Miten intuitiivinen syöjä olet?

maanantai 25. helmikuuta 2013

7 laihdutusmyyttiä murrettu - tai sitten ei

Pronutritionistin Reijo kyseli minua käymään läpi hiljattain erittäin kovatasoisessa NEJM tiedejulkaisussa ilmestyneen artikkelin 7:stä painonhallinnan myytinmurtamisesta - koska olin jo vihjannut että se oli vähän kesy juttu ja hänelle jäi hieman sama fiilis. Nyt kun yhteen toiseen hommaan kävin läpi tuon artikkelin joka tapauksessa niin ajattelin heittää niistä pikaiset ajatukseni. Enimmäkseen nämä jutut ovat ihan diipadaapaa, mutta myytti nro 3 on kyllä hyvä aukaista, koska se liittyy aika isoihin teemoihin ja erääseen keskeiseen painonhallintatutkimusten tulkinnan ongelmaan.

Idis hommassa tietty on, että olisi olemassa myytti ja totuus olisikin sitten ihan toisenlainen. Minä vähän valotan omalta näkökannaltani tätä asiaa ja laitan loppuun oman tiivistykseni myytistä.

Myytti nro 1: Pienet muutokset energiansaannissa tai -kulutuksessa johtavan ajan kanssa isoihin painomuutoksiin
Tutkijoiden toteamus nro 1: Eivät johda
Pöperöproffan näkemys: Eivät johda
Juu ei yksi pieni muutos mihinkään johda. Tästä olenkin blogauttanut nimellä "Vähennä tätä ja laihdu tuon verran vuodessa - tai sitten et". Hieman noloahan tässä tietysti on, että tämä myytti on minusta hyvin asiantuntijalähtöinen eli terveystoimijat ovat sen itse luoneet.

Myytti nro 2: Realistinen painon tavoitteenasettelu on tärkeää, ettei laihduttaja turhaudu saavuttamattomiin tavoitteisiin
Tutkijoiden toteamus nro 2: Ei näyttöä, mahdollisesti kovat tavoitteet jopa johtavat parempaan tulokseen
Pöperöproffan näkemys: Pidetään tavoitteet elintavoissa, ei painossa tai kehossa
Tutkimuksissa nähdään minustakin johtopäätöksen tapainen ilmiö. Mutta tutkimusten seurannat ovat taas aika lyhyitä ja tutkimus ei ehkä kerro koko kuvaa. Oma näkemykseni on, että tavoitteita tarvitaan mutta tavoitteiden ei kannata olla painossa. Perusteluista on tullut blogautettua. Käytännön työssä suhtaudun tavoitteisiin aika pitkälle niin, että kysyn esim. asiakkaalta hänen tavoitteitaan lähinnä jotta pääsen kiinni sen hetkiseen mielentilaan - mutta ei niillä tavoitteilla muuten niin suurta virkaa ole koska suurella osalla ihmisiä ne tavoitteet muuttuvat matkan aikana. Lähinnä tulee kuunneltua asiakkaan tavoite ja oli se melkein mikä vaan niin totean "OK, mutta älä nyt hirttäydy siihen jos joskus tulee toisenlaisia fiiliksiä". Ja sitten siirrytään tekemiseen eli elintapoihin, jossa niitä tavoitteita kannattaa olla.


Myytti nro 3: Suuri ja nopea painonlasku johtaa huonompaan pysyvään painonhallintaan kuin hidas ja maltillinen
Tutkijoiden toteamus nro 3: Suuri ja nopea maltillinen painonlasku johtaa itse asiassa parempaan painonhallintaan
Pöperöproffan näkemys: Parempi pysyvä painonhallinta saadaan maltillisella painonlaskulla
No nyt ollaan ison näkemyseron äärellä artikkelin ja minun välilläni. Ja taustalla on minusta yksi keskeisimpiä painonhallintatutkimuksen puutteita ja siksi siitä kirjoitan enemmän. Kun katsotaan tehtyjä tutkimuksia, niin saavumme todellakin tutkijoiden toteamukseen. Mutta entäs jos tutkimustiedossamme on huutavia puutteita? Niitä nimittäin on. Miettikääpä vaikka tätä: meillä ei ole paljoakaan tutkimusta siitä miten laihduttaa yksinkertaisesti se, että alkaa muuttamaan syömistään paremmaksi painonhallinnan nimissä ilman sen kummempaa vähemmän syömistä tai kalorilaskentaa - se on hidasta laihdutusta. Siihen perustuu oma painonhallinta-ajatukseni mutta lukemattomat muutkin näkemykset "Pieni päätös päivässä" ajattelusta vähähiilihydraattisiin dieetteihin. Tutkimusmaailmassa on käytännössä aina kysymys kalorirajoituksesta pienempänä tai suurempana - ja yleisotteeltaankaan emme puhu kovin vapautuneesta syömisestä jossa keskityttäisiin syömisen olennaisiin asioihin positiivisesti mikä on minusta aivan keskeistä syömisen psykologian näkökulmasta. Koska tällaista aidosti maltillisen ja nopeamman tavan vertailevaa tutkimusta ei juuri ole, niin emmehän me sellaiseen kannustavaa tutkimusnäyttöä voi saada.

