keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Vanhempien vaikutus lasten syömiseen

Miltä tämä tutkimustulos kuulostaa? Lasten syömisen rajoittaminen, lasten syömisen tuputtaminen, vanhempien oma syömisen rajoittaminen tai ruoka-aineiden karttaminen lisäävät lasten painoa, lisäävät lihottavia syömistottumuksia ja vähentää lasten syömisen iloa ja nautittavuutta. Se kuulostaa loogiselta - mutta valitettavasti myös aika yleiseltä.

Ihannetilanteessa lapsi oppii kodin käytäntöjen ja vanhempien esimerkin kannustamana syömään säännöllisesti, monipuolisesti ja enimmäkseen terveellisesti. Ja perheissä tulisi olla paljon yhteisiä syömishetkiä sillä ne liittyvät tutkimuksissa selvästi lasten parempaan syömiseen. Lapsen syömisen ei tarvitse olla tiptop kunnossa - enemmän kyse on siitä, että kotona opitaan maistamaan ja tekemäänkin monenlaisia ruokia sekä totutaan hyvän syömisen päälinjauksiin. Näillä säästyy jo monilta ongelmilta ja niiden pohjalta myöhemmässä elämässä on helppo jatkaa syömisen parantamista jos halua löytyy. Esimerkiksi aikuisena kasvisten riittävän syömisen opettelu on hyvin hankalaa jos kotona niiden makuun ei ole totuttu - ja toisinpäin. Sama pätee moneen muuhun asiaan. Teknisten asioiden lisäksi kaikkein tärkeimpänä pitäisin kuitenkin terveen ja mutkattoman ruokasuhteen vahvistamista - mikä vaatii yleensä vapautunutta, joustavaa ja stressitöntä otetta perheen syömisessä. JOS mutkaton ruokasuhde ja ruokavalion terveellisyys jossain yksittäisessä arjeen tilanteessa tuntuvat törmäävän, niin kehotan valitsemaan mieluummin mukavan ruokasuhteen kuin väkisin väännetyn "fiksun" ratkaisun.

Kun puhutaan miten asioiden kannattaisi toteutua niin väkisinkin puhutaan vain isoista suuntaviivoista. Lapset, vanhemmat, perheet ja perheiden elämäntilanteet ovat niin moninaisia, että käytännön tasolla voidaan tehdä aika erilaisiakin ratkaisuja ja kokonaisuus on silti terve. Koska näin on, niin on paha sanoa miten asiat pitäisi tismalleen tehdä. Haluankin lähinnä herättää pohtimaan käytänteitä nostamalla esiin muutamia ongelmia joihin törmään. Asioiden paranemisen kannalta ensimmäinen askel on tiedostaa ongelma - ja törmään siihen jatkuvasti, että ongelmia ei aina tiedosteta.

Aikuisen esimerkin ongelmat
Aikuinen on lapselle esimerkki - hyvässä ja pahassa, halusi sitä tai ei. Se miten ja millä ajatuksella syöt vaikuttaa lapseesi valtavasti. Jos syöt monipuolisesti, enimmäkseen terveellisesti ja ilman suurempia jännitteitä niin lapseesi tarttuu matkan varrella paljon samaa. Jos näissä on puutteita, niin nekin tarttuvat.

Vastaanotolla yleisenä vanhempien huolenaiheena on se kuinka omat epäterveelliset elintavat tai suhde syömiseen tarttuu lapsiin - ja he tulevat vastaanotoille paitsi voidakseen itse paremmin niin nimenomaan luodakseen esimerkkinsä kautta pohjaa myös lapsen hyvälle syömiselle. Erittäin järkevää, sillä paitsi elintavat niin myös vanhemman tyytymättömyys omaan kehoonsa usein välittyy lasten syömiseen ongelmallisesti. Mutta sitten törmää myös ihmisiin, jotka toteavat että eihän oma ajatus/tekeminen ole ihan kunnossa mutta "suojaan lastani näiltä minun ongelmiltani ja hän kyllä syö stressittä ja paremmin vaikken itse syö". Aika suoraan voi sanoa, että turha luulo - aikuinen voi yrittää kaikenlaista, mutta lapsi lukee vanhempiaan kuin avointa kirjaa ja matkaan tarttuu aikuisten käytänteitä ja ajatusmalleja. Lopputulos on, että jos aikuisella on vaikeuksia oman syömisensä kanssa niin kyllä se lapsiin helposti vaikuttaa jollain tavalla ongelmallisesti. Tämä näkyy aivan rutiinisti ihmisten syömishistorioita tarkasteltaessa. Ja tietysti myös tutkimus näin toteaa esimerkkivaikutuksen oli kyseessä terveellinen syöminen tai jännitteetön syömisajatus.

Jos omassa esimerkissä kokee ongelmia niin ratkaisu on parantaa omaa syömistä ja ruokasuhdetta eikä koettaa varjella lapsia omilta tottumuksilta. Se ei vain toimi. Kannattaa olla esimerkki tai pyrkiä opettelemaan esimerkiksi eikä näytellä sellaista tai toteuttaa "tee niin kuin sanon eikä kuten teen" linjausta. Opettellaan joustavaa ja parempaa syömistä, syödään yhdessä lasten kanssa jne.

Lapsen syömisen yliohjaus- ja kontrollointi
Vanhempien tehtävä on luoda lapselle järkevän syömisen ympäristö, jossa lapsen sitten annetaan toimia melko vapaasti. Lapsen syömisen liika kontrolli kun on ongelma - vaikeutta voi tosin tulla sen hahmottamisessa mikä on liikaa. Vanhempien on hyvä huolehtia, että lapsen nenän alla on tasaisesti monipuolista ruokaa - enimmäkseen terveellistä ja välillä ei. Ja toki voi hahmotella annoskokoja, ettei väkisin lapa lautaselle ahdistavan suuria määriä ruokaa tai osta kilon karkkisäkkiä tuliaisina. Ja tietysti naksuilla ei korvata aterioita vaan ateriat syödään ajallaan ja jos naksuja halutaan niiden tarvetta voi pohtia sitten aterioiden lomassa. Iso ajatus on, että aikuinen lopulta määrittää enimmäkseen mitä on tarjolla ja koska - lapsi sitten syö sen verran minkä syö.

