sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Syömishäiriötä ja mediaa

En tiedä mistä Helsingin Sanomat on ottanut kimmokkeen, mutta he ovat tehneet viikon sisään kolme isompaa juttua syömishäiriöistä. Eilinen "Emme voi auttaa sinua täällä" kertoo hoidon saamisen problematiikasta yksilötasolla aika samaan tapaa kuin viime maanantain "Anoreksian hoito Suomessa huonoa". Ja hyvä että kirjoittavat, sillä itse Syömishäiriökeskuksessa työskentelevänä ei voi kuin todeta, että hoitoa on vaikea saada ylipäätään ja hyvää hoitoa on tarjolla vain harvoille. Ja kun sairastavissa on kyseessä pääosin nuoremman puoleisia ihmisiä ja tietää miten hoitamaton syömishäiriö oireilee vuosikausia ja -kymmeniä, niin kyllä se hoitomahdollisuuksien puute aika usein arjessa riipaisee.

Syömishäiriöiden hoito tosiaan on retuperällä

Kuten Hesarin jutussa todetaan niin pääkaupunkiseudulla asuvilla on vielä suht siedettävä tilanne hoidossa. Täällä on HUS:n Syömishäiriöklinikka ja yksityinen Syömishäiriökeskus, joilla molemmilla on tarjolla moniammatillista (terapia, psykiatri, ravitsemusterapia, fysioterapia jne..) avo- ja osastohoitoa ja henkilökunta on varsin kokenutta (=osaavaa). Ei HUS:kaan saa hoidettua kuin priorisoitua osaa syömishäiriöistä eli nuorempia ja enimmäkseen pahasti oireilevia anoreksiaa ja bulimiaa. Monta vaikeaa tapausta jää varmasti ilman hyvää julkista hoitoa puhumattakaan "lievemmistä" syömishäiriöistä, jotka nekin pitäisi hoitaa vaikka moni oireileva pohtiikin onko "tarpeeksi" sairas hakemaan hoitoa (vastaus: hoitoa kannattaa hakea jos sitä vähänkään tuntuu tarvitsevan). Ja paradoksaalisesti kaikkein komplisoiduimmat - esim. syömishäiriön lisäksi on persoonallisuushäiriä-  sairastavat jäävät helposti myös HUS:ssa hoitamatta (ks. "Emme voi auttaa sinua täällä"), koska heidän onnistumisennusteensa lyhyeksi suunnitellun hoidon aikana arvioidaan pieneksi. Mutta pääkaupunkiseudulla jäljelle jää sentään edes mahdollisuus hyvään yksityiseen hoitoon, jos tulot tai tuet riittää. Mutta eihän se ihan reilua ole, että rahalla saa viimeistään hoitoa ja ilman rahaa jää usein ilman hoitoa.

Muualla Suomessa tilanne paljon hankalampi. Länsirannikolla Turussa, Pietarsaaressa ja Kokkolassa on kaiketi parempia hoitokeskittymiä ja Tampereellakin kehitteillä, mutta tuskin liikaa yleistän jos totean että pääosassa Suomea ei ole saatavilla hyvää kokonaisvaltaista syömishäiriöiden hoitoa. Syömishäiriöitä hoidetaan pääosin julkisella puolella psykiatrisissa yksiköissä, joissa syömishäiriöiden erityisosaaminen vaihtelee. Yksityiseltä puolelta taas löytyy mainioita yksittäisiä terapeutteja, psykologeja, lääkäreitä, vertaistukea, ravitsemusterapeutteja, fysioterapeutteja, personal trainereita varmasti on ja hekin voivat auttaa - mutta moniammatillinen ja syömishäiriöihin erikoistunut hoito loistaa poissaolollaan.