Katsotaanpa minkälaisesta tutkimusnäytöstä tullaan tutkijoiden johtopäätökseen - tiedejanoisille hyvä linkki on tämä johon artikkelin tutkijatkin viittaavat. Seuranta-aika on 1,5 vuotta - niin lyhyt että sillä on aika vähän tekemistä pysyvän painonhallinnan kanssa. Tutkimuksissa vertailtavat "hitaat" ja nopeat" laihdutukset tarkoittavat käytännössä, että vertaillaan joko hemmetin vähäistä syömistä muuten vain liian vähäiseen syömiseen ja todetaan ettei niillä ole eroa - mitään aidosti maltillista ei ole siis otettu edes huomioon. NEJM artikkelissa tutkijat toteavat, ettei näytä olevan väliä syökä pussikeiton alle 800 kcal/vrk vai 1200 kcal/vrk. Tai tuossa viimeksi linkatussa artikkelissa nopeiden laihdutusten keskimääräiseksi energiansaanniksi tulee 1366 kcal ja hitaaseen laihdutukseen 1486 kcal - siis erona 100kcal!!. No toki varsinaiset painolukemat kertovat, että on siellä ollut oikeasti isompia eroja ja nuo ovat syömisen raportointiongelmia, mutta kunhan halusin antaa kuvaa että mitä tahansa maltillinen tutkimuksissa on niin se ei ole minusta kovin maltillista.

Eli pointtina on, että tutkimusnäyttö kyllä kaataa myytin. Mutta kun tutkimusnäyttö ei sisällä aidosti maltillista laihdutusta, niin myytin kaataminen on tosi teennäistä. Käyttäen kulunutta maratonanalogiaani niin tutkimusnäytön osalta kyseessä on vähän sama jos seurattaisiin vain sellaisia jotka maratonilla lähtevät heti alusta tosi kovaa tai vain aika kovaa liikkeelle - ja tehdään johtopäätös siinä 15 km:n kohdalla eli kaikkein vaikein vaihe eli loppu (=painonlaskun pitäminen) jää seuraamatta. Entäs jos seurattaisiin myös maltillisemmin liikkeelle lähtijöitä ja koko 42 km?

Uskon vakaasti, että onnistujia löytyy kaikilla tavoilla nopeista hitaisiin. Mutta uskon myös, että kun tutkimusnäyttöä aidosti maltillisesta laihdutuksesta pitkillä seurannoilla toivottavasti joskus tulee, niin tämä myytti ei ollutkaan myytti.

Myytti nro 4: Henkilön "valmiustila" painonlaskuun ennustaa parempaa painonhallintaa
Tutkijoiden toteamus nro 4: Ei ennusta
Pöperöproffan näkemys: Ei ennusta, mutta en nyt tiedä onko tämä myytti
Tässä taustalla on pitkälti terveyskäyttäytymisen puolella paljon käytetty "Stages of change" -malli, jonka tarkoitus on arvioida henkilön valmiutta elintapamuutokseen. Malli sisältää myös paljon muitakin muutosprosesseineen ja sen sellaisineen.

Mutta en ole ollenkaan varma, että tämä on myytin arvoinen asia eli olisi laajemmin ajateltu, että valmiustaso ennustaisi painonhallintaa. En ainakaan itse ole törmännyt että näin olisi ajateltu, painvastoin. Itselläni oli onni työuran alkuvaiheessa olla UKK Instituutissa lähellä tutkijoita, joille tämä aihe oli leipätyö ja heidän näkemyksensä oli aika pitkälle, että tämä vaihemalliksikin kutsuttu asia toimii kohtuuhyvin on-off tyyppisissä muutoksissa tyyliin tupakoinnin lopettaminen - mutta ei juurikaan monimutkaisemmissa asioissa joihin painonhallinta ilman muuta kuuluu.

Myytti nro 5: Koululiikunta on tärkeää lasten lihavuuden ehkäisyssä
Tutkijoiden toteamus nro 5: Koululiikunta ei vaikuta lasten painoon
Pöperöproffan näkemys: Koululiikunta ei vaikuta painoon, mutta on se hyvä asia
Ehkä tästä on juuri ja juuri myytiksi, kyllähän varmaan on ajateltu että koululiikunta voisi näkyä lasten painossa. Mutta sitten toisaalta kun tiedetään että liikunnan painovaikutus on yleensä aika vähäinen ja tässä on kyse yleensä vain muutamasta liikuntakerrasta viikossa, niin ei koululiikunnasta lyhyellä aikavälillä nyt mitään kovin suurta painonlaskua ole kannattanut odottaakaan. Niin tai näin, tutkimuksissa ei koululiikunnan painovaikutusta juuri nähdä - seuranta-ajat ovat aika lyhyitä, liikuntamäärät ovat verrattain pieniä ja mahdollisesti niitä kompensoidaan vähemmällä liikkumisella muuna aikana.