Tietysti asia ei ole yksioikoinen. On tilanteita, joissa ymmärrettävästi ja syystäkin vanhempi kannustaa ruuan syömiseen. Lapsi ei meinaa syödä mitään, mutta on kuitenkin lähdössä leikkipuistoon ja odotettavissa on verensokerikiukku jos ei mitään syö. Ja vastaavanlaisia tilanteita olisi pilvin pimein. On veteen piirretty viiva milloin syömiseen kannustaminen muuttuu tuputtamiseksi, mutta tärkeintä on tiedostaa liian kontrolloinnin ongelmallisuus, jotta voi arvioida onko syöminen muuttunut liikaa peliksi, sääntelyksi tai pakottamiseksi. Hyvä ohjenuora minusta yhä on "kaikkea pitää maistaa" ja surkea ohjenuora "lautanen pitää syödä tyhjäksi". Hyviä kysymyksiä ovat "onko syöminen lapselle kiva juttu vai onko siitä tulossa ahdistavaa?", "saako lapseni syödä enimmäkseen sen verran kuin haluaa?" ja "enhän ole luomassa lapselleni "kiellettyn hedelmän" ruokia?"

Se, että vanhemmat liikaa tuputtavat ruokaa nähdään tutkimuksissa pääsääntöisesti ongelmana - mm. uudessa tutkimuksessa joka kirvoitti minut blogauttamaan. Liikakontrollia on tuputtaminen, mutta myös rajoittaminen. Harvemmin rajoittamiseen törmää arkiruuan kohdalla. Mutta aika usein siihen törmää herkuissa ja "epäterveellisemmissä" valinnoissa, joissa keksitään kaikenlaisia sääntöjä koska ja minkä verran niitä saa syödä - jos sitten ollenkaan. Tällaiset säännöt voivat ehkä olla ok kun ne mitoitetaan siten, että lapselle ei jää tunnetta että hän jäisi jostain paitsi - tutkimusta tällaisesta ei oikein ole. Turhan usein rajoitukset kuitenkin tuottavat ennemmin tai myöhemmin kokemuksen siitä, että "nuo ruuat ovat hyviä mutta jostain syystä minun ei pitäisi syödä niitä" - ja sitten ollaankin jo matkalla huonoon suuntaan. Kun lapsen mielessä joihinkin ruokiin - varsin mieleisiin - tulee "pahan" leima niin ollaan huonolla tiellä. Kielletty hedelmä, syömisahdistus, salaa syöminen, ruuan varominen, herkkuannosten kasvu, vääristynyt ruokasuhde ja makeanhimoinen teini tai jotain ongelmallisempaa. Kuulostaahan se pelottavalta, mutta herkuissa ja niissä epäterveellisemmissäkin valinnoissa pitäisi pystyä ylläpitämään tunnelmaa, jossa lapsi kokee että niitä saa syödä. Ja samalla arjen syöminen pidetään niin laadukkaana, ettei niitä ihan mahdottomasti kuitenkaan tule syötyä.

Monesti tulee fiilis varsinkin rajoittamisessa, että yliohjauksen ja -kontrolloinnin takana ovat vanhempien omat pelot, kokemukset ja ahdistukset - on siitä tutkimustakin. Esimerkiksi ylipainostaan kärsivä vanhempi ei halua lapsensa kokevan samaa ja tarkoittaa hyvää pyrkiessään kontrolloimaan lapsensa syömistä liikaa. Mutta hyvä ajatus ei auta jos toiminta itsessään on haitallista - tie helvettiinhän on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta kyllä sitä törmää synkempiinkin taustoihin liikakontrollissa - mm. häpeän kokemuksiin jos lapsesta tulisi ylipainoinen.

Jos tunnistat, että tuputat tai rajoitat lapsesi syömistä tai olet leimannut jotkut ruuat vältettäviksi tai "pahoiksi" niin kannattaa pohtia josko löysäisi narua. Se voi tuntua pelottavalta jos lapsen terveys ja paino huolettaa, mutta pitkällä aikavälillä se kantaa hedelmää kun salliva syömisajatus yhdistetään hyvän syömisen ylläpitoon tai opetteluun.

Vanhemmuuden poissaolo
Tämä teema tulee kovin harvoin omassa työssäni vastaan - mutta sitäkin enemmän kuulen sitä niiltä, jotka lasten kanssa töitä tekevät. Joiltakin vanhemmilta on vanhemmuus kateissa. Hyvää vanhemmuutta on monenlaista, mutta yksi asia mikä siihen saletisti kuuluu on rajojen ja linjausten vetäminen - ja kun ne eivät lasta miellytä niin kuvaan kuuluu myös "palautteen" vastaanottaminen. On koteja, joissa näitä rajoja ja linjauksia ei vedetä jolloin lapsi pääsee päättämään miten syöminen menee. Seuraus voi olla, ettei ruokia istuta syömään, karkkia ja keksiä saa kun haluaa ja ne korvaavat aterioita, uusia ruokia ei kokeilla ja sensellaista. Eihän siitä hyvä seuraa.Tässä aiheessa en ota hirveästi kantaa miten eteenpäin mennään kun oma kokemus on niin ohut. Ratkaisupuolella vanhempien jaksamisesta tietysti on usein kyse ja vanhemmuuden opettelusta myös.

Paljon muutakin olisi...
Tämä nyt oli ongelmalähtöinen näkökulma ja tarkoitukseni oli lähinnä herättää keskustelua etenkin tuosta esimerkkipuolesta - niin moni aikuinen kun stressaa liikaa syömisestään. Tarkoitukseni ei ole syyllistää - täydellisiä vanhempia kun ei ole. Pluspuolella voisin kirjoittaa jossain vaiheessa positiivisesta esimerkistä ja  syömisen keinoista, millä lapsia on saatu kokeilemaan uudenlaisia ruokia ja saatu kiinnostumaan ruuasta positiivisessa mielessä. Sillä välin te voitte kertoilla omia kokemuksianne aiheesta.