Paitsi, ettei hoitoon ole tekijöitä, ei siihen tunnu olevan resurssejakaan. Avopuolella turhan usein törmää surkeisiin esimerkkeihin - ei ole ihan harvinaista esimerkiksi, että nuoren syömishäiriön hoito koostuu viikoittaisesta punnituksesta kouluterveydenhoitajalla. En oikein tiedä, että pitäisikö sanoa että sellaisesta hoidosta ei kannata vai nimenomaan kannattaa odottaa hirveitä tuloksia. Syömishäiriöiden hoitojaksot osastoilla puolestaan ovat lyhyitä, jotta jonot hoitoon pysyvät lyhyinä ja kaikki näyttäisi rullaavan tyylikkäästi. Julkisella puolella anoreksian tyypillinen hoito on painonnostoa ja kun paino on normalisoitunut tai lähellä sitä odottaa passitus kotiin - tämä on resurssikysymys, koska tiedollisesti kukaan ei voi luulla syömishäiriön paranevan lyhyessä ajassa. Vaikka hoitotiimi on varmasti motivoitunut ja yrittäisi miten parhaansa, niin jos asiakas lähtee kotiin parin kuukauden jälkeen ilman tiivistä jatkoseurantaa, niin ei siinä mikään syömishäiriö ole parantunut - paino laskee uudestaan tai anoreksia kääntyy ahmimishäiriöksi ja paino nousee. Turhan usein syömishäiriöiden hoito jääkin painon ja fyysisen terveyden normalisointiin, mutta minun näkökulmastani silloin ollaan ehkä hoidon puolivälissä. Seuraava puolisko käytetään normaalin syömisen, liikkumisen ja kaikenlaisen ajatusmaailman hiomiseen. Syömishäiriö on hoidettu sitten kun käsillä on asiakas, joka uskaltaa syödä aika nälän mukaan ja hyvällä omallatunnolla kaikenlaisia ruokia - niin kauan kuin näin ei ole niin mitään ei ole vielä hoidettu.

Mutta se siitä. Lisää vaan juttuja ja äläkkää hoidon huonoudesta. Mediapaineella nämäkin resurssit osin ratkaistaan.

Syömishäiriöt mediassa vs. muu syöminen mediassa.

Toissa sunnuntaina puolestaan oli hieno ja koskettava juttu "Tyttäreni syö taas" anoreksiaan sairastamisen tuskasta itselle ja läheisille.

Sitä lukiessa tuli mieleen, että anoreksian kohdalla mediassa olevat jutut ovat valtaosin minusta erittäin tyylikkäitä, asiasisällöltään hyviä ja kaikenkaikkiaan tunnelmaltaan ja ajatusmaailmaltaan terveitä. Syy on tietysti pitkälti siinä, että anoreksiaa pidetään yleisesti asiana, jolla ei haluta leikitellä ja voisin kuvitella että juttua tehdessä ollaan varsin herkällä sormella liikkeellä. Kuten pitääkin - anoreksia ei ole viihdettä.

Sitä vain toivoisi, että edes hitunen samanlaista arvokkuutta ja laatua olisi syömiseen ja painonhallintaan liittyvissä jutuissa yleensäkin, niin media osaltaan olisi ehkäisemässä syömishäiriöitä eikä luomassa niitä. Mutta jos lukemattomissa muissa mediajutuissa kerrotaan TOP 10 -lihottavaa ja laihduttavaa ruokaa, jutellaan leivän lihottavuudesta, karkkilakoista, pahoista rasvoista ja ihastellaan kuinka taas laihduttiin 15 kg 3 kk:ssa - ylipäätään tavoilla joissa tehdään syömisestä hankalampaa kuin se on kannustetaan kieltäytyvään ajattelumalliin ja ei suhteuteta asioita. On varmasti utopia toivoa parannusta koko medialta, mutta jokainen toimittaja, jokainen lehti ja jokainen mediakanava, joka ottaa asiakseen tehdäkseen parhaansa että heidän viestinsä lukijoille ei ole haitallista saa minulta lämpimän ajatuksen. Ja tarvittaessa haastattelunkin, sillä oma boikottilistani on tässä vuosien varrella hitaasti kasvanut surkealaatuisen mediauutisoinnin vuoksi.

Eikä se juttujen tason nosto syömisessä ja laihduttamisessa mitään ihmeitä vaatisi. Vähän samaan tapaan kuin anoreksiassa otettaisiin linja, että tässä on asia josta halutaan kertoa mutta tällä ei aleta leikkimäänkään. Eli esimerkiksi näin:
- ei väkisin tehdä juttua ja yritetä väkisin löytää taas jotain uutta kierrettä juttuun, koska tässäkin numerossa pitää olla jotain juttua laihduttamisesta
- ei tehdä juttuja, joiden ydinviesti liittyy syömisen kieltämiseen, varomiseen tai rajoittamiseen vaan aina taustalla olisi tavoite syödä hyvin ja monipuolisesti
- syömisen sosiaalisuus, nautittavuus ja joustavuus olisi arvona terveyden ja painonhallinnan edellä
- ei tasapuolisuuden nimissä tarvitse antaa ääntä niille, joiden toiminnan pohjana ei ole tavoite monipuoliseen ja vapautuneeseen syömiseen - ei sitä anneta anoreksiaartikkeleissa proanalle eikä sitä tarvitse laihdutuksessa antaa yksipuolisesti ja liian vähän syöville.