Olennaisempaa lienee se, ettei lyhytaikainen painovaikutus monenkaan mielestä ole koululiikunnan pääpointti vaan sivuseikka. Eiköhän koululiikunnan tehtävä ole osaltaan luoda pidemmän päälle liikkuvia aikuisia, tuoda koulupäivään virkistystä ja myös parantaa oppimista. Liikunta on kasvatuksellinen aine, ei laihdutusaine. Olisi sääli, jos tämän myytin purkaminen johtaisi siihen, että jonkun mielestä kouliikunta ei olekaan niin hyvä juttu. Todettakoon, että vielä Suomen Lihavuustutkijat ry:n hallitus (jossa olen) valitsi Liikkuva Koulu -hankkeen vuoden painonhallintapalkinnon saajaksi ja siellä varmaan kukaan ajatellut sen liikunnan heti laihduttavan. Hyvä asia, vaikka ei heti jos koskaan laihdutakaan.

Myytti nro 6: Rintaruokinta ehkäisee lapsen lihavuutta
Tutkijoiden toteamus nro 6: Rintaruokinta ei vaikuta lapsen painoon
Pöperöproffan näkemys: Tutkimusnäyttö on varmaan juuri noin
Tämä aihe ei ole tutkimusseurannassani juurikaan, joten en sitä sörki. Varmaan sen tutkimusnäyttö on enimmäkseen noin kuin todetaan, toisaalta paino ei se pääpointti rintaruokinnassa ole ollutkaan kuten myös myytinpurkajat toteavat.


Myytti nro 7: Seksin harrastaminen kuluttaa 100-300 kcal kerralla
Tutkijoiden toteamus nro 7: Ei nyt sentään, muutama kymmenen kcal todennäköisesti
Pöperöproffan näkemys: Samaa mieltä keskimäärin, poikkeuksia varmasti on
No joo, tämä on varmasti mukana vain huomioarvon takia, ei mielestäni edes myytti tämä. Kyllä aikamoista seinäkiipeilyä saa harrastaa ja pitkään jos meinaa satamäärin kuluttaa kaloreita seksissä. Kun ottaa huomioon, että selvityksissä kestot tuppaavat olemaan 5-10 min välillä ja akrobatiakin lienee vähän niin ja näin niin aika pieniin kulutuslukemiin suurin osa jää.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jännää minusta on, että painonhallinta on täynnä myyttejä, mutta enpä minä näihin myytteihin juuri törmää. Luulenpa että nämä ovat enemmän tutkimusmaailman myyttejä kuin ihmisten mielissä olevia myyttejä.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Plasebo syömisessä


Näin jälkikäteen luulen, että olen kokenut plaseboa syömisessä


Opiskeluajoista lähtien kaverini ovat aika ajoin kyselleet tai kertoneet ravinnosta jotain ja aika stereotyyppisen mieskeskustelun tavoin en tietenkään yleensä ole halunnut antaa mitään asiallista tai hyödyllistä vastausta. Ja kaikkein yleisin vastaukseni on tainnut olla "toimiihan se jos sä uskot sen toimivan" koska olen saanut sitä jo takaisinkin useamman kerran muissa aiheissa. Vaikka tuo vastaus on ollut lähinnä keino välttää asiallinen vastaus niin tottahan siinä on aina toinen puoli.

Nykyään mielen voimaa pidetään melko itsestäänselvyytenä monessa asiassa ja termi plasebo on tuttua kauraa kaikenlaisessa hoito- ja lääkekeskustelussa. Mutta syömiseen sitä ei juurikaan ole liitetty - mikä on hiukka outoa, sillä ihan samalla lailla plasebo toimii syömisessäkin. Ja toimii muuten treenissäkin, mutta pysytellään nyt syömisessä. Plasebovaikutuksen perusajatushan on, että kun ihminen odottaa saavansa jonkin vaikutuksen niin hänen odotusarvonsa johtaa psykofyysisiin muutoksiin, jotka myös johtavat odotetun vaikutuksen toteutumiseen. Ja kyseessä ovat todellakin myös fysiologiset eli kehon vaikutukset, plasebo ei missään nimessä ole vain mielentila tyyliin "sä vain luulet asioiden olevan paremmin mutta ei ne oikeasti ole".