PS. Syömiseen vaikuttavat tietysti monet muutkin ihmiset. Ystäväpiiri, urheiluvalmentajat jne.. Joten tarkoitus ei ole indikoida että kaikki mikä lapsen syömisessä on hyvää tai huonoa on vain vanhemmista kiinni.


39 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Olen miettinyt näitä samoja kuvioita: pudotin nelisen vuotta sitten painoani 30 kiloa ja toki silloin puhuttiin perheessä paljonkin terveellisestä syömisestä. Ja ruokavaliomuutokset näkyivät ja näkyvät edellen ruokalistallamme, syömme paljon kasvisruokia, leivon makeaa aika harvoin jne. Oma painoni on pysynyt hyvin kohdillaan ilman tiukkaa ruoan vahtimista, eli omasta mielestäni opin tuolloin syömään ns. normaalisti. Nyt tyttäret ovat teini-ikäisiä ja pelkään että jäikö tuolta minun painonpudotusajalta heille jonkinlaisia rajoittamisen ajatuksia. Toivottavasti ei, ainakin heidän syömisensä vaikuttaa aika rennolta ja silti terveelliseltä. Tämä kirjoituksesi tarjoaa hyviä eväitä miettiä asiaa tarkemmin heidänkin kanssaan.
    t: Karoliina

    VastaaPoista
  2. Hei! Minulla ei vielä ole lapsia, mutta todennäköiseti tulee olemaan. Mitä mieltä olet kasvissyönnistä ja sen mallista lapselle? Olen itse ollut reilun 10vuotta kasvissyöjä ja olen pohtinut, että mitenhän sitten kun on lapsia. Minkälaisen esimerkin se antaa, jos äiti ei syö lihaa? Itse en syö lihaa koska en ole koskaan sen mausta pitänyt ja halusin sen itse 16v lopettaa eettisistä syistä. Myöhemmin päätös on vain vahvistunut ympäristövaikutusten tullessa esille ja useissa artikkeleissa on jopa todettu ettei aikuinen välttämättä edes tarvitse lihaa. Olen hyvä kuntoinen ja terve aikuinen, mutta miten on lasten laita. Tarvitseeko opettaa syömään lihaa vai riittääkö että isä näyttää mallia ja saa syödä jos haluaa sekä tarjota sitten vaihtoehtoja? Vääristääkö tämä lapsen kuvaa ruokaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tässä ongelmaa ole. Sinä et syö, isä syö ja lapset kokeilevat ja tekevät omat valintansa. Aika usein itse ratkaisut eivät ole ongelma vaan se ilmapiiri missä se tehdään. Todnäk esimerkkisi voi heidät laittamaan miettimään asiaa enemmän mutta niin kauan kun he voivat itse valita linjansa ilman painostusta en näe ongelmaa.

      Poista
  3. Hieno kirjoitus ja aina ajankohtainen!
    Itse tein elämäntaparemontin kun lapsi oli alle vuoden ikäinen. Ruuat on syöty sen jälkeen aikalailla yhdessä ruokapöydän ääressä. Kaikissa ruuissa on kasviksia ja muutenkin monipuolisesti syödään. Vuosien aikana olen laihduttanut 20kg, mutta se ei ole toistaiseksi varsinaisesti ruokapöydässä näkynyt koska syön kaikkea kohtuudella ja ruoka on terveellistä ja samaa kaikilla.
    Herkkujen suhtautumisessa en ole ehken onnistunut niin hyvin, sillä itselläni on hyvin monisyinen syömis/ahmimishäiriö taustalla. Koitan omia herkkuhimojani ja ahdistuksiani potea niin ettei lapsi niitä kuule/huomaa. Lapsella itsellään on kuitenkin karkkipäivä kerran viikossa. Tähän asti on saanut valita herkun itse ja ne ovat olleet hyvin järkeviä esim. yksi laku /suklaamuna / vanukas tms. Itse koitan omalla kohdallani pitää tätä samaa käytäntöä :D

    Mielestäni olen onnistunut kohtalaisesti tai jopa hyvin muuttamaan elintapani niin ettei niistä koituisi lapselle rasitetta. Lähtökohtana kuitenkin kun oli virvoitus- ja energiajuomia runsaasti kuluttava henkilö, jolla oli hallitsemattomia ahmimiskohtauksia ja joka ei syönyt juurikaan oikeaa ruokaa.

    VastaaPoista
  4. Minun lapsuudenkodissani on aina syöty järkevästi. Silloin se ärsytti, kun kavereiden luona oli usein limpparia ja herkkuja, meillä ainoastaan karkkipäivinä. Liikuntaan on myös aina kannustettu.
    Kun muutin pois kotoa, lähti herkkuhommat lapasesta (ehkä siksi, ettei kukaan ollut kyttäämässä). Onneksi en ollut lihovaa sorttia. Herkkuhulluutta jatkui vuoden päivät, jonka jälkeen vanhempieni opastamat ruokailumallit alkoivat hivuttautua arkeeni.
    Aikalailla samaa mallia toteutan omien lasteni kanssa, poiketen omista vanhemmistani siinä, että urheilen itse aktiivisesti. Meillä syödään terveellistä monipuolista kotiruokaa, joka tukee liikuntaharrastuksia. Lapsia emme ole patistelleet liikunta harrastamaan, mutta kaikki ovat omat lajinsa löytäneet.
    Lauantaisin pidämme "roskaruoka-/herkkupäivän", ja hyvin se tuntuu menneen jakeluun!