Jos joku ajattelee, että anoreksia ja painonhallintahan ovat ihan eri asioita eikä niitä voi verrata, niin vastaukseni on "HALOO!!!". Ne ovat ihan saman asian eri kääntöpuolia ja tämän allekirjoittaa varmasti jokainen joka molempien asiakkaiden kanssa töitä tekee. Se mikä on ongelmallista anoreksiassa, on ongelmallista laihduttajalle.

Ja jos joku nyt luulee etteihän noilla kriteereillä mitään juttuja voi tehdä saatika kaupallista tuotetta niin olisin eri mieltä. Hyvä Terveys on esimerkki terveyslehdestä, joka ei ole taipunut hölmöilyyn jutuissaan ja jopa täysin painonhallintaan keskittynyt KG-lehti on onnistunut jo useamman vuoden säilyttämään ehkä yllättävänkin hyvän tason jutuissaan ottaen huomioon, että niin paljon pitäisi samasta teemasta pyörittää asiaa. Voisi kuvitella nämä lehdet ovat oikeasti auttaneet ihmisiä sen sijaan, että ne olisivat vain "kivaa luettavaa".

_________________________________________________________________________________


PS. Syömishäiriöliitto on aina hyvä ensikohde mahdollisille aihepiirin kyselyille.

PPS. Kiitokset Pia Charpentierille, joka syömishäiriöiden hoidon tilannetta paremmin tuntevana ehti antaa pari kommenttia ja nopealla aikataululla vilkaista, ettei mitään hirveän epäreilua tulisi todettua.


10 kommenttia:

  1. Olisi hienoa jos voisit kirjotella aiheesta useamminkin. Moni voisi hyötyä osaamisestasi. Samalla jokunen potilaskin saattaisi saada vähän parempaa apua.

    Tämä on tärkeä lause: " - syömisen sosiaalisuus, nautittavuus ja joustavuus olisi arvona terveyden ja painonhallinnan edellä" . Tuon kun pystyisi itsekin jotenkin välitttämään. Onneksi kaikenkarvaiset kokkiohjelmat ja - blogit tuovat tätä puolta mukavasti esiin.

    Patrik, olet jo vuosia puhunut ja kirjoittanut joustavasta syömisestä. Olet tainnut olla pioneeri, nyt muuallakin taidetaan herätä :-)
    http://www.nutritionj.com/content/10/1/9

    VastaaPoista
  2. Lihavien syömishäiriö BED näyttää jäävän todella lapsipuolen asemaan, sillä useimmat kirjoitukset käsittelevät anoreksiaa ja bulimiaa.

    Ovatko lihavat ihmiset tässä(kin) asiassa väliinputoajia? Lihavan ihmisen kohdalla hoidetaan aina ensisijaisesti lihavuutta ja vasta sitten sen aiheuttajia. Ainakin minun kohdallani on näin tapahtunut.
    Kuvio menee kutakuinkin näin:
    Menen lääkäriin, aloitetaan keskustelu vaivasta (vaikkapa poskiontelontulehdus) ja päädytään siihen, että lääkäri on jo viittä vaille kirjoittamassa laihdutuslääkereseptiä. Kysymättä, haluanko sellaisen, tai lähetettä laihdutusleikkaukseen. Jos minulla olisi BED, niin se jäisi sivuseikaksi. Toivottavasti näin ei kuitenkaan ole.
    Samoin käy, kun käyn diabeteskontrolleissa...! Tohtori kaahottaa ihan jotain muuta, kuin diabetekseni hoitoon vaikuttavia asiota. Poistun vastaanotolta silmät ja korvat täynnä statiineja...entäs jos minulla olisi BED? Ronkuin kohtelusta blogissani otsakkeella Ähinää ja puhinaa, eräänlainen sairaskertomus.

    Anoreksia ja bulimia lienevät paljon helpompia tunnistaa terveyskeskuksessa, kuin lihavien ahmimishäiriöt. Siis ne, joita Adam Richman tekee rahasta, 3kg:n annoksia yhdeltä istumalta. Suomestakin löytyy vastaavan laatuisia immeisiä. Jotka syövät rahansa.

