoka jonka äitini osasi valmistaa, siis valehtelematta :) Koulussa tuli syötyä hyvällä ruokahalulla aina sillä iltapäivän ja illan ruokailut koostuivat AINA einespitsoista ja harmpurilaisista. Näiden lisäksi oli tarjolla leipää ja voita. Sunnuntaisin isä teki ruokaa. Lähes poikkeuksetta ruskeaa kastiketta eineslihapullia ja perunaa. Kasviksia ei tarjolla ollut ikinä. Salaattia joskus kesällä.
    Taustani on siis melko "huono". Vasta raskausaikana ja oman lapsen synnyttyä olen parin vuoden aikana alkanut miettiä ruokaa ja erityisesti ruoan laatua. Tällä hetkellä lautasella on melkein joka aterialla puolet kasviksia ja olemme avopuolisoni kanssa tietoisesti suosineet luomu- ja lähiruokaa mahdollisuuksien mukaan (opiskelijabudjetilla välillä tekee tiukkaa).
    Nyt kun olen aiheeseen perehtynyt ja tietoa "oikeasta" ravitsemuksesta on enemmän olen voinut tehdä muutoksia joita on ollut helppo noudattaa ja painon pudottaminen on siinä sivussa sujunut kuin huomaamatta.

    VastaaPoista
  46. Vastasin ei harkinnan jälkeen. Kovasti syyllisyys kolkuttelee olkapäällä, että OLISI silloin ja silloin pitänyt jättää se ja se syömättä. Näiden asioiden vatkaaminen ei johda ainakaan itsetunnon paranemiseen, ehkä eniten jääkaapille.

    Olen saanut lapsuudesta normaalin ruokailumallin -ruoka tehtiin itse ja syötiin yhdessä. Toinen vanhemmistani on ylipainoinen ja häntä kyllä siitä muistutettiin. Lisäksi sain itse kuulla hieman pullukkana teininä, kuinka minulla on suuret rasvasolut (hieroja) ja vahingossa kuinka vanhempi sukulainen arvosteli ulkonäköäni. Aloin pitää itseäni lihavana (onkohan tällä merkitystä?), vaikka tosiasiassa olin normaali (ehkä ennemmin hoikka) nuori nainen 30-vuotiaaksi asti. Lapseni sairastuttua vakavasti lihoin varmasti stressistä -syöminen oli ehkä keino saada mielihyvää jatkuvan veitsenterällä elämisen kanssa. Tuttu tunne varmasti muillekin. Nyt paino on korkealla, mutta terveydellisistä syistä aion sitä saada nyt alas, vaikka elämä edelleenkin koettelee.

    Kiitos näistä sivuista! Löysin ne nyt ja aion niihin perehtyä lisää. Aurinkoisia, keväisiä viikkoja kaikille!

    VastaaPoista
  47. Löysin tämän pollin vasta sen jälkeen, kun se oli sulkeutunut, mutta jos olisin ehtinyt ajoissa, minulla olisi ollut kaksi syytä olla vastaamatta kyllä. Ensimmäinen on se, että kyllä-vastaus ilman kommentteja näyttää ihan joltain muulta, kuin mitä tarkoitan. Näille "ei kukaan uhkaa aseella"-koulukiusaajille kyllä-vastaus tarkoittanee vain oman ennakkoluulon vahvistusta, eli sitä, että "läskit" (todella asiaton sana kuvaamaan ihmistä) on tyhmiä, laiskoja ja rumia ja ansaitsevat kaiken sen simputuksen, minkä heidän sairas mielensä keksii simputtaa.

    Toinen syy on sana moka. Näin syyllistävä sana ei vastaa omaa mielipidettäni asiasta.

    Sen sijaan olisin saattanut vastata kyllä sen takia, että ainakin itselleni on ollut ja on vieläkin tärkeää sisäistää, että laihtumisessa on juurikin kysymys vain ja ainoastaan minusta itsestäni ja että vastassani on tietämättömyyden, sadismin ja väärinkäytön muuri, jonka läpi pääsen vain, jos minä itse sen läpi kuljen siitä huolimatta, että raakaa, julmaa ja tuhoisaa vastustusta sataa joka suunnasta. Tutuilta ja vierailta, hyvän ja pahantahtoisilta.