    VastaaPoista
  5. Pari edellistä. Hyvää otetta ja pohdintaa menneestä. Mutta karkkipäivää pidän enemmän ongelmana kuin ratkaisuna. Ihan pienillä voi vielä toimia mutta isommilla tuottaa jo vaikeuksia. Meinaan että se väkisin aiheuttaa jännitteitä ja latausta jolla on vaara ennemmin tai myöhemmin purkautua. Harmittavasti juuri karkkipäivän toimivuutta ei ole tutkittu mutta siinä liepeillä olevaa tutkimusta tulkitsen siten että ongelmalta käytäntö vaikuttaa. Ei voi sanoa että teette väärin mutta yleisellä tasolla varoisin karkkipäivää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tästä ei ole tutkimusta, ehkä voisit sellaista jotenkin organisoida? (Osana väitöstyötäsi?)

      Poista
    2. Ehdotuksia karkkipäivän tilalle?

      Poista
  6. Mielenkiintoista. Muistan lapsuudesta sen, että en tykännyt limsoista. En oikein tykkää vieläkään. Aika usein veli hyötyi tilanteesta.
    En tykännyt myöskään liharuoista. Onneksi aikuisena voin jättää ne pois. Se ei ole mikään ongelma, kun syön kalaa ja kanaa.
    Sen sijaan lautasmalli on vienyt minut allikkoon. Ennen en syönyt leipää kuin keiton kanssa. Toisaalta myös leipäpala on suurempi. Ennen yleensä puolitin sen annospalan esimerkiksi reissarista.

    VastaaPoista
  7. Lapsuudessani molemmat vanhempani olivat ylipainoisia ja äitini oli ns. ikilaihduttaja. Ajattelen, että opin suhtautumaan negatiivisesti vartalooni ja naisellisuuteeni äidin tyytymättömyydestä omaan vartaloonsa, jota hän ei ole koskaan peitellyt. Minullekin kertyi ylipainoa, johon alettiin kiinnittää huomiota jo ala-asteella kouluterveydenhuollossa. Seisoskelimme äidin kanssa yhdessä peilin edessä ja mietimme, mistä kohtaa voisi leikata pois. Tuli tarve tarkkailla ja kontorolloida. Minuunkin iskostui sinnikäs ajatus laihduttamisesta ja sen jälkeen koittavasta paremmuudesta ihmisenä/vartalona. Minustakin tuli "ikilaihduttaja". Yläasteella sitten sairastuin anoreksiaan (toki myös monen muun asian summana), sitten ylensöin, lihoin ja taas laihduin häiriökäyttäytymistä muistuttavalla tavalla. Tämän kokemuksen pohjalta allekirjoitan monet kohdat kirjoituksestasi. Myös sen, että vanhempien ohella monet muut ihmiset vaikuttavat lapsen syömiseen. Esimerkkinä mainittakoon veljeni, joka on ikänsä ollut normaalipainoinen ja rentoutunut ruoan fiilistelijä.

    VastaaPoista
  8. Minua pelottaa tämä aihe, koska muistan omasta lapsuudestani äidin häpeän minun painoani kohtaan jo ennenkuin se edes oli oikeasti ongelma. Muistan hänen sanoneen "miksi sinun pitää aina syödä niin monta hedelmää kerrallaan, etkö osaa kohtuutta" ja tuhahtaneen "en halua satakiloisia tyttäriä" minun lihottuani jonkun verran. Oli sellainen pettynyt olo, että no minut sinä nyt olet kuitenkin saanut, painoin minkä painoin.

    No kuitenkin, vietettyäni aikuisuuteni lievästi ylipainoisena olen nyt 31v iässä tehnyt muutoksia ruokavaliooni. Tavallaan tosi pieniä, koska olen aina syönyt monipuolisesti ja perusterveellisesti, ainoastaan varmaan liikaa liian energisiä asioita. Ensin pienensin ruoka-annoksia ja lisäsin niihin kasvislisukkeita. Sitten parin kk jälkeen jätin pois ison osan hiilihydraateista, mutta söin niitä kuitenkin, siis samaa ruokaa perheen kanssa vähän itselle rukattuna, tarkistin pois välinapostelun ja lisäsin kasviksia ja marjoja entisestään. Jonkun aikaa olin hyvin tarkka ruokailustani. Nyt muutaman viikon olen syönyt taas rennommin myös leipää ja perunaa ja puuroa. Painoa olen nyt tiputtanut 13kg ja olen nyt normaalipainoinen bmi 24. Johon olen tyytyväinen, enkä välttämättä halua laihtua enempää, jatkaa vain tällä tiellä. Enää en tunne laihduttavani, vaikka kyllä syön kevyemmin kuin vuosi sitten.

    Minua pelottaa tulevaisuus, pysyykö painoni tässä vai turvahdanko salavihkaa takaisin muutamassa vuodessa? Onko tästä ajasta, jolloin terveellinen syöminen täytti mieleni, jäänyt millaisia muistoja lasteni mieliin? Huomaan lasteni kyllä jo napanneen minulta tapoja, käyvät vaalla kysymässä "äiti paljonko minä painan?" johon vastaan "16kg, tosi hyvä! just sun verran!" Toisaalta luotan itseeni, koska tämä syömisen tapa tuntuu aidosti tosi hyvältä ja toisaalta koko perheeni halu ja toive on pysyä terveenä terveellisin tavoin. Miehelläni on ykköstyypin diabetes, joten meille kaikille terveellisistä elintavoista on ehdottamasti etua.

    VastaaPoista
  9. Minun äitini oli tuota liikakontrolloivaa tyyppiä. Hän määräsi, mitä sai syödä ja miten paljon, ja hän oli myös avoimen ylpeä hoikista lapsistaan ja paheksui ylipainoisten lasten vanhempia. Pysyin kyllä hoikkana niin kauan kuin asuin kotona, mutta sen jälkeen lihoin. Äidiltäni tuli siitä todella ilkeitä kommentteja, tyyliin ettei kukaan halua enää kohta olla minun ystäväni, koska olen niin lihava, tai etten kohta mahdu ovesta ulos, jos syön sitä tahtia. Enkä siis ollut mikään älyttömän lihava, vaan muutaman kilon ylipainon puolella. Äitini on vaikeuttanut omaa suhtautumistani ruokaan ja syömiseen todella paljon. Kamppailen sen kanssa edelleen koko ajan.