    Kertokaapa, ravitsemusalan ammattilaiset, että paljonko todellakin lihavuusongelmaa tai lihavien ahmimishäiriöitä oikeasti tulee vastaan ja hoidetaan?


    -Massu
    http://mahatar.blogspot.com/

    VastaaPoista
  3. Reijo: liittyen tuohon linkin artikkeliin ja tutkimuksiin niin sehän tässä periaatteessa hassua on, että jos katsotaan pitkän aikavälin painonhallintatutkimuksia niin näyttö joustavasta ja vapaasta syömisestä on aika kristallinkirkas. Valitettavasti suurin osa tutkimuksia on lyhyen aikavälin tutkimuksia ja fokus toiminnassa muutenkin liian lyhyt. Yksi surkuhupaisimpia tutkimusesimerkkejä aiheesta tuli juuri ulos
    http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/21164500
    jossa tulos on, että mitä paremmin ohjeita noudatetaan sitä enemmän sitten paino nousee takaisin. Tämä on ihan tyypillinen ilmiö ja kertoo paljon siitä mikä laihdutusohjeissa on usein vialla.

    Mahatar: kyllä BED on varmaan varsin alitunnistettu, alihoidettu ja varmaan alipuhuttukin. Tutkimusten mukaan BMI:n ylittäessä 30 jo 30-40 % naisista oireilee BEDillä. Ja mutuna sanoisin, että kun mennään vähän ylemmäs painon kanssa niin melkein aina taustalla on BED jossain muodossa - eli se tulee vastaan todella paljon kun sitä kysyit. Joten kyllä aina pitäisi orientoitua reippaamman kokoisen asiakkaan kanssa juttelemaan tästä - mutta ongelma on usein että moni ohjaaja tuntee olonsa epämukavaksi hieman ylipsykolosoidunkin ahmimisen kanssa ja asiakas puolestaan ei aina halua asiaa kertoa. Joten se voi jäädä käsittelemättä ja sitten näprätään pikkujutuilla. Mutta kyllä osaaviakin ohjaajia on paljon jotka ottaa asian esiin. Niin ja kyllä tuota omaisuutensa syömistäkin tapahtuu...

    VastaaPoista
  4. Hyvä aihevalinta ja asiaa koko teksti. Olin tyytyväinen huomatessani taannoin Hesarin ottaneen syömishäiriöiden hoidon puutteet käsittelyyn. Tätä saisi kyllä luukuttaa laajemminkin mediassa, koska niiden vuosien aikana, kun itse olen ollut kosketuksissa kyseiseen sairauteen töiden puolesta, en ole havainnut mullistavaa kehitystä parempaan. Hoidon tarjonnan laajuudessa ja tarkkuudessa on niin paljon parantamista, että nyt voisi vähitellen alkaa tapahtua jonkinlaista järjestäytymistä. Varsinkin pienempien paikkakuntien auttamiseksi. Ehkä jonkinlainen konsultaatiojärjestelmä voisi olla hyvä ja syömishäiriöistä kärsiviä hoitavien erillinen työnohjaus.

    MahaTar otti mielestäni esille tärkeän osa-alueen. Ahmintahäiriöstä kärsiviä ei todellakaan tunnisteta ja auteta tarpeeksi. Minusta vaikuttaa kaiken asiallisuuden ohessa siltä, että niin fiksusti kuin mediassa anoreksiaa käsittelläänkin, on siitä tullut jollain tapaa glorifioidumpi sairaus, kuin esim. BEDistä. Alan olla kyllästynyt muun muassa stereotypiaan anoreksiaa sairastavista täydellisistä, älykkäistä neidoista, jotka ovat niin hyvällä itsekurilla varustettuja, että oireilevatkin sivistyneesti itseään piiskaamalla. Tuo imago jaksaa kiehtoa ihmisiä, vahvistaa salakavalasti pro-ana-skeneä ja tekee todellisen karhunpalveluksen kaikille sairastumisvaarassa oleville nuorille.

    Itse en haluaisi tarjota minkäänlaista ihailua perfektionismin, vaativuuden ja ylikontrolloidun suorittamisen erilaisille ilmenemismuodoille, sillä tällainen ilmapiiri on omiaan vahvistamaan näiden ongelmien leviämistä.