    Luin itse esimmäisen Patrikin kirjan noin vuonna 2006. Olin tätä ennen tullut monessa asiassa samaan johtopäätökseen, mutta asioiden lukeminen yhtenäisessä ja tutkimustiedolla vashistetussa paketissa helpotti sekä ymmärtämään asioita, että myös luottamaan aiempiin ajatuksiini.

    Tästä kesti kuitenkin yli kaksi vuotta siihen, että sain itseni kuntoon, jossa laihtuminen ja laihduttaminen oli yleensäkään mahdollista. Olen lapsesta asti väärinkäyttänyt ruokaa tunteiden kontroloimiseen, joten epäterveen käyttäytymisen vyyhti oli kasvanut melko suureksi sykkyräksi, jota en toki vieläkään ole selvittänyt. Kuitenkin, ymmärsin itsekin, että avain muutokseen on itsetunto.

    Ongelma tässä oli se, että vaikka moni on tästä jopa samaa mieltä, niin ainut yhdistävä tekijä niin henkilökohtaiselle kuin ei-henkilökohtaiselle, hyvän- tai pahantahtoiselle ja tutuilta tai vierailta saadulle palautteelle oli se, että kaikkien neuvojen keskeisin sisältö oli pyrkimys itsetunnon murskaamiseen ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden kiistämiseen. Erilaiset neuvojat ja auttajat ovat omatoimisesti keränneet ylipainollani sulkia hattuunsa jo useamman inkkaripäähineen verran, mutta todellisuudessa lähes jokainen heistä on tehnyt minulle pelkkää pahaa.

    Vuosi 2009 olikin jo pitkällä, ennenkuin käänne tuli ja painoni alkoi laskea. Viime hetkellä, sillä olin tässä vaiheessa jo super-superlihava, eli yli kolme kertaa ihannepainossani. Ellei tähän olisi päästy, olisin nyt melko varmasti mullan alla - tosin tavallisella economy-luokan hautausmaalla minulle olisi todennäköisesti pitänyt varata kaksi hautapaikkaa. Kaipasin jo kuolemaa ja harkitsin itseni tappamista, mutta pelko ja huoli siitä, että syy, miksi minut tänne maapallolle on lähetetty jäisi täyttämättä estivät sen vielä. Normaali elämä oli kuitenkin käymässä sen verran mahdottomaksi ja keho käyttökelvottomaksi, että vakavampia, tappavampia sairauksia ei olisi tarvinut enää kovin pitkään odotella.

    Tästä on nyt reilu kolme vuotta ja paino on sittemmin laskenut noin 50kg. Kun joku siitä huomauttaa sanon, että olen nyt puolimatkassa, mutta ehkä takana on vasta kolmasosa. Psyykkisellä puolella olen varmaan jo voiton puolella, vaikka sielläkin on vielä taivalta kuljettavana.

    Ja koska sarkaa on vielä näin paljon kylvettävänä, en vielä oikein uskalla julistaa urakkaa onnistuneeksi ja pelkäänkin joka päivä, että vanha helvetti palaa milloin hyvänsä. En olisi kuitenkaan päässyt näinkään pitkälle, ellen juuri minä itse olisi päättänyt kulkea

    (jatkuu seuraavassa postauksessa)

    VastaaPoista
  48. (jatkoa)

    vuosikausia juuri vastakkaiseen suuntaan, kuin se kuilu, johon minua on vuosikausia yritetty työntää kaiken maailman huuhaaneuvoilla, jotka perustuvat uskomukseen taikaniskasta, josta itseään kiinni ottamalla ratkeaa kaikki ongelmat.

    Syy, miksi sanon, että laihtuminen on siis itsestä kiinni on se, että todelliseen kestävään ja terveelliseen laihtumiseen ei ainakaan omalla kohdallani ollut tarjolla mitään tukea missään, Patrikin kirjoja ehkä lukuun ottamatta. Päin vastoin palaute oli sitäkin julmempaa, jos jostain juorulehdestä, tietyt lääkärilehdet mukaanlukien, luetusta huuhaakonstista kehtasi ihan kieltäytyä. Joillekin näytti olevan henkilökohtainen loukkaus, jos hengenvaarallisen ongelman hoidossa ei teekään täyskäännöstä vain siksi, että joku on kuullut keinosta, joka "kulemma auttaa".

