Miten intuitiivinen syöjä olet?

maanantai 2. toukokuuta 2011

Pidäpä ruokapäiväkirjaa....

Joitakin kuukausia sitten toimittaja pyysi minua toistamiseen kirjaamaan syömistäni heidän lehtijuttuaan varten jossa ravitsemusihmisten omaa syömistä seurattaisiin. Ensimmäisellä kerralla totesin olevani liian "kiireinen" ja toisella kerralla oli todettava asian laita kuten se on eli inhoan ruokapäiväkirjanpitoa. Tai oikeammin sanottuna se on vain hemmetin tylsää ja hankalaa ja ei tulisi mieleenkään sellaista pitää ihan muuten vaan - kyllä siihen pitäisi olla jokin tosi vahva motivaatio että siihen ryhtyisin. Myös oma kokemustaustani ruokapäiväkirjan täytöstä vahvistaa tämän: kahdesti olen opiskelujeni eri vaiheissa täyttänyt ruokapäiväkirjaa ja molemmilla kerroilla täyttö on ollut hiukka leväperäistä. Mutta leväperäinen oli motivaatiokin: ensimmäisellä kerralla pakollinen harjoitustyö ja toisella kerralla tutkimukseen kuuluvat ilmaiset ruuat.

Painon myötä epätarkkuus lisääntyy

Omissa tutkimuksissamme ja muidenkin tutkimuksia lukiessa tuli sitten vastaan etten ollut harvinaisen ryhditön tapaus vaan ruokapäiväkirjojen parahultainen täyttö ja etenkin ruokamäärien tahaton tai tahallinen aliraportointi on enemmän sääntö kuin poikkeus. Esimerkkejä on lukuisia lähtien ihan kansallisen Finravinto tutkimuksen datasta jossa suomalaiset naiset syövät keskimäärin 1620 kcal ja miehet 2206 kcal. Just joo. Suomalaisista tutkimuksista tuoreena mielessä on mainio Kirsi Pietiläisen ryhmän tutkimus jossa kaksosia pyydettiin arvioimaan toistensa elintapoja ja henkilöiden itse raportoimia elintapoja verrattiin objektiivisempiin mittareihin - tulokset olivat kuten aina ennenkin: normaalipainoisilla aliraportointi on vielä vähäistä mutta varsinkin painon noustessa kasvaa syömisen aliraportointi. Eikä tässä ole tarkoitus ketään syyllistää. Tällaisia me ihmiset ollaan.

Aliraportoitu aliraportointiongelma

Tutkimuksen kannalta kyseessä on tietysti valtava ongelma mutta en sitä nyt paljoa pui. Mutta jos syömisestä jää useita kymmeniä prosentteja energiaa kirjaamatta niin kyllähän se jättää tutkimustuloksiin aina arvailun varaa joka sitten tutkimuksen loppuvaiheessa yleensä todetaan lyhyesti tyyliin "aliraportointi oli tutkimuksessa mahdollista/ilmeistä ja se voi vaikuttaa tutkimustuloksiin.." mutta ei siitä sitten sen enempää. Lukijan tehtäväksi jää pitkälti arvioida miten se voi vaikuttaa tuloksiin koska ei aina ole tutkimuksen julkaisun kannalta intresseissä liiemmin repostella auki mikä kaikki omissa tuloksissa voi olla pielessä.

