torstai 22. marraskuuta 2018

Urheilijan rasva% seuranta ja suorituskyvyn optimointi - mitä huipulla ja mitä kasvaessa

Rasva% seuraaminen urheilijoilla ja urheilijan suorituskyky vs. terveys. Tästä nyt puhutaan.

Tausta
Olen ollut yli 20 vuotta suomalaisen urheiluravitsemuksen lähellä, pitkän ajan siitä aivan ytimessä mm. Olympiakomitean lääketieteellisessä asiantuntijaryhmässä. "Kaikki" lajit ja lajikulttuurit ovat tänä aikana tulleet erittäin tutuiksi, ravitsemukselline haasteineen. Eli ihan käytännön ravitsemustyö on tuttua, mutta mukana on myös vahva tutkimusote ja mm. hieman 10 yli vuotta sitten teimme Olympiakomitean tukemana ison tutkimuksen (yli 500 urheilijaa, satakunta valmentajaa) missä selvittelimme nytkin puheena olevia asioita. Eli joku kutina on tästä asiasta.

Nyt keskustelussa
Ensinnäkin tässä on kahden näkökulman yhteentörmäys. On ns. menestystä haluavien valmentajien näkökulma ja on terveys- ja hyvinvointiriskien näkökulma. Huippu-urheilun valmennusnäkökulmaa työkaverini Antti Hagqvist avasikin hyvin Helsingin Sanomissa ja se edusti järkevää suoraa puhetta, tykkäsin. Ja sitä terveysriskien näkökulmaa edustivat viime aikoina mm. Leena Putkonen mielipidekirjoituksessaan rasva% mittauksen haitoista. Itse haluaisin nostaa esiin näistä näkökulmista sen että puhutaan ihan eri tilanteista.

Lähellä ehdotonta huippua on niin, että välillä siellä taiteillaan sen suhteen että saatiinko viilattua tuloskuntoa paremmaksi vai kääntyikö se ylilyönniksi. Rasva% vedetään alas kilpailuja/kilpailukautta varten, sitä mitataan ja sitten koitetaan kuitenkin katsoa, ettei tapahdu ongelmia joita painonlaskun tavoittelu voi aiheuttaa. Kyllä, tätä on huippu-urheilu monissa lajeissa ja jos sitä haluaa muuttaa niin pitkä on matka. Itse olen pääosin orientoitunut niin, että kun on ns. haastavia lajeja niin sitä tärkeämpää on että nämä "veitsenterällä" kulkevat tilanteet tehdään todella taidolla, riskit tuntien, riskejä vältellen ja käytettävät mittarit tuntien. Ja he käyttävät muita asiantuntijoita tukena kun tarvitsee. Antti edustaa varmasti valmentajaa joka näin toimii ja vaikea uskoa sieltä mitään isompia ongelmia syntyvän, todennäköisesti ei synny mitään ongelmia. Mutta sitten.. monet valmentajat lajeissa EIVÄT todellakaan toimi taidolla, tunne riskejä, eivätpä niitä sitten osaa vältelläkään ja eivät myöskään tunne mittarien validiteetteja. Ja se jälki on karmeaa - sekä Urheilulääkäriasemalla ja Syömishäiriökeskuksessa työskennelleenä on vuosien varrella ollut tilannetta helppo seurata. Sama nähdään tutkimuksissa: esim. norjalaisessa tutkimuksessa suht lähellä huippua olevista riskilajien urheilijoista syömishäiriöiden yleisyys oli lajista riippuen 20-40 %. Lukema voi kuulostaa shokeeraavalta, mutta tätä hommaa tehneenä se ei yllätä yhtään, päinvastoin tuo lukema oli vasta diagnosoidut selvät syömishäiriöt ja sen päälle tulee sitten lievemmät muodot. Suomalaista selvää dataa ei ole olemassa, mutten usko hirveän erilaiseen tilanteeseen. On olemassa joukkueita ja tiimejä, joissa vähemmistöllä on terve ruokasuhde - tämä ei kuulu huippu-urheiluun ja pitkäkestoiseen tuloksentekoon. Syömishäiriö kun ei ole leikki vaan erittäin vaikea, pitkäaikainen ja jopa tappava sairaus. Tästä voisi puhua paljon pidemminkin mutta tiivistykseni on, että huippu-urheilu on yksi asia, siellä vedetään välillä "veitsenterällä" ja siksi raudanluja osaaminen ja ymmärrys riskeistä on tärkeää. Ja siksi lajiliittojen pitää todella pitää huoli lajin huippulaadukkaasta ja terveestä tekemisestä - en tunne juuri nyt monien ns. haastavien lajien henkeä ja koulutuspolitiikkaa mutta omiin silmiini Suomen Fitnessurheilu ry. näyttäisi tekevän hyvää työtä. Kiistatta haastava laji ja siksi valmentajakoulutuksessa asia otetaan tosissaan - ei niin että puhutaan muodon vuoksi ja sitten valmennusrutiineissa katsotaan sormien läpi muuta. Ns. kovat valmentajat voivat välillä tehdä tulosta, mutta hinta on jäätävä ja lajiliitolla pitäisi olla uskallusta tehdä selkeitä linjauksia. Omana työnäni on ollut paljonkin näitä "tuloksia" tehneitä, mutta ongelmiin ajautuneita urheilijoita hoitaa ja koettaa kannatella uraa ja terveyttä ettei ihan romahdeta. Eivät he kovin kiitollisilta siinä vaiheessa ole vaikuttaneet vaikka menestystä tulikin.