    Minusta laihtuminen on mahdollista vain, jos todella sisäistät, että

    1. Olet hieno ja ainutlaatuinen ihminen vaikka painaisit tonnin ja yhtä arvokas, kuin virtaviivasinkin supermalli
    2. Ylipainosi ei mitätöi hyviä ominaisuuksiasi, vaikka ympäristö sinut pelkistääkin pelkkiin rasvamakkaroihisi
    3. Et ole ylipainoinen siksi, että olisit dekadentisti mässäillyt ja nautiskellut silloin, kun kaikki tahdonvoimaiset ovat hikoilleet punttiksella
    4. 95% hoikista ei ole kärsinyt painonsa eteen minuuttiakaan, vaan syöneet itsensä kylläiseksi kun on nälkä ja harrastaneet harrastuksia, joista nauttivat
    5. Sinulla on täysi ja rajoittamaton oikeus päättää kehostasi. Sinulla on jopa oikeus olla vaikka kuinka lihava.
    6. Jos laihdutat, teet sen itsesi takia. Et ole kenellekään velkaa, että laihtuisit heidän takiaan.
    7. Sinulla on oikeus hyvään ja ihmisarvoiseen elämään. Tämä ei riipu painostasi, mutta painon vähentäminen helpottaa sen saamista
    8. Jos lihavuutesi johtuu siitä, että kontroloit ruoalla tunteitasi, niin on tosi huono idea yrittää laihtua dieteillä, joiden teho perustuu siihen, että olet vaan syömättä tai syöt vastenmielistä ruokaa, joka turhauttaa sinua vain entisestään
    9. Suomalainen koululainen osaa yhteenlaskua n. 9-vuotiaana tarpeeksi kokoamaan kaloritaulukon perusteella dietin, jota noudattamalla taatusti laihdut, kunhan sinulla vaan on "tahdonvoimaa". 13-vuotias osaa jo syyllistää sinut, jos sitä tahdonvoimaa ei riitä. Tämä on henkinen taso neuvonantajilla, asiantuntijoilla ja terapeuteilla, joilla ei tämän enempää ole sinulle tarjottavaa ja se on myös se taso, kuinka vakavasti heidät kannattaa ottaa
    10. Toimiva ja terve elimistö ja psyyke säätelevät nälän ja mielitekojen kautta syömistäsi. Korjaamalla viat näissä, laihdut kestävästi niin, ettei itse syömisen kontrolli kieltämisineen ja turhautumisineen ole keskipisteessä. Lisäksi voit paremmin myös henkisesti. Jos laihduttamisesi sen sijaan perustuu pelkän oireen kieltämiseen itsekurilla, on onnistumisen mahdollisuus minimaalisen pieni ja silloinkin vain siirrät varsinaisten ongelmien oireet muualle.

    Tähän pääseminen on kiinni vain ja ainoastaan itsestä siksi, että kukaan muu ei sitä tule tekemään, vaan enemmänkin estelemään. Se ei ole reilua, eikä se tosiaan tarkoita, että olet huono ihminen, jos et tässä onnistu, vaan lihavuusongelman kynsiin joutuneella on kiivettävänään jyrkkä ja korkea vuori, jota ongelmasta kärsimätön ei koskaan joudu kohtaamaan, eikä siksi sitä myöskään yleensä ymmärrä. Mutta ellei sitä selviä itse, ei siitä selviä ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarinasi on hieno. Ja samalla saamiesi huonojen ohjeiden ja kokemusten yleisyydessään äärettömän surullinen.

      Vaikka olet vielä matkalla painon suhteen, niin hyvä puoli on että kun ajatuksesta saa kerran kunnolla kiinni niin ei siitä enää pysyvää takapakkia helpolla tule. Hidasteita enintään. Joten hyvää loppumatkaakin :)

      Poista
  49. Katos. Asia ratkesi, kaiken tietävä ylin auktoriteetti kertoi totuuden: http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288491729335.html

    VastaaPoista
  50. Hei!