    Olet muuten niin oikeassa Patrik siinä, että pyykkiseen puoleen viittaaminen on arka juttu osalle niin asiantuntijoista kuin heidän asiakkaistaankin. Tämä on todella kurja ongelma, koska enpä tiedä ainuttakaan ihmistä, jonka keho olisi irrallaan mielestä ja jota voitaisiin auttaa monimutkaisissa ongelmissa ilman tuohon psyykkiseen puoleen "kajoamista".

    VastaaPoista
  5. Hyvä että että tästä tärkeästä ja valitettavan todesta ilmiöstä puhutaan ja kirjoitetaan: syömishäiriöiden hoitoon ei kartakaikkiaan ole riittävästi resursseja! Tällä hetkellä tilanne on se, että osa sairastuniesta joutuu odottamaan ja tulemaan "riittävän sairaiksi (lue todella huonoon kuntoon) ennen kuin hoitopiakka irtoaa. Moniammatillisia syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneita tiimejä todella tarvittaisiin lisää.

    Mitä asian toiseen puoleen eli median kirjoitteluun ja uutisointiin tulee, olen jo tainnut itse menetttää uskoni siihen että juttujenteon logiikka jotenkin muuttuisi sitä mitä se on. Eli että tärkeintä on aina nostaa esille kärjistettyjä mustavalkoisia joko-tai näkökulmia ja mielipiteitä, jotka ovat syömisen saralla omiaan lisämään syömishäiriöhinkin johtavaa ajattelua.Ehkä yritän Patrik siirtää itselleni osan muutosuskostasi.

    VastaaPoista
  6. Tätä kirjoittelua ja keskustelua näyttää vaivaavan samanlainen tietämättömyys omega-3-hapoista kuin HS:n masennuskirjoittelua. Aivan kuin ns. asiantuntijat eivät lukisi ollenkaan tiedelehtiä.

    Englannin johtavan anoreksiapsykiatrin Agnes Aytonin hoitokokeissa ilmeni jo vuosia sitten, että E-EPA voi parantaa anorexia nervosaa – jopa kolmessa kuukaudessa. Aytonin työryhmän hoidossa seitsemästä anorektikosta kolme parani oireettomaksi ja muut neljä huomattavasti E-EPAlla ja vitamiini-hivenaineyhdistelmällä, joita annettiin muun hoidon lisänä kuoleman kielissä oleville potilaille. Tri Ayton kävi syyskuussa 2005 Helsingissä luennoimassa anoreksian hoidosta. Kun kerran nyt yleisesti myönnetään, että ns. käypä hoito on teholtaan kehnoa, tulisi käyttää hyväksi kaikkia turvallisia ja tehokkaita hoitomuotoja, myös E-EPAa ja muita ravintolisiä.
    http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles&id=19

    VastaaPoista
  7. Uskoisin, että Hesarin jutut lähtivät liikkeelle anoreksian hoitoa kritisoivasta mielipidekirjoituksesta. Aika usein tuntuvat tämän tyyppisiin juttuihin saavan aiheen jostain mielipidekirjoituksesta, viimeksi raiskausten osalta.

    Olen aivan samaa mieltä median vastuusta! Muistan kun kauan sitten prinsessa Victorian "läskejä" ensin kauhisteltiin. Että onpas Victoria päässyt lihomaan. Kohta kirjoitettiin, että hirveää kun Victorialla on anoreksia ja oltiin niin maan sympaattisia.

    Itse lakkasin jo siinä n. 20 vuoden kieppeillä lukemasta naistenlehtiä. Joka numeron laihdutusjutut aiheuttivat niin suurta ahdistusta. Minulla kun on taipumusta viedä asiat liian pitkälle ja hakea elämänhallintaa kroppaani kontrolloimalla.

    Mieluusti lukisin myös laihduttamiseen / terveelliseen syömiseen liittyviä juttuja, jotka eivät lähtisi siitä ajatuksesta, että lihavat ihmiset ovat rumia, ällöttäviä ja tyylitajuttomia. Eihän tuollaista missään ikinä julkisesti kirjoiteta, mutta asenne on luettavissa rivien välistä.

    Kaksinaismoralistisesti toimittajien mielestä tupakointi vaikuttaa yleensä olevan tyylikästä ja älykköjen pieni pahe, joka pitäisi siitä syystä sallia. Sen sijaan lihavuus on luusereiden juttu, ja kaikki lihavuuteen johtava pitäisi kieltää.