Plasebo syömistutkimuksissa
Plasebon vaikutusta syömisessä on tutkittu melko vähän, mutta riittävästi jotta voimme sanoa sen olevan keskeinen vaikuttaja aina kun ihmisten syömiseen vaikutetaan tai ihminen vaikuttuu jostakin alkaessaan muuttaa syömistä. Esimerkiksi tutkimuksissa se näkyy näin:

- kun ihmisille tehdään sama pirtelö, mutta toiselle ryhmälle näytetään enemmän ja toiselle vähemmän aineksia mistä se olisi tehty niin pirtelö tuottaa paremman kylläisyyden niillä, jotka luulivat sen sisältävän enemmän tavaraa (viite)
- ja taas kun annetaan kaikille sama 380 kcal pirtelö, mutta kerrotaan niiden sisältävän joko 140 kcal tai 620 kcal niin nälkähormoni greliini laskee enemmän niillä jotka luulivat syöneensä tukevamman pirtelön. Hyvä esimerkki juurikin plasebon fysiologisista vaikutuksista (viite)
- tiedetään noin yleisestikin, että se miten kylläisyyttä tuovaksi jokin ruoka luullaan vaikuttaa myös siihen miten hyvin se kylläisyyden tuottaa (viite). Tätä mielikuvaa pystytään ainakin aluksi myös juksaamaan monin tavoin mm. painavammat ruokapakkaukset koetaan paremmin kylläisyyttä tuoviksi (viite). Kylläisyys on siis lyhyellä aikavälillä aika hyvin huijattavissa.
- ahmimishäiriön oireilu vähenee samalla tavoin plasebolla kuin lääkkeellä, jonka ominaisuuksiin kuuluu parempi kylläisyyden kokemus ja oletusarvo ahmimisen vähenemisestä (viite)
 - suorituskykyyn liittyvissä ravintolisätutkimuksissa pelkät plasebovalmisteetkin ovat parantaneet suorituskykyä (viite)
- pitkäkestoisessa rasituksessa hiilihydraattien riittävyys tulee keskeiseksi tekijäksi. Tutkimuksessa, jossa keho oli kovilla hiilihydraattia saaneet jaksoivat selvästi parhaiten - mutta ne jotka luulivat saaneensa hiilihydraattia jaksoivat kuitenkin hieman paremmin kuin ne jotka tiesivät etteivät sitä saaneet (viite)
- pienellä varovaisuudella (en löydä alkuperäistutkimusta) voi myös esitellä kokeen, jossa ihmisille annettiin plaseboa ja sanottiin sen sieppaavan rasvaa. Lisäksi kehotettiin syömään hyvin ja liikkumaan. Tämä postimyynnistä tuttu resepti laihdutti ihmisiä ja he olivat äimistyneitä kuulleessaan etteivät pillerit itse asiassa tehneetkään mitään.
- jne.. nuo äskeiset nyt tulivat ensin vastaan mutta on niitä lisääkin

Pointti on, että plasebo on syömisessä mukana. Mitä enemmän uskot jonkun syömisen johtavan johonkin lopputulokseen, sitä todennäköisemmin niin myös käy. Ilmiö ei tietysti ole kaikenkattava ja kaikkia sairauksia parantava, mutta monella tasolla vaikutuksia kuitenkin nähdään. Plasebon merkitys on tietysti tutkimuksissa tiedostettu jo tutkimuksia suunniteltaessa - siitä huolimatta tulee aika ajoin vastaan tutkimuksia joita lukiessa tulee mieleen, että tässä voi olla plasebokin selittämässä tuloksia eli jotakin keskeistä plasebotekijää ei ole kontrolloitu. Mutta eihän tutkimusmaailma koskaan täydellinen ole.

Miten suhtautua plaseboon?
Eli syömisen plasebo on joka puolella ihmisten syömiskäyttäytymisessä. Ongelma on tietysti se, että käytännössä on mahdotonta tietää mikä osa ihmisten kokemuksesta on plaseboa ja mikä "aitoa" hyötyä. Yksi julistaa voivansa loistavasti juuri tällä ruokavaliolla, joku toinen sai avun juuri tästä ravintolisästä, kolmas toteaa juuri tämän ruuan aiheuttavan oireita ja neljäs luki jostakin superyksinkertaistetun mallin miten elimistö toimii ja miten pitäisi syödä ja siitä saadulla luottamuksella menee eteenpäin. Kokemukset voivat olla "todellisia" tai plaseboa. Hankala asia, jos haluaa heti tietää kumpaa siinä on enemmän.