    Eksyin tänne vanhaan kyselyyn ja tuli halu kertoa vähän itselle heränneitä ajatuksia.

    Jäin miettimään, että ketä ja mitä palvelee ylipäänsäkään tämänkaltainen kysymyksenasettelu. (tässä asiassa ja laajemmin aatellen melkeenpä missä vaan). Aattelisin, että eikö tällainen jyrkkä vastakkainasettelu ja "juupas-eipäs" -poteroihin kaivautuminen ole turhaa, jopa haitallista. Ihmisethän rakastavat omia mielipiteitään. Heti kun joku on "joo" tai "ei" -kannalla jossain asiassa niin siinähän se tosi mielellään myös pysyy. Ja pitää järkevinä vain niitä perusteluja, jotka tukevat sitä omaa, jo muodostunutta, näkökantaa.

    Ylipaino on arka ja syvältä koskettava asia. Sen(kin) yhteydestä kannattaisi mahdollisuuksien mukaan poistaa kaikki vastakkainasettelut ja keskittyä sen sijaan hakemaan aiheeseen ihan uutta näkökulmaa. Jotenkin niin että voitaisiin nousta tämän "ei"-"juu"-"kenen syy" -ajattelun yläpuolelle kokonaan.

    Ja aattelen myös (vähän kärjistäen) että jos ja kun joku haluaa tehdä jotain ylipainolleen ja hakee vaikka apua tähän, niin ruoka on se viimeinen asia, johon kannattaa keskittyä ja kiinnittää huomiota. Aattelisin, että psyyke, mieli, ajatukset ja tunteet ovat ne josta kannattaisi lähteä liikkeelle. Siellä kun tapahtuu jotain niin käytännön tason muutokset konkretisoituvat kuin itsestään. Ettei siis ainakaan alotettaisi mistään kaloritaulukoista ja grammojen vahtaamisesta vaan kiivettäisiin puuhun tyvestä.

    Ja se että ylipainoa nimittää mokaksi kuulostaa minun korvaan aika ikävältä eikä varmaan ainakaan paranna asennoitumista tähän herkkään asiaan.

    Kiitos että sain avautua :)

    Susanna

    VastaaPoista
  51. Hei Proffa,

    tässä kaksi viikkoa vedettyäni ruokaa kuin viimeistä päivää (jäin lomalle, työskentelen liikunnan parissa) ja silti mielestäni en ole lihonut juuri ollenkaan (tosin liikun lomallakin aika runsaasti). Voiko tosiaan olla kyse nälkävelasta, jota keho ottaa syömällä kiinni? En tiedä pitäisikö jo alkaa himmailla tätä ruoan vetämistä. Toisaalta miksi, jos ei mulla ole tarvetta painonpudotukseenkaan, oon aina ollut hoikka ja niin meidän suku isän puolelta aina. Sisko on tosi kapea ja on aina syönyt kuin heppa. Tätä ihmettelin myös kun luin tuon hesarin jutun: http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1372730501852 joka kieltää meidät "läpipaskat" kokonaan. Tosin itse alan kyllä jossain kohtaa yleensä kerätä niitä liikakiloja, jos jatkan tätä mättöä kovin kauan. Mutta sitäpä kysyn, että milloin sen lopettaa, milloin voi vielä ajatella, että makselee kehon "maratonivelkoja"?

    Kiitos ja hyvää kesää!

    Apina

    VastaaPoista
  52. tuntui valtavan hyvälle lukea humaani ja älykäs tekstisi. Surullista siitä tekee se, että minä, kuten varmaan lähes kaikki reilusti ylipainoiset ihmiset, kaipaamme sitä hyväksyntää ja ymmärrystä jota emme ympäröivässä kulttuurissa saa; edes (tai etenkään!) itseltämme.

    Oma perhe-taustani on oikea ongelmien rypäs, eikä lapsuuteni ollut lähelläkään normaalia. Äitini ei ollut koskaan kuvioissa, ja isäni oli alkoholisti. Kaksivuotiaasta kasvoin isovanhempien luona, ja isoäiti osoitti usein positiiviset tunteensa ruuan avulla. Ikävä kyllä mitä vanhemmaksi (ja isommaksi) kasvoin, sitä useammin hän osoitti negatiivisetkin tunteensa ruuan avulla; kun hän oli hyvällä tuulella, olin laihtunut, ja kun hän oli huonolla tuulella, olin lihonut.