    VastaaPoista
  10. Minun lapsuuden kodissani isäni paheksui ja arvosteli lihavia, joskin nykyisin itsekkin jojoilee ja on ongelmasyöjä. Kommentoi myös meidän lasten painoja, vaikkei mitään pulleita oltukaan. Tämä on aiheuttanut meille kaikille lapsille jonkun tasoisia ongelmia suhteessa ruokaan ja omaan kehoon.
    Oma poikani on nyt kohta 8 vuotias ja siitä olen pitänyt kiinni, etten koskaan arvostele edes itseäni tai painoani, enkä puhu laihduttamisesta yms. Pojalla on adhd, jonka takia olen todella tarkka hänen ruokavaliostaan. Hyvin monen mielestä ylikontroloiva, mutta minulla ei mielestäni ole vaihtoehtoja. Välillä tuntee jäävänsä paitsi monestakin asiasta, mutta nykyisin on jokapaikassa tarjolla mehuja, sokeria ym lisäainemömmöä. Mietin kyllä sitä, että aiheutuuko pojalle tästä "traumaa", mutta silti vaakakuppi kallistuu sinne, että on pakko toimia näin, pojan parhaaksi. Minäkin suhtaudun aika nihkeästi tuohon karkkipäivä asetelmaan, vaikkakin sitä ollaan välillä käytetty itsekkin.

    VastaaPoista
  11. Voin lämpimästi suositella sormiruokailua kiinteisiin siirtyvälle vauvalle. Opettaa myös hurjasti vanhempia - sitä lautasta ei todellakaan tarvitse syödä tyhjäksi ja kaikkea pitää maistaa, mutta kaikesta ei tarvitse tykätä! Kyllä se lapsi itse tietää kuinka paljon syödä, eikä ne tukehdu kun noudattaa sääntöjä - haastavampaahan se on kuin soseidensyöttäminen, mutta poistaa aika monta syömisongelmaa.

    VastaaPoista
  12. Minun lapsuuttani oli vahva syömisen kontrollointi äidin ja eri terveydenhoitajien taholta. Mitä enemmän elämässäni oli puhetta painosta ja kalorien laskemista sitä enemmän ylikiloja kertyi. Nyt vielä nelikymppisenä kärsin paino-ongelmista ja painoa on kertynyt 155 kiloa. Välillä tuntuu että tekisin melkein mitä vaan kunhan voisin elää normaalipainoista elämää ilman jatkuvaa huonoa omaatuntla joka suupalasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melkein mietin, oliko teksti minun kirjoittamani. Olin lapsena pyöreä ja söin aina liikaa ainakin äitini mielestä. Hänelle olen ollut aina liian lihava ja totta on, etten normaalipainoinen ole juuri koskaan ollutkaan, ainakaan pitempää aikaa. Pelkäsin aina terveydenhoitajan vastaanottoa. Kuten sanottu, olin aina väärän kokoinen. Tällä hetkellä painan 123 kiloa.

      Poista
    2. Mitä vain ei tarvitse tehdä päästäkseen syyllisyydestä eroon. Mutta kyllä se mahdollista on ja vaatii työtä asiaan perehtyneiden kanssa.

      Poista
    3. Parasta aikaa olen käynyt muutaman kerran ravintoterapeutilla ja saamani apu on ollut hyvästä. Kumpa vaan avun saaminen ei loppuisi näihin viiteen kertaan. Toivoisin ainakin, että konkreettista tukea löytyisi pidemmälläkin tähtäimellä.

      Poista
  13. Kiitos erinomaisen tärkeästä aiheesta.Olen juuri tuollainen vanhemman hyvää tarkoittavan ruokakontrolloimisen uhri, itsekin jo aikuinen usean lapsen äiti ja aihe koskettaa tosi läheltä. Tiedostan selvästi myös tämän jatkumon, jota yritän nyt katkaista omien lapsien kanssa, mutta vaikeaa se on. Lapseni ovat normaalipainoisia, mutta pienikin pyöristyminen saa aikaan omalla kohdalla ahdistuksen. Nuorimmainen oli aluksi aivan painokäyrän alaosissa ja iän myötä paino lähti nousemaan niin, että on siellä normaalipainon yläkäyrällä. Neuvolakäynnillä terveydenhoitaja huomautti painonnoususta ja täytyy sanoa, että se johti aikamoiseen ruoan kyttäilyyn ja omaan ahdistukseen. Loppujen lopuksi päätin, että vuoden päästä neuvolakäynnille lähti lapsen kanssa normaalipainoinen urheilullinen syömisissään täysin intuitiivinen mutkaton ja rento isä, koska oma ahdistukseni painoasioista on sitä luokkaa, että tämä oli parempi vaihtoehto. Paino oli samalla käyrällä ja kommentteja painosta ei tullut. Itse omasta lapsuudestani olen kuullut, että kun lapsuudessani paino nousi sinne normaalikeskikäyrän yläpuolelle ollen kuitenkin normaali edelleen, terveydenhoitaja antoi ohjeeksi ettei anneta ruokaa klo 18 jälkeen.
    Itse yritän sitä rentoutta etsiä, kun koen, että muut asiat, rytmi, ruoan laatu ovat hyvin kunnossa. Painokin on huippulukemista laskenut n. 10 kiloa, mutta jymähtänyt tähän vuoden ajaksi. Normaalipainoon on kuitenkin matkaa vielä 20 kg. Tiedostan kyllä sen , että helposti lähden laihdutusohjelmien, fitnessblogien ym innoittamana kiristämään ruokavaliota, joka sitten iskee nopeasti takaisin. Toisaalta vaikka kotona on esimerkkinä juurikin tuo mies, joka ei syömistään ole koskaan pohtinut ja paino pysyy samassa, takaraivossa kutkuttaa se, että minulta se ei onnistu, onhan geenit toiset...isäni reilun ylipainoinen. Jotenkin ajatus on, että hoikkuus/normaalipainoisuus omalla kohdallani tarkoittaa vaikkakin tykkään liikkua ja urheilla jonkinlaista tiukkaa kyttäämistä ruokavalion suhteen.