Itse suhtaudun asiaan aika pitkälle niin, että lyhyellä aikavälillä eli muutamien kuukausien syömiskokemuksissa asiat voivat selittyä sekä aidosti tai plasebolla. Tietysti jos kokemukset ovat olleet hyvät niin siten kannattaa jatkaa mutta tulevaisuudensuunnitelmia ei sillä hetkellä kannata vielä kirjoittaa kiveen. Ajan kanssa plasebo haihtuu - elimistö kalibroinee ja realisoi hiljalleen vaikutuksia - ja todellisuus alkaa paljastumaan pinnan alta. Asiat voivat jatkua yhtä ruusuisesti kuin ennenkin mutta yhtä hyvin ongelmat alkavatkin nostamaan päätään ja asioita kannattaa muuttaa.

Ehkä tästä voi myös ottaa sellaisen näkökulman, että jos muutatte jotain syömisessänne ja saatte upeita kokemuksia, niin ei heti ensikuukausina kuitenkaan kannata hirveästi julistaa lähipiirille miten asiat pitää hoitaa - voipi olla, että vuoden päästä olisitte taas aika eri mieltä. Tosin vaikka se toimisi pidemmälläkin aikavälillä niin ei sitä silloinkaan kannata tehdä, kun ei kukaan jaksa sellaista kuunnella :)

Plasebo syömisohjauksessa
Lääkärit ovat plasebon konkareita. Tutkimuksessa noin puolet lääkäreistä on kertonut määränneensä asiakkaalle plaseboa ja tämän ymmärtää hyvin vaikka asiaa voisi tietysti myös kritisoidakin. Mutta kun voi kuvitella, että vastaanotolla istuu maksava asiakas jonka olemus vaatii jotain konkreettista "lääkettä" ja samalla joskus lääkäri ei voi tietää mitä pitäisi tehdä, mitään ei kannata tehdä tai se mitä pitää tehdä on elintapamuutos niin voi kuvitella että on aika helppo heittää joku resepti asiakkaan mieliksi ja samalla tiedostaen että siitä voi olla iloakin.

Mutta ihan samalla plasebo liittyy ravitsemusasiantuntijan työhön. Plasebovaikutus on joka tapauksessa läsnä ohjauksessa - kyse on lähinnä siitä käyttääkö sitä vai ei ja miten käyttää. Ravintolisien ohjeistaminen olisi todennäköisesti helppo tapa tuoda plasebovaikutusta, mutta yhtälailla vaikutusta voi todennäköisesti saada olemalla asiakkaalle vakuuttava. Itse en ohjeista ravintolisiä plaseboksi - tai ehkä joskus huippu-urheilijoilla on tullut joitakin kiikun-kaakun hyödyllisiä ravintolisiä tullut "hyväksyttyä" osin plaseboperusteella mutta silloinkin kyse on ollut enemmän siitä että se on jo ollut käytössä tai urheilija on sitä jo itse pohtinut. Mutta tutkimuspohjalta on aika varmaa, että napeista saisi plasebohyötyjä. Tutkimuksissa on usein havaittu myös, että erilaisilla laitteilla saadaan pillereitäkin suurempi plasebohyöty - vaikea arvioida onko tässä syömiselle sovellusta, ehkä jokin mittari tai laskuri voisi olla? Myös asiakaskontaktin määrä on suhteessa placebovaikutukseen - mitä enemmän sen isompi vaikutus. Jos itselläni olisi niin runsaasti vastaanottopäiviä että olisi mahdollista ottaa monia usein vastaan, niin aivan varmasti tätä joillakin asiakkailla hyödyntäisin enemmän esimerkiksi sellaisilla, joilla uskonpuute voisi olla muuten lähellä tätä käyttäisin. Mm. rennomman painonhallinnan kohdalla se uskonpuute monilla on alussa ennenkuin se alkaa toimimaan, siitä muuten lisää joskus.

Mutta jokaisella ravitsemusohjaajalla on ohjauksen plasebovaikutus otettavissa. Luomalla asiakkaalle mielikuva, jolla hän lähtee vastaanotolta toiveikkaana ja luottavaisena on varmasti huima vaikutus jatkoon - sitä voi kutsua motivoinniksi tai muuksi mutta juuri se on ohjauksen plaseboa. Tapoja on varmasti monta: joku vähän hehkuttaa, joku tsemppaa, joku huokuu uskottavaa habitusta, joku tietoa ja kokemusta - itse yritän luoda mahdollisimman realistisen tilannekatsauksen ja realistisen tien ulos ilman mitään hypeä ja tuottaa luottamusta ja uskoa parempaan sitä kautta, että reitti eteenpäin on selvä. Ei aina helppo, mutta selvä. Pointti on kuitenkin, että jos asiakas lähtee vastaanotolta epäilevänä ja epätietoisena niin iso hyöty on jätetty ottamatta. Jokainen toimija varmaan opettelee tätä viimeiseen työpäiväänsä asti, mutta tärkeintä on ehkä tiedostaa asia ja kehittyä.

PS. Hyvä juttu placebosta ylipäätään on minusta tässä.