    Olen ollut ylipainoinen viisi- tai kuusivuotiaasta asti. Kun täytin 19, löydettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, ja joskus vähän alle kolmikymppisenä pcos. Suurimman osan ajan elämästäni minusta on tuntunut etten voi hallita elämääni tai maailmaani millään tasolla, ja se on kuvannut myös syömistäni. Olen käynyt terapiassa vuosia ja saanut hoitoa sekä masennukseen että paniikkihäiriöön. Ehkä jonain päivänä minulla on voimia painon”hallintaankin”.

    Sari 33v

    VastaaPoista
  53. Hmm, mitähän siitä pitäisi ajatella että olen selvän ylipainon puolella (BMI 32), mutten tunnista itsessäni kumpaakaan esittämääsi syytä: taustani on hyvä enkä ole saanut huonoja ohjeita. Olen elänyt juuri sellaisten ohjeiden mukaisesti joita tässäkin blogissa suositellaan. En ole koskaan harrastanut kitukuureja tai ihmedietteejä, en ole "laihduttanut", olen aina syönyt runsaasti kasviksia ja muutenkin monipuolisesti ja terveellisesti, kuitenkaan mitään kokonaan itseltäni kieltämättä. Suosin täysjyväviljoja, hyviä rasvoja jne. Olen syönyt aina päivittäin vähintään yhden kunnon aterian, useimmiten kaksi. En napostele ja minulla on säännölliset ruoka-ajat. Olen syönyt kohtuullisesti herkkuja kun siltä on tuntunut, kärsimättä "repsahduksista" tai ahmimisista. Olen vuosien varrella pikku hiljaa muuttanut syömisiäni yhä terveellisemmäksi ja Kiloklubinkin mukaan syön jokseenkin täydellisesti sekä laadun että kalorimäärien puolesta. Kaikesta tästä huolimatta olen kuitenkin vuodesta toiseen lihonut enkä onnistu laihtumaan. Oma tulkintani siihen miksi olen lihonut on ollut liikunnan puute, mutta joka puolelta minulle tulee vastaan väitteitä joiden mukaan liikunnalla ei painonhallinnassa ole juuri merkitystä, vaan se on vain "bonusta"..? Olen tosin kokenut viime vuosina suurtakin stressiä, voiko stressihormoneilla kenties olla niinkin kova merkitys painoon?

    VastaaPoista
  54. Taas oikein hyvä kirjoitus ja mahtavia kommentteja. Minä uskon, että monella ihmisellä ylipainoon liittyy varmasti myös tunneperäisiä tekijöitä. Tunnen itse henkilöitä, jotka ovat kasvaneet ns. hyvässä perheessä, jossa on ruokailutottumukset olleet kohdallaan ja perheessä on aina liikuttu. Lapsi on saanut toisinsanoen hyvää mallia terveelliseen ja tasapainoiseen elämään. Jostain syystä aikuisena tuo opittu terveellinen elämäntapa kuitenkin unohtuu. Joidenkin kohdalla esim. aikuisena koetut raskaat vastoinkäymiset ja epäonnistumiset vaikkapa työelämässä horjuttavat tuota terveellisen elämän polkua.

    Erityisesti olen työelämässä huomannut, että moni kovan paineen alla työskentelevä aikuinen on äkisti alkanut kerätä ylimääräistä painoa. Olen työskennellyt aikaisemmin rekrytoinnin ja henkilöstövuokrauksen parissa myynnin tehtävissä. Kilpailu silläkin alalla on todella kovaa ja raadollista. Paineita myynnin kasvuun asetetaan yrityksen sisältä ja asiakkaat taas antavat omat vaatimuksensa laadusta ja hinnasta. Paineita, sekä stressiä kasaantuu helposti monelta eri taholta ja monesta myyjästä tuleekin helposti ns. ylisuorittajia. Jossain vaiheessa sitä sitten ylikuormittuu ja kaikki seinät kaatuvat päälle. Epäonnistumisen tunne on totaalinen!