    Vähän kärjistetysti sanottu toki, mutta on aika kamalaa, ettei voi edes puhua lihavan ihmisen oikeudesta olla tyytyväinen omana itsenään (eikö se ole jokaisen perusoikeus?) ilman, että syytetään lihavuuden ja epäterveiden elämäntapojen ihannoinnista. Kaiketi asennemuutos lehtijutuissa voisi vaikuttaa tähän, mikä näkyy arjen tasolla keskusteluissa ihmisten kanssa. Lihavalla ei tosiaan saa joidenkin mielestä olla tasaveroisia ihmisoikeuksia.

    VastaaPoista
  8. Kiitoksia ajatuksista.

    Matti. E-EPA ei todellakaan yksinään paranna anoreksiaa ja edes Aytonin sinällään kesy tutkimus ei niin väitä. Osana muuta ruokavaliota ihan ok ja käytetty lisä mikä on järkevää vaikka aiheen systemaattinen katsaus ei enimmäkseen hyötyä edes nähnyt. Eikä ihme.
    Anoreksiassa on kyse niin paljon muusta kuin ravitsemustilan korjaamisesta.

    VastaaPoista
  9. Minulle kävi juuri noin, että anorektisesti oirehtiessani 14-17-vuotiaana ainoa hoito, mitä sain, ja senkin vanhempieni aloitteesta enkä suinkaan kouluterveydenhuollon, oli punnitukset koulupolilla yht. 4 kertaa. Lisäksi kävin kerran yksityisellä psykiatrilla, joka vakuutti vanhemmilleni, että oli tehnyt töitä Anorektikoiden kanssa ja minä en ollut sellainen (olin sillä hetkellä yhden kilon päässä alipainosta ja paastonnut pari kymmenen päivän putkea), joten ei huolta.

    Nyt sitten 27-vuotiaana kulutan yhteiskunnan varoja työkyvyttömänä, painoindeksini on 45 ja kärsin pahasta ahmimishäiriöstä. Olis varmaan tullut halvemmaksi hoitaa mut murrosikäisenä.

    VastaaPoista
  10. Hyvä blogikirjoitus, itse asia ikävä. Olen tutustunut syömishäiriöihin niin lähipiirin kuin ravitsemusterapeutin töidenkin kautta. Väittäisin, että lähipiirin kautta tutustuminen on auttanut työpuolella melkoisesti. En väitä ymmärtäväni, mutta ainakin yritän enkä todellakaan arastele keskustella ja kysellä ikävistäkin asioista. Olen itse huolissani tasaveroisesti anorektikoista, bulimikoista ja BEDiläisistä tai ihan nyt minkälaista syömishäiriöitä potevista ja heidän hoidon saantimahdollisuuksista ja hoidon laadusta. Samaa viestiä edellä kirjoittavien kanssa, että pitkäjänteistä tiimihoitotyötä aikuistenkin puolelle. Nuorten puolella sitä tuntuisikin olevan paremmin saatavilla (tämä tietysti alueellinen seikka).
    Hyviä havaintoja tänne tullut BED-potilaiden diagnosoinnista ja hoidosta. Omien potilaiden kohdalla taustalla on usein ollut mielialaongelmia ja lähes ainoa hoitokontakti tuntuu olevan mielenterveystoimiston psykiatriin, joka läpsäyttää pillerireseptin kouraan. Jos niin hyvin on asiat, että potilas on terapiassa, saatan hieman kysellä, että oletteko keskustelleet syömishäiriöstä. Vastaus on monesti, että eipä juuri, kun on niin paljon muutakin puhumista (mielialapuolella). Siis jos psykologi ei keskustele syömishäiriöistä ja ravitsemusterapeutti ei syystä tai toisesta uskaltaisi asiasta puhua, niin taitaa hoito tyssätä alkuasetelmiinsa? Toki varmasti tarkotus on, että psykiatrinen hoito etenee asteittain, eikä kaikkia seikkoja voida käsitellä. Mutta jos osa syy masennukseen on oma paino, vaikea kai sitä on täysin sivuutaakaan?
    Itse olen kitissyt naistenlehdille ja mm. Marimekolle liian laihoista malleista. Olen myös peruutellut tilauksia ja perustellut sen sillä, ettei kiinnosta katsella alipainoisia naisia esittelemässä vaatteita. Onhan se vähän sama kuin huutelisi tuuleen, mutta ei se haittaakaan tehdä edes joku siellä toimituspäässä tietoiseksi omasta näkökulmasta.

    VastaaPoista