    VastaaPoista
  14. Huomaan heti oman ongelmani tässä kohtaa. Itse messuan terveellisen ruokavalion puolesta ja liikunnan tärkeydestä, mutta mitä tulee sitten lapsiini, niin helposti puheeni jää tsemppitasolle ja katson läpi sormien karkit ja sipsit ja limut. Huoh...

    Vanhempi 16v tyttöni on toki ottanut minusta mallia nyttemmin ja ihan itse halusi muuttaa ruokailutottumuksiaan. Nyt hän aktiivisesti kyselee minulta liikunta- ja ravintoneuvoja ja teemmekin paljon yhdessä hyvää, terveellistä ruokaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka itse olisi liikunnasta ja ravinto-asioista hyvinkin innostunut ja vakuuttunut omien ajatusten oikeellisuudesta, kannattaa lasten kanssa olla aika varovainen ja avoimella mielellä, ettei kotiohjaus iske pahasti takaisin syömishäiriöiden muodossa. Kun 16-vuotias tyttö alkaa kiinnostua ravintoneuvonnasta, liikunnasta ja innostuu kotona kokkaamaan jatkuvasti teveellistä ruokaa, on hyvä olla anturit valppaana. Syömishäiriöt kehittyvät hitaasti ja salakavalasti alkaen kovin usein tarpeesta tehdä kaikki vielä hiukan paremmin ja oikeammin.
      Johanna

      Poista
    2. Joo ei se Rami ole ongelma katsoa herkkuja läpi sormien jos se syömisen kokonaiskuva on hyvä - päinvastoin ne herkut sopivassa suhteessa kuuluvat syömiseen. Ja kyllä tuntosarvet kannattaa olla sojossa kun 16-v tyttö kiinnostuu syömisestään vaikka se voi tietysti olla ihan positiivistakin kiinnostusta.

      Poista
  15. Jos lasten (tässä tapauksessa 5v,7v ja 9v) syömiseen ei liiemmälti pitäisi mielestäsi puuttua (siis pakottaa tai määrittää annoskokoa), miten ratkaisit sen, että päivällisruoan ollessa "ei niin mieluista" huutavaa nälkää paikataan iltapalapöydässä järjettömällä leipämäärällä...? Iltapalapöydässä voi toki olla tarjolla hedelmiä, puuroa, rahkaa tms. mutta usein on ihan sama mitä se on, kaikki kelpaa (kunhan ei sitä päivällisksi tarjottua wokkia, missä oli kesäkurpitsaa ja muita inhokkikasviksia ;) ja silloin tuntuu, että lapset ovat pohjattomia. Itse ajattelen kuitenkin iltapalan "välipalana", jolloin ei olisi tarkoitus syödä itseään ihan ähkyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttua varmaan useimmissa lapsiperheissä. Ja vastaukseksihan ei voi antaa mitään tiettyä juttua vaan sinun pitää itse lukea tilannetta parhaaksi näkemälläsi tavalla. Päivällisellä koetat "kannustaa" syömään pitäen pitkässä juoksussa mielessä, että kannustus ei muuttuisi jokapäiväiseksi vääntämiseksi. Ja jos näyttää muuttuvan, niin sitten lapsi vaan syö enemmän iltapalalla - ja saa se olla reilu ja pitääkin jos lapsella on nälkä.

      Jujuhan on, että jos lopputuloksena on päivän aikana enimmäkseen fiksua ruokaa, jossain määrin tasaisesti ja enimmäkseen hyvällä fiiliksellä niin kaikki on hyvin. Se miten just jollain aterialla ei syödään ei niin hirveän keskeistä ole - kunhan niille aterioille opetetaan istumaan.

      Poista
  16. Itse olen kahden pojan, 12- ja 18-vuotiaiden, isosisko, ja olen jo usean vuoden sairastanut anoreksiaa, vaikka perheessäni on aina vältetty painosta puhumista ja ruokailun tiukkaa kontrollointia. Nyt vointi on onneksi huomattavasti parempaan, ja vanhempani ovat olleet entistäkin tarkempia, etteivät puhu pikkuveljieni kuullen mitään "terveellisestä" ja antavat heidän syödä hyvin vapaasti, sillä perus kotiruokamme on hyvin monipuolista ja kasvispitoista. Tämä on toiminut hyvin, eikä kumpikaan veljeni ahmi paljoa herkkuja, koska niiden syöntiä ei ole rajoitettu. Yksi hyvä tapa opettaa järkevää suhtautumista herkkuihin ja mukava illanviettotapa ovat olleet perheen yhteiset "suklaamaistelut", joihin on koottu 5-15 erilaista suklaata, joita jaetaan jokaiselle palanen. Sen jälkeen kaikki maistelevat ja analysoivat niitä ja kukin vuorollaan kertoo mielipiteensä ja antaa arvosanan. Näin suklaa tulee syötyä hitaasti ja ajatuksella, ja keskityttyä makuun ilman syyllisyyttä, kieltoja tai kalorienlaskentaa. Lisäksi sosiaalinen puoli ja jakaminen on ollut todella tärkeää. Tämä saattaisi toimia myös muiden ruokien kanssa ja auttaa arvostamaan ruokaa terveellä tavalla. Voin suositella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäntyyppisiä leikkisiä maistelujuttuja olen kuullut useampia ja niissä on hyvä meininki minusta.