Vältetään turhaa työtä

Mutta enemmän näen tämän käytännön ongelmana. Itse asiakastyössä suhtaudun ruokapäiväkirjoihin välttämättömänä pahana mutta pakko on minun aika useinkin todeta asiakkaalle "pidäpä ruokapäiväkirjaa minulle..". Monessa tilanteessa on todella välttämätöntä tietää miten asiakas syö ja toistaiseksi en ole löytänyt (monista kokeiluista huolimatta) ruokapäiväkirjaa parempaa tapaa saada sitä informaatiota mitä haluan. En oleta niiden täyttämisen olevan helppoa, en oleta asiakkaan innostuvan, ymmärrän unohtelun, ymmärrän häpeän tunteet ahmimisesta tai syömisen kikkailuista, ymmärrän inhimillisen halun jättää syömisestä todellista parempi vaikutelma jne. - mutta kaikesta tästä huolimatta pidän keskeisenä että jos jotakin kirjataan niin se sitten pitäisi paikkansa. Jos saan ruokapäiväkirjan joka ei pidä paikkaansa niin molemmat meistä hukkaavat aikaansa. Jos tietää ettei tekee tarkkaa kirjanpitoa niin sitten on parempi sanoa se ja keksitään muuta, jos ei jaksa kirjata tarkasti kuin päivän niin mieluummin se kuin 5 päivää satunnaista muistelua mitäs sitä tulikaan syötyä. Ja sitten jonkinlaisessa utopiassa 5 päivää tarkkaa kirjaamista. Joskus törmään siihen että ravitsemusohjausta tekevät henkilöt pohtivat mitä kaikkea ihmiset jättävät kirjaamatta - ja se on tietysti realismia mutta eihän tällaisessa kissa-hiiri leikissä ole mitään järkeä. Minusta on asiakkaan tehtävä olla tässä rehellinen ja realistinen ja ohjaajan tehtävä olla ymmärtäväinen - muuten tehdään hommia usein turhaan.

Jotta oikeasti saisin usealta päivältä tarkkaa kirjaamista niin oletan, että se on sen verta tylsää puuhaa että motivaatiotekijöiden on oltava kunnossa. Ei sitä muuten jaksa. Ja asiakkaan kanssa pitää pyrkiä mahdollisimman arvostavaan ja luotettavaan suhteeseen ja sitä on vaalittava jatkuvasti jotta hän uskaltaa kertoa myös vaikeista hetkistään. Aika huonona pidän sellaista toimintamallia jossa näitä ei huomioida vaan jotenkin automaattisesti oletetaan että ihmiset kertovat tarkasti syömisensä milloin vaan kelle tahansa ventovieraalle. Miksi ihmeessä he sen tekisivät?

7 kommenttia:

  1. Viime syksynä tästä oli Ravitsemuspäivillä hyvää juttua Westerterpin luennolla (jonka pj taisit olla). Hän taisi olla sitä mieltä että paitsi ruuan kirjaamisen unohtaminen, myös kirjanpidon aiheuttama syömisen todellinen vähentäminen on haaste. Hän totesi että esim. Ravitsemusterapeutit kyllä kirjaavat aika tarkkaan syömisensä mutta vähentävät kirjanpidon aikaista syömistä n. 15 %. Ruoka-annosten valokuvaaminen saattaa myös pienentää ruuankäyttöä, mutta voisikohan sitä hyödyntää kuitenkin tehokkaammin? Tähän on esim, suomalainen MealTracker -palvelu olemassa. Minusta siinä palvelussa on ihan hyvä juju. Itse näpsin ainakin mielummin kuvia kuin kirjoitan ylös

    VastaaPoista
  2. Minä olen aika samoilla linjoilla ja oikeastaan inhoan ruokapäiväkirjanpitoa ja ennenkaikkea niiden tarkkaa laskemista ravintoainelaskentaohjelmalla. Se on yleensä ihan turhaa ajanhukkaa ja en muista milloin viimeksi olisin laskenut ruokapäiväkirjoja. Käytän asiakastyössä ruokapäiväkirjaa harkiten, joidenkin "insinöörityyppien" kanssa se voi toimia, mutta aina on tosiaan, kuten sanoit, ensin saatava luottamus ja myönteinen "hoitosuhde". Ja ennen kaikkea vakuuttaa asiakas, että ruokapäiväkirja väline auttamiseen, eikä minun tehtävä ole arvostella ruokavaliota. Mutta kyllä hyvin täytetystä ruokapäiväkirjasta saattaa avautua monta merkittävää asiaa ja sen avulla voidaan päästä eteenpäin . MealTrackeria olen käyttänyt aika monen asiakkaan kanssa ja siinä on ihan hyvä idea, kuvaaminen kun on helpompaa kuin kirjaaminen ja kuvista näkee yleensä ihan riittävästi asioita (ainakin painonhallinta/tyypin 2 diabeetikoiden kanssa). Mutta on kuvaamisessakin omat haasteensa..

    Minuakin on pyydetty kirjaamaan omia syömisiä ylös, muutaman päivän minusta se oli ihan kivaakin. Ja olin ihan rehellinen :). Mutta tosiaan ei sitä kovin kauaa jaksa.