PSS. Niin ja plasebohan tuntuu toimivan vaikka se tiedostetaankin, joten tämän kirjoituksen ei pitäisi olla mistään pois.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Laihdutus TV:ssä - vuosi ja kilot ei kerro mitään


Olin puhumassa tilaisuudessa, jossa toimittaja kyseli HYKSin Lihavuustutkimusyksikön johtajalta Aila Rissaselta mitä mieltä asiantuntijat ovat median "menestystarinoista" eli jutuista, joissa kerrotaan kuinka joku on laihtunut xx kiloa ja sitten hehkutellaan sen ympärillä jotakin. En muista tarkasti mitä Aila vastasi, mutta sen muistan että se oli minusta hyvä vastaus ja sisälsi myös sen keskeisen ajatuksen, ettei haittaisi jos näitä samoja henkilöitä seurattaisiin parin vuoden päästä uudella tarinalla - koska Ailan kokemus oli, että ne jatkotarinat eivät ole aina kovinkaan ruusuisia. Samanlaiset ovat minun kokemukseni.


Itse olisin vastannut, että tehkää vain jatkossakin painonhallinnan menestystarinoita - kyllä motivoiville tarinoille ja esikuville löytyy aina käyttöä. Mutta tehkää ne jatkossa henkilöiltä, jotka ovat laihtuneet 3-5 vuotta sitten ja ovat yhä suurinpiirtein samassa painossa ja nauttivat syömisestään sekä elämästään. Koska silloin puhutaan henkilöistä, jotka ovat tehneet jotain oikein ja heiltä on jotain opittavaa. Ei sillä niin väliä, jos he ovat laihtuneet pussikeitolla, fitness-dieetillä, kalorilaskennalla tai rennolla painonhallinnalla - jos he ovat lopulta löytäneet tasapainon niin heidän näkemyksensä ja kokemuksensa ovat antoisia ja aivan eri tasolla kuin sellaisella joka yrittää jotain ja puolen vuoden kohdalla ei voi kuin arvailla miten jatkossa käy.

Tietysti näin ei tulla TV:ssä tekemään, koska draaman kaaren ja tarinan luominen ei jälkijättöisesti oikein onnistu - mutta näin siinä olisi eniten järkeä.

Lyhyet seuranta-ajat ja kilot tuloksen mittarina - ei näin
Mutta nämä, että tehdään jotain ja joitakin kuukausia niin se vaan ei kerro mitään. Itse asiassa on vähän niin, että monet asiat, jotka auttavat painoa laskemaan paremmin lyhyellä aikavälillä ovat nimenomaan haitallisia sille pysyvälle onnistumiselle ja tämä nähdään tutkimuksissakin - tyyppiesimerkkinä, että lyhyellä aikavälillä vähän syöminen tuottaa paremman laihdutuksen mutta pitkällä aikavälillä ruokamäärien tiukka kontrollointi nimenomaan ennustaa painonnousua. Jos mietin omia julkisia asiakashankkeita, niin nekin usein ovat loppuneet noin vuoden jälkeen ja siinä vaiheessa olen yleensä saanut olla huolissani ("voi olla vaikeuksia edessä jatkossa") niistä, joiden paino on laskenut eniten - ja niistä joiden painonlasku on ollut maltillisempaa on usein voinut sanoa "ei hätää, tämä menee jatkossa hyvin". Ja näin on mennyt.

Eli toivoisin huomiota pois kiloista ja kohti oppimista ja tekemisen laatua. Aivan yksi lysti onko joku henkilö laihtunut puolessa vuodessa -30 kg jos käsissä ei ole pysyvän painonhallinnan monipuolista opettelua - äkkiä se sieltä takaisin tulee. Ja jos joku on laihtunut samassa ajassa -3 kg, mutta on saanut selvästi kiinni uudenlaisesta paremmasta mutta positiivisesta ajatusmallista niin hän on paljon pidemmällä painonhallinnassa - ja jatkossa painonlasku todennäköisesti vain ottaa lisävauhtia.

Tämä kaikki liittyy tietysti yleiseen ilmapiiriin, jossa 20 kg:n laihtuminen nähdään automaattisesti hyvänä asiana. Eihän se niin ole, kyse on aina siitä mitä se pitää sisällään. Jos joku tulee minulle sanomaan, että laihduin 20 kg kiloa niin se on umpineutraali asia: se voi olla hyvä, se voi olla huono juttu - vasta kun tietää mitä on tehty voi arvioida kumpaa se on. Mutta niin kauan kun elämme maailmassa, jossa laihtuminen automaattisesti nähdään hyvänä asiana on huonoille TV-formaateillekin tilausta. Tietyssä ajassa laihdutetut kilot eivät itsessään merkitse mitään, tekemisen ajatus ja laatu sekä siinä eteneminen ratkaisee kaiken. En ole edes nopeita painonlaskuja vastaan jos ajatus saadaan siihen mukaan - se on vaikeampaa kuin hitaassa painonlaskussa mutta mahdollista.