      Poista
  17. Tää sun blogisi on aivan mahtava! Harmittaa, etten jo aiemmin ole löytänyt tietäni tänne. Itsekin ravinto- ja terveysasioista ja erityisesti syömisen psykologiasta kiinnostuneena oon saanut täältä tosi paljon puhuttelevia näkökulmia aiheeseen. Mutta siis, tää teksti pitää niin paikkansa, syömiseen suhtautuminen ja terveet elämäntavat opitaan lapsuudessa. Olen itse kärsinyt hyvin monioireisesta syömishäiriöstä (mutta se aika on jo onneksi/toivottavasti kaukana takanapäin) ja tiedän, miten suuri merkitys sillä on, miten kotona suhtaudutaan ruokaan ja yleensäkin omaan kehoon. Äitinä mietin, miten ihmeessä on mahdollista pitää "herkut" osana normaalia ruokavaliota niin, ettei synny kielletyn hedelmän houkutusta. Koska eihän niitä herkkuja joka kerta voi antaa, kun lapsen tekisi mieli. Niin miten sitten vastaan lapselle, miksi niitä herkkuja ei voi koko ajan syödä? Ja muutenkin, miten selittää ruokailuun ja syömiseen ja terveyteen liittyvät asiat lapselle niin, että syntyisi mahdollisimman mutkaton ja terve suhtautuminen asiaan?

    VastaaPoista
  18. Tarkennan vielä, että meillä syömisasiat on perheessä mallillaan ja myös itse osaan nykyään suhtautua ruokaan hyvinkin mutkattomasti. Terveysaspekti on koko ajan mukana kun ruokia valmistetaan, mutta ei sitä tarvitse sen enempää ajatella, tulee niin luonnostaan valinnat. Kuitenkaan mitään ortorektista ruokavaliota meillä ei noudateta, vaan suurimmaksi osaksi terveellisiä valintoja ja sitten väliin niitä herkkuja. Mua ei niinkään huoleta se, että annetaanko huonoa esimerkkiä lapsellemme, koska tiedän, että asiat on sen suhteen kunnossa, vaan se, miten vastailla fiksusti lapsen kysymyksiin sitten kun niitä tulee (nyt on vielä vauva). Esim. faktahan on, että herkkuja ei voi syödä niin paljon kuin napa vetää, koska silloin lihoo ja elimistö ei saa kaikkia ravintoaineita, jos syö pelkästään herkkuja jne. mutta jos sanon lapselle, että sori sä lihoot jos syöt näin niin eihän se nyt vetele?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaus herkkuihin löytyy varmaan rajojen vetämisestä mitä vanhemmat joutuvat tekemään kaikkialla. Herkuissa ei vaan vedetä sitä rajaa liian tiukalle. Se, että herkuistakin lapselle olisi hyvä syntyä kokemus että niitäkin saa syödä ei tarkoita, etteikö voisi luoda viitekehystä milloin niitä ei syödä: "ei nyt kun ruoka on just tulossa","no ei nyt" jne.. Välillä lapsi voi syödä herkkuja ja sitten välillä linjataan ettei syödä. Välilä voidaan sanoa, että "nyt riittää" ja välillä ei puututa määriin. Tasapainottelua ja sehän tietty hankalaa on.

      Kunhan se raja ei ole niin tiukka, että lapselle jää jatkuva kokemus että haluaisi mutta ei vaan saa. Karkkipäivää kerran viikossa pidän useimmille vanhemmille lapsille aivan liian tiukkana esimerkiksi.

      Poista
  19. Voisin kertoa omasta kokemuksestani sen verran, että terveellinen syöminen on aikuisena pitänyt opettelemalla opetella, koska siitä ei ollut lapsena vakuuttavaa esimerkkiä.

    Ateriani koostuivat pääsääntöisesti "normiruoasta" mutta myös kekseistä, sipseistä, karkeista ym. Olen myös pienestä pitäen ollut pitkiäkin aikoja yksin kotona, jolloin aloin syömään tähän yksinäisyyden tunteeseen. Sokeriset/rasvaiset herkut ja televisio veivät surullisen olon pois tai oikeastaan turruttivat sen.

    Mieleeni on myös jäänyt etenkin äitini suhde omaan syömiseensä, joka vielä tänäkin päivänä on itseinhon sävyttämä. Muistuttaisin teitä kaikki vanhemmat, että omalla esimerkillä on (ainakin omasta mielestäni) suurin vaikutus niin lapsen syömisen, kuin itsetunnonkin suhteen. Jos vanhempi jatkuvasti tuo esille tyytymättömyyttään omaan itseensä voi lapsi oppia "itseinhon ajattelumallin". Itseään rakastava ja kunnioittava vanhempi opettaa lapselleen esimerkin voimalla varmastikin päinvastaisia suhtautumismalleja itseä kohtaan.

    VastaaPoista
  20. Olet varmaan joskus ajatellut terveydenhoitajien ja kouluruoan osuutta paino-ongelmien ja rennon syömiseen vaikeutumiseen - tai sen katoamiseen.

    Oma kokemukseni monista terveydenhoitajista on kurja. Oli painoa sitten piirun verran liikaa tai liian vähän, kehotuksena on ollut teini-ikäisen liikunta KALOREIDEN KULUTTAMISEN VUOKSI; EI SIKSI; ETTÄ LIIKUNTA OLISI KIVAA TMS. tai kehotus tuputtaa vain ruokaa taaperolle.

    Seuraukset ovat karuja: Omien ja kavereiden kertomusten mukaan paastoamista ennen koulun punnituksia, ei siksi, että oma kehonkuva ahdistaisi vaan terkkarin moitteiden välttämiseksi (lapsikin tajuaa ettei nälkä ja saunominen nesteen poistamiseksi laihduta, tärkeää on vain olla edes vähän oikeamman NUMEROINEN HETKEN ajan), sokeristen herkkujen jatkuvaa tuputtamista pikkulapsille, syömissuhteen vääristymistä... Eikä kysymys ole kellään ollut vakavasta yli- tai alipainosta, joskaa senkään korjaamiseksi ei voi millään ajatella em. toimenpiteitä!