    VastaaPoista
  3. Itse koen ruokapäiväkirjan täyttämisen ensisijaisesti interventiona. Moni tekee sen avulla tärkeitä, oma-aloitteisia oivalluksia syömiskäyttäytymisestään.

    Raportointimenetelmänä ruokapäivis on myös ihan kelvollinen asiakastyössä, jos liiallisista tarkkuustavoitteista luovutaan suosiolla. Mielestäni riittää, että merkintöjä tehdään vain muutaman päivän ajan ja hankitaan suuntaa antava käsitys asiakkaan ruokarytmistä ja ruokavalion koostumuksesta. Tällöin on helpompaa suunnitella muutoksia, kun tiedetään millaiseen arkeen niitä lähdetään ajamaan sisään.

    Juhlatilaisuuksien, mässäilyjen ja juominkien raportointi on kyllä aivan oma lukunsa. Motivoivan haastattelun menetelmä toimii hieman paremmin, kuin muistivihon kanssa nyhrääminen kesken äijien saunaillan. :)

    VastaaPoista
  4. Tattista kommenteista ja gallupvastauksista. Vedän gallupista yhteenvedon jutun loppuun kun aika on kypsä.

    Ruokapäiväkirjan laskemisten aika on todellakin ohi - oli se niin hullua hommaa. Mutta koin kyllä tosi hyödylliseksi laskun alkuvuosina ja tutkimuksissa. Useampien satojen kirjojen syöttäminen toi aika paljon intuitiivisuutta siihen millaisella syömisellä saa millaisia tuloksia.

    Mealtrackerkin on ollut kokeilussa, mutta tosi ohuesti. Mutta se ja muutkaan metodit ei ole toistaiseksi tuoneet fiilistä että ne hoitaisivat hommaansa haluamallani tavalla - kun haluan tietää paljon muutakin kuin vain syödyn ruuan kellonaikoineen. Käytän monia systeemejä syömisen arviointiin mutta kyllä RPK on edelleen ylivoimaisesti yleisin.

    VastaaPoista
  5. Olipa hyvä postaus. Mä myös inhoan ruokapäiväkirjan täyttämistä, joka pitäisi tehdä kelan tules-kuntoutuksen ravitsemusterapeutille. Itsekseni kirjailen mielelläni syömiset ylös Kiloklubiin saadakseni itselleni tarpeellista informaatiota syömisistäni, mutta tuo ruokapäiväkirjan teko tuolle ravitsemusihmiselle tökkää nyt ja pahasti. Taidankin jättää sen tekemättä, jos vain kehtaan. Hih! Minä kerettiläinen. Enivei, onhan mulla ruokadataa esitettäväksi satojen päivien edestä, mutta tuollainen käskystä tekeminen tökkää pahasti. Taidankin vedota tähän postaukseen tuolle ravitsemusterapeutille, joka jo kuntoutuksessa sanoi, että ravitsemusguru Patrik Borg on laatinut nämä syömisohjeet Mustajoen kanssa, joita meille jaettiin. Pikaisesti nekin silmäilin, mutta minulle kuitenkin KK:n anti on ollut paljon suurempi, kuin tuo pieni jaettu pumaska. Sanottaneen vielä, että diabeettisen kroppani pitkäsokeri oli viime mittauksessa normaalissa eikä edes yläkantissa. :D

    VastaaPoista
  6. Vedetäänpä täällä yhteen myös ruokapäiväkirjan täytön gallupin tulokset:
    47 % täyttää enimmäkseen tarkasti, mutta hiukan muistellen.´
    25 %:lla kaikki kirjataan tarkasti
    19 %:a ei ole koskaan täyttänyt
    ja jämäprossia todella epäluotettaville täyttäjille :)

    Summa summarum: tämän blogin lukijat eivät ole edustava otos suomalaisista vaan syömisestään kiinnostuneita ja siksi tarkempi ja motivoituneempia.

    VastaaPoista
  7. Kommentti näin jälkikäteen...

    Mukava kuulla, että muistakin ruokapäiväkirjat ovat hankalia. Itse olen täyttänyt mahdollisimman tarkasti, mutta huomaan että seurantapäivinä syön paremmin kuin normaalisti, vaikka en siihen pyri. Esim illalla sinnittelen ilman karkkeja seuraavaan päivään, joka ei ole kirjauspäivä.

    Tuija

    VastaaPoista