Eli jos laihdutuksessa on sinnitelty, tsempattu ja tehty asioita enemmän ja vaikeammin kun pidemmän päälle pää ja kroppa kestää niin ei se painonlasku vaan pysy. Ja niistä on turha kaivaa jotain positiivista "no ainakin yritti, eikös se ole hyvä" kokemuksia, sillä jos se tekeminen on ollut lähtökohtaisesti vääränlaista niin ei sellaista kannata edes yrittää - koska tuloksena on vaan jojoilun fyysiset ja psyykkiset ongelmat. Mutta TV-ohjelmista ihmisten mieliin näistä tarinoista jää se tsemppaus ja median luoma "onnistujan" kokemus 5 kk:n kohdalla.

Toki ymmärrän ohjelmien motivoivan vaikutuksen. Ja me tarvitsemme tällaisia motivoivia esimerkkejä, jotka kannustavat ja luovat uskoa omaankin onnistumiseen. Mutta nyt se motivaatio vaan kanavoituu liian usein TV-ohjelmien luomaan ylilyötyyn ja liian tiukkaotteiseen tekemiseen, jossa omaa kehoa, mieltymyksiä tai hyvinvointia ei kuunnella ja liian usein saadaan ihminen joka toteaa: "Kyllä se toimii, mäkin aluksi laihduin mutta ei mulla vaan riitä motivaatio ja itsekuri". Ja sitten on taas vähän surkeampi olla...

TV-formaatit - oma kokemus
Periaatteessa lyhyilläkin seuranta-ajoilla voidaan tehdä hyödyttävää ohjelmaa. Painonhallinnassa on kyse monipuolisesta elämänhallinnan opettelusta ja jos ohjelma keskittyy tämän prosessin etenemiseen kilojen sijasta niin se siinä on itua. Itseäni on pyydetty vuosien aikana neljään viiteen eri TV-ohjelmaan mukaan ja vain yhteen olen mennyt ja se oli Elämä Pelissä -ohjelmasarja. Vain siinä oli mielestäni kyse tarpeeksi pitkästä seurannasta, jossa painonhallinta yhdistettiin laajempaan elämänhallintaan ja etukäteen oli ilmassa henkeä, että tässä ei kuvata kiloja vaan ihmisten opetteluprosesseja. Ei myöskään ollut vähäistä merkitystä sillä, että taustajoukoissa oli kansanterveysjärjestöjä joka teoriassa toimi selkänojana sille, ettei hyvästä tekemisestä leikkauksen loppumetreillä väännetä liian selkeää viihdeohjelmaa. Ja minusta Elämä Pelissä -formaatti kokonaiskuvallisesti vain parantui kun se ensimmäisen - varsin terveyshenkisen - kauden jälkeen lähestyi hyvinvointifokusta. Se jätti samalla painon niin pienelle fokukselle, että vinkkejä sieltä ei varmaan katsojille enää löytynyt mutta samalla se näytti paremmin miten painonhallinta ei ole oma pikku lokeronsa, joka ratkeaa vaan syömällä ja liikkumalla - useimmille se on osa laajempaa vyyhteä.

Ne muut TV-formaatit mihin en mennyt..? Liian lyhyttä seurantaa, ilmassa oli sankarilaihduttajien luomisen henkeä "ihailtavine" tuloksineen, painonhallinta oli vain ravintoa ja liikuntaa tai näimme painonhallinnan vain niin eri tavoin, minusta yritettiin luoda tsemppaajaa (ja ripaus piiskuria) samalla tasolla olevan ohjaajan sijaan, vaikutti siltä että ollaan luomassa viihdeohjelmaa eikä ohjelmaa joka auttaa, ohjelmaformaatti rajoitti tekemistä jne..

En ole TV:n laihdutusohjelmien seuraaja. Enää. Ei vaan pysty. Yritin ennen katsoa kaikkia sarjoja yhden jakson jotta saan kuvan sen ideasta - ja yleensä se yksikin jakso tuottaa niin pahan mielen ettei enempää tee mieli katsoa. Mutta valtaosa ohjelmaformaateista antaa aivan väärän kuvan painonhallinnasta - Suurin Pudottaja on tietty hullu ääriesimerkki, josta voi sanoa ettei kannata tehdä mitään juuri kuten he tekevät.

Yhden TV-formaattiosallistujan kokemus
Vaikka monia ohjelmia kritisoinkin, olen iloinen jokaisen puolesta joka TV-ohjelmassa olleena tai niitä seuranneena on löytänyt oman pysyvän painonhallintansa. Kyseessä ei ole kritiikki "juuri sinulle" jota TV-ohjelma ehkä auttoi. Kyse on todennäköisyydestä - vahvistaako ohjelma tunnettuja pysyvän painonhallinnan tekijöitä ja siten todennäköisesti auttaa monia. Vai luoko se laihdutuskuvaa, jossa vain hyvissä lähtökohdissa oleva vähemmistö - ja heistäkin harvat - voivat onnistua ja muut jäävät tuntemaan itsensä luusereiksi?