    Usein kuulen sanottavan, että aika ei riitä kuntoiluun, tai säännölliseen syömiseen. Moni sanoisi tässä kohtaa, että aina löytyy aikaa kun vaan tekee sitä. Itse olin tätä mieltä vielä muutama vuosi sitten, mutta myynnin tehtävissä totesin, että kun ensin olet 8-10h töissä toimistolla tai ajelet pitkin suomea myymässä ja illala kun pääset kotiin pitää vielä vastata asiakkaiden puheluihin (myös viikonloppuisin), sitä ei monellakaan rahkeet enään riitä kuntoiluun, vaikka kuntosali olisi aivan naapurissa. Itse kävin tuolloin sallilla aamuisin n. klo 6.00... Lisäksi kun ajaa monta sataa kilometriä viikossa eri asiakkaissa, ei ole läheskään aina mahdollista syödä säännöllisesti. Tällöin moni työntekijä sortuu siihen, että vetää illalla ennen unia ihan tappomätön.

    Itse vaihdoin alaa, kun huomasin eräs ilta kotiin ajaessani itkeväni. Ihmettelin, että mikä ihme minua vaivaa? Kyyneleet vain valuivat, enkä tiennyt miksi. Aamulla sitten mietin hetken ja tajusin, että nyt mennään liian tiukoilla. Pää ja kroppa ei kohta enään kestä. Heti seuraavana päivänä aloin suunnittelemaan itselleni uutta elämää.

    Vaitettavan moni ei tajua muuttaa tätä tappavaa kuviota tarpeeksi aikaisin, vaan turtuu siihen. Näin liikunnan puute ja epäterveellinen syöminen tulee osaksi elämää ihan huomaamatta, kunnes sitten jopa monen vuoden kuluttua havahtuu siihen, että mites tässä nyt näin kävi?

    Tällaisia kokemuksia minulla on aiheesta.

    Minun blogiani voi käydä kommentoimassa osoitteessa www.treinerirami.blogspot.fi

    VastaaPoista
  55. Näinhän se. On etu jos saa selvät metkit umpikujasta - kaikille ei näin käy vaan piiputus tulee salakavalasti pikku hiljaa. Ja sitten pitää herätä ja uskaltautua isoihin muutoksiin - mikä on tosi monisyistä.

    VastaaPoista
  56. Tämän tekstin äänestys on käyty jo monta vuotta sitten, mutta viime vuosien kokemuksella vastaukseni olisi EI. Sairastuin uupumukseen ja sen seurauksena masennukseen vajaa kaksi vuotta sitten. Ennen sairastumistani treenasin 6 kertaa viikossa ja söin hyvinkin terveellisesti - olin mitoiltani ja lihaskunnoltani elämäni kunnossa. Sitten "ajoin junalla päin kiviseinää" enkä jaksanut enää mitään. Hyvä, että jaksoin elää. Syömiseni oli mitä oli, en edes pystynyt liikkumaan (haravointikin oli alkuun liian raskasta). Käytin mielialalääkkeitä 9 kuukautta. 15 kuukauden aikana painoni nousi 30 kiloa, täysin ennätyksellisiin lukemiin. Hyvästi hyväkuntoinen kroppa, tervetuloa reilu ylipaino!
    Nyt alan olla taas kiinni elämässä ja sen verran hyvässä henkisessä kunnossa, että voin pienin, borg-maisin askelin alkaa huolehtia fyysisestä terveydestäni ja pudottaa painoa. Tiedän, että nämä sairastumisen myötä tulleet kilot eivät tulleet jäädäkseen. Samalla kun paino putoaa, opettelen tervettä ja joustavaa suhtautumista syömiseen, ruokarytmiä ja kehoani ja jaksamistani kunnioittavaa tapaa liikkua.

    Mielestäni tarinani on hyvä esimerkki siitä, että ylipaino ei ole aina oma vika. Joskus elämässä vain käy niin, että sitä lihoo ja yhtäkkiä huomaa olevansa todella paljon lihavampi kuin koskaan.

    Kiitos, Patrik, työstäsi ja blogistasi!

    VastaaPoista