Mutta se mistä Leena Putkonen taisi puhua ei liity huippu-urheiluun vaan enemmän tilanteisiin, jossa juniorimassasta valmentaja haluaa leipoa huippuja. Toki urheilijat itsekin joiltakin osin. Tämä on siis maailma, jossa jo ihan massojen vuoksi valmentajien ammattitaito on kirjavampaa ja urheilijoiden tausta ja motivaatiotkin kovin vaihtelevia. Kun tähän maailman tuodaan huippu-urheilun "veitsenterällä" tekemisen mindsettia - mukaanlukien rasva% seuranta - niin suurilta ongelmilta ei voi välttyä. Valmennuksessa "veitsenterällä" olevia riskejä ei osata käsitellä ja riskit realisoituvat - ja niiden riskien käsittely jää usein (liian) nuoren urheilijan harteille. Urheilijan, joka ei aina edes halua sitä "huippua" mitä valmentaja yritti leipoa. Kuten Anttikin sanoi Helsingin Sanomien jutussaan: jos ei olla huipulla niin sitten kannattaa vetää vähän ali ja jättää veitsenteräily huipuille. Sanon kyllä ihan suoraan, että jos jossain mittaillaan lasten rasvaprosentteja niin kyllä siinä onkin haloon paikka.

Sinällään asiaa ei auta tutkimustiedon vajavaisuus. Rasvaprosentin seuraamisen varsinaista riskivaikutusta ei ole paljoakaan tutkittu ja se mahdollistaa monet mielipiteet. Yhdessä Olympiakomitean kanssa teimme hieman yli 10 vuotta sitten tutkimuksen, jossa katsottiin lähes 500:lla urheilijalla ja parilla sadalla valmentajalla monenlaisia ravitsemukseen liittyviä asioita. Siinäkin aineistoissa oli nähtävissä, että urheilijan rasva% seuranta liittyi mm. huonompaan henkiseen hyvinvointiin, suurempaan vammariskiin, pienempään uskallukseen syödä ja heikompaan kilpailumenestykseen. Saadut kehotukset laihtua liittyivät suurempaan vammariskiin sekä heikompaan koettuun suorituskykyyn. Poikkileikkausasetelma ei kuitenkaan mahdollistanut syy-seuraussuhteiden arviointia. Erittäin ongelmallista oli myös, että urheilijoita pyydettiin laihduttamaan, mutta siihen ei annettu juurikaan mitään apua - siitähän ei hyvää seuraa. Raporttia saa kyllä yhä minulta ja siitä on tehty muutama opinnäytetyö (1, 2) . Mutta jos tutkimuslinjaukset kiinnostavat niin lukemisen voi aloittaa vaikkapa kansainvälisen Olympiakomitean raportista jossa puhutaan kuinka hanskata näitä asioita vaativissa lajeissa:

Tiivistys
Nyt mediakeskustelu asiassa vaikuttaa vastakkaiselta: pitää tai ei pidä mitata rasva%:a, urheilu on tai ei ole tervettä. Ei tässä ole suurta ristiriitaa. Suomalainen urheilu tarvitsee yhä enemmän sekä Antteja ja Leenoja. Ihmisiä, jotka tuntevat hyödyt ja haitat ja osaavat tehdä oikeita ratkaisuja oikeissa vaiheissa - huipulla tai kasvavan urheilijan kohdalla. Silloin se on (ainakin valtaosin) terveyttä ja hyvinvointia tuovaa ja sitä menestystäkin voi ropista.

1 kommentti:

  1. Selkeä asiallinen teksti ja joskus on vaikeata nähdä kokonaisuutta kun ääripäiden mielipiteet keskustelevat. Mutta Patrik näkee tämän taas selkeösti. Tiivistukseen lisäisin, että Anttien ja Leenojen lisäksi tarvitaan enemmän myös Patrikeja!

    VastaaPoista