Olin kerran puhumassa aiheesta ja minun jälkeeni puhui kotimaisen Olet mitä syöt -ohjelman osallistuja, joka oli laihtunut melko paljon ja koki ohjelman auttaneen häntä - hyvä niin, tosin vuottakaan ei ollut vielä kulunut. Kun aiheesta turistiin ja kritisoin tuon ohjelmaformaatin melko tiukkaa mielikuvamaailmaa, niin sain vastaukseksi että ei se oikeasti niin tiukkaa ollut ja ohjelman taustalla puhuttiin paljosta muustakin ja asioita tehtiin monipuolisemmin. En minä sitä epäile, olihan taustalla ravitsemustoimijoita jotka varmaan yrittivät tehdä tiukemmasta laihdutusotteesta niin järkevää kuin siitä saa. Mutta kritisoin sitä, että ohjelman tavoitteena oli ainakin katsojan näkökulmasta nimenomaan saada aikaan hienoja näkyviä tuloksia dramatisoiduin ottein eikä kuvata  elämäntapamuutoksen prosessia - ja se nyt tekee asian vaan vielä hölmömmäksi jos siellä taustalla kokonaiskuvasta ja joustavammastakin otteesta on puhuttu mutta niitä ei näytetä katsojalle. Anette on omalta osaltaan tätä liipaten myös blogauttanut mainiosti.

Miksi mikään ei todennäköisesti muutu?
Todennäköisesti mikään ei kuitenkaan muutu ja syitä on monia. Jo TV-tuotantojen realiteettien kannalta tuotannon lyhytkestoisuus, viihtellisyys ja elämyksellisyys ovat asioita, jotka ajavat ylilyötyä kuvaa painonhallinnan keinoista. Eikä kyse ole vain tuotantopäästä - myös isot katsojakunnat luulevat laihdutuksen olevan tiukkaa tsemppaamista, joten tavallaan kansalle tarjotaan sitä mitä se haluaa. Mitä se tarvitsee ei ehkä mahdu yhtälöön, sillä kun puhutaan televisio-ohjelman onnistumisesta niin katsojat ovat oikeassa, eivät tutkijat ja besserwisserit.

Laaja-alaisempi syy liittyy painonhallintatutkimuksen realiteetteihin - nykyisellä tutkimusnäytöllä onnistua voi monella tapaa ja sitä tutkimusnäyttöä voi katsoa monella tapaa. Minun näkökantani lienee blogin lukijoille aika tuttu, mutta yhtälailla jos joku haluaa nähdä pussikeitot oivana painonhallintakeinona niin kyllä sillekin saa tutkimusnäyttöä taakse. Ja monenlaista mahtuu siihen väliin. Jos ja kun asiantuntijaohjeistuksissakin suositellaan tiukkaa ja nopeaa laihdutusta, niin miksi ihmeessä sitä ei televisiossa voisi esittää. Ja kyllähän siihen törmää, että moni ohjelmien tuotantotiimeissä ja tekijät itse oikeasti uskovat tekevänsä hyvää kun saavat ihmisen laihtumaan keinolla millä hyvänsä ja kun aiheesta keskustelee nämä kriittiset näkemykset nähdään "rajoittavina, yhden totuuden" kommentteina. Mutta ihan oikeasti, ette te hyvää tee ja tutkimuskin niin toteaa (1,2  jne...

Mitä mielikuvaa ohjelmat luovat?
Paitsi, että ohjelmat eivät ehkä auta ihmisten painonhallintaa, niin ne valitettavasti ja tutkitusti myös vahvistavat ylipainon stigmatisointia luomalla mielikuvaa siitä että painonhallinta on aina yksilön ratkaistavissa ja siten ylipaino on oma moka - aihe josta jo blogautin ja keskustelua aiheesta siellä on runsaasti. Kun painonhallinnan kokonaiskuvan ymmärrys ylipäätään on ongelma, niin sitä vain toivoisi että ylivoimaisesti suurin mielipidevaikuttaja eli televisio ei olisi siinä vastapuolella. Painonhallinta on aina ratkaistavissa, mutta se että yksilö siinä yksin aina onnistuisi edellyttää kyllä aika paljon parempaa maailmaa jatkossa ja - vaikken sitä uskokaan - toivoisin television olevan osa ratkaisua eikä ongelmaa.

PS: Eihän tämä silti vain television ongelma ole. Ihan samaan menee nämä lehtien laihdutusjutut useimmiten. Viihdettä, viihdettä, viihdettä..