    Sitten se kouluruoka. Totta kai on hyvä, että koulussa on tarjolla jotain, jolla vatsansa täyttää ja joka edes matkii terveellistä. On ainakin säilykepunajuuria ja kuituista näkkileipää... Ongelmana vain on laitosruoan maku. Muistan, että keittoja ja puuroja pystyi syömäänkin, mutta vihreät, kivikovat perunat aiheuttivat uudestaan ja uudestaan oksennusrefleksin. Usein olin nälässä koulupäivän - ja päivän aikainen nälkiintyminenhän ei tee hyvää syömiselle eikä yleisvoinnille. Sitä, millä tämä ongelma korjattaisiin kun ruoka pitää minibudjetilla saada aikaan, en valitettavasti osaa ratkaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki olen tuskaillut samaa. Terveydenhuollossa kuten kaikissa työpaikoissa on aivan loistavia toimijoita - ja sitten niitä jotka eivät sitä ole. Ja kaikenlaista väliltä.

      Ja kouluruoka ei varmaan ratkea muulla kuin lisärahalla. Jota en hirveästi ole kuullut lupailtavan. Kunnallisvaalikysymys tämä.

      Poista
  21. Ensimmäistä kertaa kommentoin. Päädyin blogiisi ehkä vuosi sitten katsottuani Skepsis ry:n luentosi, ja onneksi päädyin. Kiitos että olet järjen äänenä!

    Minulla on aivan samanlaisia kokemuksia kuin muutamalla anonyymillä tuolla kommenttijonon keskipaikkeilla syömisten rajoittamisesta. Tajuan että äidilläni on itsellään ollut lapsesta asti kieroutunut suhde ruokaan, ensin syönyt yksinäisyyteen ja pahaan mieleen lapsena herkkuja, sitten laihduttanut teini-ikäisenä rajusti ja anorektisena ylipainoisesta alipainoiseksi. siis erittäin rankalla kitukuurilla ja itsekurilla, omien lasten ja muiden ongelmien myötä jonkin verran lihonut... Ei kuitenkaan oikein missään vaiheessa syönyt erityisen terveellisesti tai liikkunut, mutta aina ollut laihdutuskuurilla.

    Ja tunnistan juuri tuon tunteen, että äiti on varmasti pelännyt eniten maailmassa omien lasten lihomista. Muistan että lapsena ei saanut ottaa keksejä ilman lupaa, ja jo silloin mietin että koulukaveri on tosi hoikka vaikka saa aina syödä kaikkia kotonansa olevia ruokia jos tekee mieli, että onpa erikoista... Myöhemmin ei saanut ottaa äidin nähden lisää tavallista ruokaa, ei kahta leipää, tai jos söi hedelmiä liikaa niin sekin oli väärin. Juuri tuollaista makkaroiden puristelua peilin edessä ja sellaista. Aika väkivaltaistakin rajoittamista ja syyllistämistä oikeastaan. Kuitenkin meilläkin aina oli kaapissa keksejä, jääkaapissa vanukkaita ja makeita jogurtteja, eineksiä ja limsoja, ruoat oli tavallisia makaronilaatikkoja ja mitä sitä nyt lapsiperheissä siihen aikaan syötiin, ehkä rasvattomia reseptejä mutta ei paljonkaan kasviksia tms. Totta kai olin lihava jo alakoululaisesta asti, ja heti kun oli omaa rahaa niin söin salaa karkkeja ja niin edelleen. Omilleni muutettuani lihoin entisestään. Vältin kuitenkin onneksi jotenkin anoreksian ja bulimian, vaikka lähellä ne taisivat käydä.

    No, kymmenisen vuotta piti asua omillani ja miettiä tätä asiaa, ennen kuin alkoi helpottaa. Apuna on ollut puoliso joka ei moiti eikä hauku syömisistä. Tajuan että äiti varmasti hyvää tarkoitti, mutta ei vain pystynyt parempaan, ja yritän olla olematta katkera siitä, koska tiedän että jos haluan laihtua niin en voi enää antaa äidin ongelmien vaikuttaa minuun. Itse päätän syönkö ja mitä ja miten paljon. Olen tässä vuoden aikana laihtunut ehkä 15 kg oikeastaan laihduttamatta. Varmaan äidinkin ongelmat helpottaa, kun on ehkä menettänyt toivonsa että saisi hoikan tyttären, eikä ole pitkään aikaan kommentoinut painoani. Vähän pelkään sitä hetkeä kun äiti epäilemättä joskus kehuu painonpudotuksesta, mieleen lävähtää heti kaikki painonvartijavihkoset ja kaalikeitot, ja oma hallinnan ja vapauden tunne saattaa hävitä.

    Lapsia olen saanut ja ainakin toistaiseksi tuntuu että olen melko hyvin onnistunut olemaan siirtämättä omia traumojani heille. Ovat normaalipainoisia ja syövät aika hyvin kaikenlaista. Olen yrittänyt keskittyä siihen, että kerron terveellisistä ruoka-aineista eli siitä miten ruoka tekee ihmiselle hyvää (ei painoon liittyen mitään) ja yritän myös keksiä miten tarjota enempi kasviksia niin että maistuisivat. Herkuista saatan sanoa, että jos syö tosi paljon niin voi tulla huono olo, mutta en muuta. Karkkipäivää ei ole eikä karkkeja yleensä osteta kaupasta lasten nähden, mutta kaapissa niitä silti on ja lapsetkin saa niitä ottaa. Esikouluikäinen syö herkkuja jos tekee mieli, monesti sanoo kuitenkin että ei malta jälkiruokaa syödä kun on kivat leikit odottamassa, tai saattaa pitkäänkin pitää omia karkkeja säilössä. Tällaista ei minulle olisi tapahtunut ikipäivänä, kaikki tarjolla oleva olisi mennyt välittömästi ääntä kohden ja ähkyyn asti.

    VastaaPoista

  22. Well I truly enjoyed reading it. This subject offered by you is very helpful and accurate.

    VastaaPoista

  23. Very nice and informative article. Thanks for sharing this amazing article.

    VastaaPoista
  24. Marvelous work! Every one of you complete an unfathomable blog, and have some extraordinary substance. Keep doing stunning

    VastaaPoista
  25. Thank you for some other informative blog.

    VastaaPoista
  26. You need to be a part of a contest for one of the finest websites on the net.

    VastaaPoista